8. touko, 2020

Jäähyväiset

Kastel Stari

12 - 22 C

Aurinkoista

 

Kaikki alkoi aikoinaan Ressun lukiossa. Heräsin koulussa siihen että voin, ja minulla on kyky, ilmaista itseäni kirjoittamalla. En ole koskaan osannut piirtää enkä todellakaan laulaa, mutta lukiossa ymmärsin, kiitos legendaarisen äidinkielen lehtori Hannu Rajaksen, että minun keinoni toteuttaa itseäni on teksti. Kynä, tarinat, jutut. Tunne vahvistui kun pääsin kesäduuniin Tekniikan Maailma -lehteen. Toki vain tsuppariksi, mutta näin, koin ja aistin sen tunteen mikä toimituksessa vallitsi. Koin minkälaista se on kun työskentelee luovien ihmisten kanssa. Kirjoittavien toimittajien, valokuvaajien, taittajien. Opin tavan tehdä töitä. Kenties hieman vääristyneen ja kieroutuneen, mutta tapa se sekin on.  

Olen kirjoittanut aina. Kirjoittamisesta on aikojen saatossa tullut osa minua. Osa minun persoonallisuuttani, iso osa elämääni. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin julkaisuihin, eri alustoille, eri formaatteihin. Pääsääntöisesti tekstini on ollut omalähtöistä, olen kirjoittanut ja kertoillut omasta elämästäni, mutta olen matkan varrella päässyt tuottamaan tekstiä myös tilattuna, eri lehtiin, eri organisaatioille ja yrityksille. Olen kirjoittanut lehtijuttuja, olen toiminut tapahtumien tiedottajana, hoidellut urheiluseurojen julkisuuskuvaa, sisäistä tiedotusta ja yhteyksiä lehdistöön. Ammattia en tekstin tuottamisesta itselleni ikinä valitettavasti saanut, mutta se menkööt alati kasvavaan ‘tein väärän valinnan elämässä’ pinoon. Jälkeenpäin olen useammankin kerran harmitellut sitä etten nuorena hakeutunut alan opintojen pariin. Enkä sitten kun vihdoin hakeuduin, suorittanut niitä viestinnän opintoja loppuun. Humps. Sinne samaan pinoon vaan sekin.

Blogeja olen kirjoittanut käytännössä aina. Minulla on ollut jonkinlainen blogi jollain alustalla reilut kaksikymmentä vuotta. Plus miinus pari vuotta. Olen kirjoittanut omalla nimellä, olen kirjoittanut salanimellä, olen kirjoittanut omasta elämästä mutta myös kaikenmaailman muista jutuista ja henkilöistä. Olen siis tottunut pyörittelemään päässäni ideoita, aiheita, lähestymiskulmia, näkökantoja. Kirjoittaminen kun ei ole pelkästään sitä että istahdat koneen ääreen ja  alat paukuttaa, se on myös etukäteissuunnittelua, miettimistä, hahmottelua. Joskus jopa valokuvaamista. Ainakin minulle. Sen lisäksi se on, edelleen siis minulle, myös itsensä toteuttamista. Se on omien mielipiteiden esille tuomista, jossain mielessä myös oman persoonan esittelyä. Vaikka lopputulos ei aina siltä ole näyttänyt, tämänkin blogin tekstit ovat usein olleet suunniteltua ja mietittyjä. Joskus toisinaan jopa käsikirjoitettuja. Uskokaa tai älkää. 

Aloitin tämän blogin, tällä alustalla ja tällä aiheella, 26. tammikuuta vuonna 2016. Neljä vuotta, kolme kuukautta ja kaksitoista päivää sitten. Minulla oli tuolloin eläkepaperit vetämässä ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, haave siitä että jos pääsen sujahtamaan eläkkeelle, sujahdan samantien ulos Suomesta. Minulla oli unelma siitä kahvikupista etelänmaan valkoiseksi kalkitun vanhan kaupungin kahvilan terassilla. Niinpä rakensin blogin sillä perusajatuksella että kerron projektista. Että pidän eräänlaista julkista päiväkirjaa. Puran paperille miten unelma toteutui. Minkälaisia haasteita eteen pompsahtelee, miten homma etenee. Kerron omista fiiliksistä pitkin muuttorumbaa. Ja kun sitten lopulta pääsen perille, kun sitten lopulta olen palmun alla, kerron elämästäni siellä. Siis täällä. Ja näin olen tehnyt. Olen kirjoittanut siitä kun asiat aikoinaan ratkesivat Suomessa, siitä tunteesta kun se odotettu eläkepäätös tuli, olen kirjoittanut mitä kaikkea varsinainen muuttaminen edellytti, kertonut reissusta tänne ja lopulta elämästäni täällä. Olen ihmetellyt, hämmästellyt, ihastellut, joskus jopa haltioitunut Kroatiasta, kroatialaisista ja dalmatialaisesta tavasta suhtautua elämään. Olen avannut omaa elämääni. Olen kirjoittanut sitä julkista päiväkirjaa. 

Siinä sivussa olen toiminut, tai ainakin kokenut toimivani, eräänlaisena infotauluna. Minulta on kyselty, ja olen vastaillut, kysymyksiin Kroatiasta, Dalmatiasta, ihmisistä ja elämästä täällä. Kun elämä oli vielä entisellään, kun ihmiset vielä matkustivat, olen pyrkinyt antamaan vinkkejä lomalle tänne, suosittelemaan asioita. Olenpa joskus tainnut hieman jopa promota näitä omia huudeja ja palveluita. Mutta se sallittakoot, ovathan nekin osa elämääni. Ja tämä blogi minun. Jonne olen saanut, ainakin pääsääntöisesti, kirjoittaa juuri sitä, juuri niistä aiheista, joista olen halunnut ja katsonut aiheelliseksi kirjoittaa. Minulle tärkeistä aiheista. 

Olen, tai me olemme yhdessä, tehneet pitkän matkan. Matka on ollut pitkä niin fyysisesti, reilut 2.500 kilometriä sykkivän iloisesta Ylivieskasta tänne palmun alle Kaštel Stariin, mutta ennen kaikkea se on ollut pitkä henkisesti. Blogi on kehittynyt, jutut ovat kehittyneet, joskus heikkoina hetkinä toivon että olisin itsekin kehittynyt, edes hieman, siinä sivussa. Matka on ollut pitkä, mutta se on ollut myös palkitseva. Vaikka olen kirjoittanut asioista pitkälti itselleni, on ollut erinomaisen palkitsevaa että jutut ovat kiinnostaneet. Löytäneet yleisön. Muistan kun aikoinani, blogin alkuvaiheessa, olin innoissani kun viikoittainen lukijamäärä ylitti sata henkeä. Sitten meni viisi sataa ja lopulta tuhat. Taisin riemuissani kirjoittaa jopa jutun kun se tuhannes lukija napsahti plakkariin. Eikä kehitys siihen pysähtynyt. Nyt, tänä keväänä, teitä lukijoita on ollut tasaisesti 9.000-10.000 yksilöä viikossa. Ennätyksen teimme, siis me yhdessä, pari viikkoa sitten 17.-24.04. välisellä viikolla jolloin teitä lukijoita oli vaatimattomat 11.394 henkeä. Viikossa. Se tekee  hieman reilut 1.600 ihmistä päivässä. Uskomatonta. Ja vetää hiljaiseksi. Nöyräksi ja kiitolliseksi. Kiitos kaikille. Ihan jokaiselle. Jopa niille jotka ovat olleet täällä asenteelle ‘vittu mitä paskaa.’ Koska heitäkin on ollut.

En ole koskaan kaupallistanut blogiani. En ole myynyt juttujani, en ole kirjoittanut sopimuksesta tai rahasta mitään. Olen toki kirjoittanut aiheista jotka ovat tärkeitä minulle, kirjoittanut joskus aiheista joiden olen uskonut auttavan ystäviä projekteissaan ja tavoitteissaan. Asioista jotka ovat olleet minun mielestä hyviä, järkeviä ja toimivia. En ole siis juurikaan hyötynyt, enkä hyödyntänyt, tätä alustaa kuten joku joskus on minua ohjeistanut tekemään. En vaan ole jaksanut. Olen kirjoittanut pitkälti pitääkseni oman pääni kasassa. Ja koska pidän tästä hommasta. Koska kirjoittaminen on pala minua. Hyvin suuri pala. 

Aika aikansa kutakin. Blogi on tullut tiensä päähän. Muutto on tehty ja elämä palmujen alla asettunut paikoilleen. Muuttunut tavallisen eläkeläisen tavallisen tylsäksi elämäksi. Jossa ei juurikaan tapahdu mitään. Siksi blogi, tässä formaatissa ja tämän tyyppisenä, on tehnyt tehtävänsä. Ja hiljenee. Jätän kotisivuni, joista blogi on ollut yksi osa, edelleen julkiseksi. Kehittelen sivuja hiljalleen, kenties keksin jonkinlaisia uusia välilehtiä, uutta informaatiota tai uusia juttuja jonnekin. Tai sitten en. Ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että blogin päivittäminen loppuu tänään perjantaina 08.05.2020 tähän julkaisuun. Taulu on tyhjä.  Mutta minuun saa, ja pitää, olla yhteydessä edelleen, minulta saa edelleen kysellä juttuja ja asioita. Jos joku haluaa tekstiä jonnekin, silloinkin saa olla yhteydessä. Minä tuotan. Yhteystiedot löytyvät näiltä sivuilta. 

Voi olla että pompsahdan jossain, joskus, jollain formaatilla taas linjoille, mutta nyt, ainakin vähäksi aikaa, Kastela vaikenee. Raskain mielin. Kyynel silmässä. Ihan oikeasti, uskotte tai ette, tämä ei ole helppo päätös. Ei lainkaan eikä sinne päinkään. Tuntuu vähän kuin joutuisi jättämään oman lapsensa yksin maailmaan. Tuntuu aivan kauhealta painaa tuota enteriä vihoviimeisen kerran ja jättää tämä, neljän vuoden aikana minulle rakkaaksi muodostunut projekti. Jättää teidät. 

Voikaa hyvin. Pitäkää huolta toisistanne. Ja kun rajat vihdoin aukeavat, kun poikkeustila joskus päättyy, tulkaa lomalle. Ja tulkaa moikkaamaan. Nyt se on moro. 

Mä sanon nyt viimeisen sanani ja se on…. öö ei, vaan hei.