3. huhti, 2020

Menetettyjä mahdollisuuksia

Kastel Stari

4 - 14 C

Aurinkoista

 

Palataan takaisin normaaliin. Takaisin harmaaseen arkeen. Sitä ennen kuitenkin suuret kiitokset aivan järjettömästä palautetulvasta keskiviikon blogin johdosta. Teksti tuntui toimivan juuri kuten ajattelinkin sen toimivan. Koukku upposi kunnolla. Osa porukasta uskoi minun ihan oikeasti suunnittelevan muuttoa takaisin Suomeen vaikka blogin loppupuolella vedin homman aivan överiksi. Kirjoitin osallistumisestani feministivegaanileirille, saamastani 15.000 euron stipendistä, kirjoitin jopa ’viihtyisästä ja kutsuvasta Ylivieskasta’. Viimeistään tuon jälkimmäisen olisi pitänyt kilistää kelloja. Sillä eihän sellaista ole. Ei ainakaan tässä todellisuudessa. Mutta juu. Oli mukava jäynäyttää. Jos meni ohi, keskiviikon blogin voi käväistä lukemassa tuosta.

Siitä alkaa olla kolmisen viikkoa kun elämä muuttui. Se muuttui täällä Kroatiassa, se muuttui pienellä viiveellä Suomessa, elämä johon olemme tottuneet muuttui oikeastaan koko maailmassa. Kaikki alkoi Kiinasta, levisi jostain kumman syystä Italian kautta Eurooppaan ja valloitti hiljalleen koko maailmaan. Nyt se on jo USA:ssa ja Venäjällä kun herrat Trump ja Putin jyrkän kieltoreaktion jälkeen joutuivat myöntymään sen edessä. Ainoat kolkat mihin se ei ole vielä levinnyt, ovat Valko-Venäjä ja Pohjois-Korea. Valko-Venäjällä sitä taltutetaan peltotöitä tekemällä, jääkiekkoa pelaamalla ja ajelemalla traktoreilla kuten maan johtaja Aleksandr Lukashenko on kehottanut. Pohjois-Koreassa sairastuneet vain katoavat. Eikä ongelmaa enää ole.

Korona jatkaa siis jylläämistään. Leviämistään. Se ei osoita rauhoittumisen merkkejä vaikka ympäri maailmaa, viimein jopa Ruotsissa, on tehty paljon asioita taudin hillitsemiseksi. Täällä meillä Kroatiassa, viime viikonlopun verrattain lohdullisten numeroiden jälkeen jotka antoivat jo pienen toivonkipinän siitä että kärki olisi taittunut, ollaan palattu takaisin, jos nyt ei enää ihan eksponentiaaliseen niin melko reippaaseen, kasvuun. Keskiviikkona raportoitiin 96 ennätykselliset uutta tapausta, eilen torstaina 48 tapausta. Kokonaisluku tänään 1.011, viikon aikana kasvua 516 sairastunutta. Lohdullista on se, että taudista toipuneiden määrä on kasvussa, tänään terveeksi todettuja ex-potilaita on jo 88 kappaletta. Kuolleita on seitsemän. Korona näyttää siirtyneen etelämmäksi, pohjoisen Istriassa josta tauti tähän maahan pukkasi, ei eilen todettu yhtään uutta tapausta, sen sijaan Splitissä peräti 28 kappaletta.

Tartunnat ovat siis edelleen kasvussa vaikka täällä rajoitustoimenpiteitä alettiin tehdä selvästi etukenossa Suomeen verrattuna. Kun Suomessa pohdittiin vielä liikkumisrajoituksia ja baarien sulkemista ettei vahingossakaan kukaan päivystävä dosentti tai ihmisoikeusjuristi pahastu, Kroatiassa kaupungista toiseen matkustaminen ja baareissa istuskelu oli ollut kiellettyä jo parisen viikkoa.

Ymmärrän toki että yhteiskunnan sulkeminen ole yksinkertainen tehtävä. Pelissä on ihmisoikeudet, satojen tuhansien ihmisten työpaikat, tässä tapauksessa koko valtion talous. Ymmärrän jopa sen, että kaikki toimet pitää tehdä by the book. Sitä en kuitenkaan jaksan käsittää, että kun käsissä on ihan oikea, todennettu kriisi, uhka joka heiluttelee koko maailmaa yksittäisistä ihmisistä puhumattakaan, sen torjunta ja siltä suojautuminen törmää toistuvasti muotoseikkoihin. Kuten Suomessa näyttää tapahtuvan kerta toisensa jälkeen. Kun toimenpiteitä pitäisi tehdä nopeasti, asia pitää viedä ensin jonkin valtiollisen elimen käsittelyyn, joka siirtää sen toimikunnalle, joka puolestaan esittelee sen muutosehdotuksin hallitukselle joka tuo sen sitten eduskunnan käsiteltäväksi. Siellä siitä sitten keskustellaan. Ja lopulta hyväksytään. Eikö poikkeustapauksissa, poikkeusoloissa, ole mitään nopeampaa, joustavampaa ja notkeampaa keinoa tehdä asioita ihmisten suojelemiseksi? Sillä siitähän tässä loppujen lopuksi pitäisi olla kysymys. Se, että joku Ritva-Petteri loukkaantuu kun ei pääse viikonlopuksi mökilleen, on kokonaisuuden kannalta melko mitätön asia.

Elämää on siis rajoitettu. Paljon. Juuri tällä hetkellä odotellaan koronan huippua, sen taittumista ja aletaan valmistautua aikaan kun kaikki on lopulta ohi. Mietitään että mitenkäs sitä sitten tästä eteenpäin. Mitä tässä on oikein tapahtunut, mitä se tarkoittaa ja miten vahingot korjataan. Joten mietitään mekin. Mietitään vaikkapa sitä, mitä elämästä puuttuu keskellä poikkeusoloja ja sitä mitä haluttaisi tehdä. Vaan kun ei saa. Toisin sanoen, mietitään mitä rynnätään touhuamaan heti kun rajoitukset joskus ovat ohi.

Todettakoon heti, että minun elämä ei kauheasti ole muuttunut. En ole tähänkään asti notkunut iltaisin baareissa, en kovasti reissannut, en ainakaan ulkomailla eikä minun tarvitse, onneksi, enää stressata edes työpaikkani puolesta. Silti rajoitukset tuntuvat. Silti ne vaikuttavat. Minulta puuttuu jotain. Minulta puuttuu mahdollisuus. Kaipaan sitä tunnetta että voisin. Voisin tehdä asioita jos haluan. Vaikka en välttämättä sitten tekisikään, mutta että olisi edes mahdollisuus. Nyt sitä ei ole.

Korona vei minulta pitkään ja hartaasti odottamani huhtikuun. Piti tulla vanhoja tuttuja käymään, piti reissata, piti tutkailla naapurivaltioita ja piti nauttia ajasta minulle tärkeän ihmisen kanssa. Ei tule tapahtumaan. Kukaan ei tule, kukaan ei reissaa eikä kukaan nauti. Eikä kukaan ei osaa sanoa milloin tämä poikkeustila on ohi. Onko se ikinä. Enkä ole yksin harmistukseni kanssa, pitää muistaa myös niitä tuhansia ihmisiä jotka ovat säästäneet, suunnitelleet ja odottaneet tulevan kesän lomamatkojaan. Kuka mihinkin, osa jopa tänne Kroatiaan. Ei tule sekään tapahtumaan. Ei ainakaan silloin kun sen piti tapahtua.

Kaipaan elämän pikkuasioita. Kaipaan että voin mennä rantakuppilaan istumaan. Käydä kaupassa juuri silloin kun haluan, silloin kun se huominen ruokalista on vihdoin hahmottunut. Kaipaan sitä, että jos siltä tuntuu, voin hypätä bussiin, junaan tai vuokrata auton ja matkustaa jonnekin paikkaan jonne kukaan muu, ei ainakaan kukaan turisti, koskaan mene. Kaipaan aivan normielämää, ja aion, heti kun se minulle sallitaan, sukeltaa siihen suinpäin takaisin. Aion elää arjen kautta. Tehdä asioita joiden puuttumista en ole huomannut ennen kuin ne on viety minulta pois.    

Erityisolot alkavat kiristää hermoja. Huomasin eilen, että minua ärsyttää suunnattomasti ihmiset jotka kulkevat paikasta toiseen hengityssuojaimet naamallaan. Tiedän että ne ovat, ainakin teoriassa, sekä omaksi että toisten suojaamiseksi, mutta ihan oikeasti, milloin ihmiset alkavat näyttää jälleen ihmisiltä, eivät suoraan leikkaussalista tulevilta kirurgeilta. Ja kun ajat yksin autolla, tartuntariski siellä on hyvin, lähes häviävän, pieni. Ei sitä VW Poloa tarvitse kuljettaa maski naamalla. Tai kumihanskat käsissä. Eilen näin kaupassa, siis aivan normikaupassa, tyypin joka oli pukeutunut kertakäyttöiseen suojahaalariin, maskiin ja kumihanskoihin. Kenties kysymyksessä oli jokin riksiryhmään kuuluva tapaus, ei voi tietää, mutta oli melko jännän omituinen näky makkarahyllyllä.

Näin tälle päivälle/viikolle. Viikonlopun aikana olisi tarkoitus tehdä hieman muutoksia näihin käyttämiini julkaisualustoihin. Ottaa hieman uutta suuntaa ja puhallella uusia tuulia. Tästä lisää maanantaina jos saan asiat valmiiksi. Jos en, sitten joskus myöhemmin. Tulkaapa siis maanantaina tutkailemaan mitä se on saanut aikaiseksi. Vai onko mitään. Ja viettäkää, kaikesta huolimatta, mukava viikonloppu. Pitäkää itsestänne sekä toisistanne huolta.