7. elo, 2019

Kastel Stari

23 - 32 C

Aurinkoista, keltainen varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta

 

Lippu liehuu. Tai liehui maanantaina kun vietettiin Dan pobjede i domovinske zahvalnosti i Dan hrvatskih branitelja eli Victory and Homeland Thanksgiving Day and the Day of Croatian Defenders -päivää. Suomeksi voiton ja kotimaan puolustajien kiitospäivää. Päivää vietetään sen kunniaksi että 05.08.1995 Kroatian armeija valloitti Kninin kaupungin Kroatian sodassa osana operaatio Stormia. Tuo taistelu kaupungista päätti lopulta koko sodan. Onneksi.

Vuonna 2008 Kroatian parlamentti antoi päivälle nimen Kroatian puolustajien päivä ja teki siitä kansallisen vapaapäivän. Pääjuhla keskittyy vuosittain luonnollisesti Kniniin, jossa järjestetään vuosittain suuret juhlat, paraati ja useampikin konsertti, joissa esiintyvät kaikki suurimmat kansalliset tähdet. Paikalla patsastelee tietysti myös kaikki ne poliitikot jotka haluavat paistatella julkisuuden valokeilassa. Vähän niin kuin paikallinen porinjazz. Että siellä pitää olla jos tahdot olla jotain.

Meidän kylän Voiton Päivän bileet olivat sunnuntaina, jolloin Kaštel Starin satamassa järjestettiin perinteiset, vuosittain toistuvat, juhlat. Tarjolla oli, vanhaan tapaan, ruokaa, juomaa, musiikkia ja aivan älytön määrä ihmisiä. Ilta huipentui, edelleen vanhaan tapaan, näyttävään ilotulitukseen jonka kesto tänä vuonna oli tasan 5 minuuttia. Tiedän ajan tarkalleen sillä videoin paukkeen koska halusin jakaa, ja jaoinkin, kokemuksen epätavallisen epänormaalin ihmissuhteen kanssa. Voin muuten kertoa että viiden minuutin aikana taivaalle ehditään ampua melkoinen määrä ruutia, valoa ja erilaisia pommeja. Melkoisen mellevä, ja hieno, näky.

Kroatian puolustajien päivä pisti miettimään kroaattien kansallisuustunnetta. Tai ei kaikkien kroaattien, sillä enhän minä mikään koko Kroatian asiantuntija ole. Näitä asiantuntijoita tuntuu löytyvän netistä pilvin pimein. Minä puolestani väitän tietäväni ihan jotain pientä ja ihan vähän jotain dalmatialaisista. Olenhan viettänyt reippaat kolme vuotta elämästäni täällä heidän tapojaan ja asenteitaan opiskellen ja ihmetellen. Elämäntyyliään omaksuen.

Dalmatialaiset ovat ylpeitä siitä että ovat kroaatteja. Dalmatialaisia. Ja samalla eivät ole. Mutta jos joku dissaa, syystä tai toisesta, Kroatiaa tai ennen kaikkea Dalmatiaa, he suuttuvat. Se on totaalisen nou-nou. Koska ylpeys. Dalmatialaiset ovat ylpeitä omasta maastaan, omasta asuinseudustaan ja omasta Dalmatiasta. Syvällä sisimmässään. Vaikka muuta väittäisivät.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen kuunnellut paikallisten valitusta kuinka paska maa Kroatia on. Tai kuinka paska Dalmatia on. Tai Kaštela kaupunkina. Mikään ei toimi, tai jos toimii, se toimii huonosti ja jotenkin väärin. Että eihän tämä nyt ole mitään. Eikä täällä ole mitään. Miksi sinäkin tänne muutit? Kun täällä kaikki on niin huonosti. Että miksi tulit Kroatiaan? Dalmatiaan? Tai Kaštelaan? Kun sitten ulkopuolisena lähdet mukaan ja arvostelet tasan samoja asioita joita sinulle on juuri arvosteltu, kaikki loukkaantuvat. Ja ovat vihaisia. Että jos ei kelpaa, muuta pois. Sillä loppujen lopuksi, syvällä sisimmissään, tyypit ovat ylpeitä omasta maastaan. Dalmatiasta. Ihan niin kuin minäkin olen. Ylpeä Dalmatiasta. Vaikka välillä ihmettelenkin että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Ja miksi. Mutta älkää tulko arvostelemaan asuinseutuani. Sillä se on, aivan kuten kaikille täällä, totaalisen nou-nou. Ettäs tiedätte.

Yksi asia josta en voi, edes parhaimmalla tahdollakaan, olla ihan kauhean ylpeä, on alkuviikosta paljastunut kakkakatastrofi. Joka pohjautuu ihmisten tyhmyyteen. Tai siihen että kun ei millään ole mitään väliä.

Meillä oli menneen viikonlopun aikana pari oikeinkin kunnon rankkasadetta. Ukkosmyrskyjä, kunnon tuulia ja paljon vettä. Todella paljon. Sade täytti sadevesikaivot ja kanavat. Kanavat, joita risteilee pitkin poikin peltoja, on varmaan aikoinaan käytetty johonkin kastelusysteemeihin ja/tai -järjestelmiin. Älkää kysykö, en minä tiedä. Mutta siis, rankkasateet täyttivät vedellä kaikki paikat.

Meidän seudulla on melko tavallista että kotitalouksien jätevedet menevät saostuskaivoihin. Kaivoja on jokaisen talon pihalla. Tai vähintään jossain lähistöllä. Niitä tyhjennetään kakka-autoilla määrätyin väliajoin. Vaan kun sataa, varsinkin kun vettä tulee paljon ja nopeasti, se vaikuttaa myös näihin saostuskaivoihin. Varsinkin jos ne ovat täynnä. Tulee ns. ylivirtaus. Kakka liikkuu.

Kakka lähtee liikkeelle kun saostuskaivo on täynnä. Ja kun se lähtee, se suuntaa alamäkeen. Se suuntaa kulkunsa kohti merta. Joka on tuolla alhaalla. Tämän tosiseikan tuntuvat tietävän myös ne tyypit, joille mikään ei ole ihan kauhean tärkeää. Paitsi oman saostuskaivon tyhjennys. Viikonlopun rankkasateiden jälkeen on nimittäin paljastunut, että sen lisäksi että sade on koukannut kakkaa matkaansa täysistä saostuskaivoista, jotkut ihmiset ovat tietoisesti ohjanneet jätevesiään edellä mainittuihin kanaviin. Tyhjentäneet siis tarkoituksella kaivojaan. Ohjanneet kakkaansa mereen. Jonne ylivirtaava vesi ja moska ennemmin tai myöhemmin ajautuu.

Kaštelan kaupunki on tarkka uimarantojen vedenlaadusta. Näytteitä otetaan pari kertaa viikossa ja tulokset ilmoitetaan paikallisportaalissa. Paniikki olikin maanantaina suuri kun näytteissä oli hämmentävä määrä ulosteperäisiä bakteereita. Että mitä ihmettä? Mistä? Ja miksi?

Ensimmäinen syy oli liian täydet saostuskaivot. Rankkasateiden tuottama vesi oli koukannut matkallaan alas, eli mereen, kakkaa mukaan. Toinen, huomattavasti vakavampi syy, oli että ihmiset tyhjensivät kaivojaan kanaviin. Joissa rankkasateiden takia oli jo valmiiksi paljon vettä. Sinne sekaan oli helppo johdattaa omaa jätettä. Kun kukaan ei kuitenkaan huomaa.

Mutta huomasi. Onneksi. Ei voi olla mitään tyhmempää, välinpitämättömämpää tai älyttömämpää kuin tyhjentää saostuskaivonsa sadevesiviemäriin. Monestakin eri syystä. Ensimmäinen niistä on että jäät kiinni. Taatusti. Toinen on että kun pilaat toisen kyläsi matkailuvalteista, eli puhtaan meren, pilaat siinä sivussa aika monen elinkeinon ja vaikeutat omaa elämääsi. Eikä kellään ole hetken päästä kivaa.

Onneksi Adrianmeri vaihtaa vettä aktiivisesti. Niinpä kakkakatastrofi on nyt, tätä kirjoittaessani, historiaa ja Kaštel Starin biitsillä voi uida aivan vapautuneesti. Ei lillu pökäleitä vaikka kuinka sukeltelisit. Joten rannalle ja veteen vaan.

Näin keskiviikolle. Kansallisuustunnetta ja kakkakatastrofi. Perjantaina taas aivan jotain muuta. Että takaisin silloin. Katsellaan mikä katastrofi tuolloin on saatu kehitellyksi.  Parin päivän päästä. Nähdään tuolloin.     

5. elo, 2019

Kastel Stari

19 - 29 C

Aurinkoista

 

Kyllä se nyt on sesonki. Tämän huomaa korostetusti ihmisten käyttäytymisestä rantakadulla. Riva on iltapäivisin lähes tyhjä, siellä hortoilee korkeintaan  muutama ihminen uimapuvussaan matkalla rannalta jonnekin tai takaisin. Terassit ovat tyhjinä, paikalliset ovat saaneet aamukahvinsa juoduksi ja lymyilevät aurinkoa piilossa ja hellettä pitelemässä. Suurin osa matkailijoista makaa rannalla. Tai touhuaa jotain muuta. Tarjoilijat kuluttavat aikaa istuskellen, jutellen, kahvia juoden ja tupakkia poltellen. Jollain terdellä saattaa joku kiintiöturisti vetää pizzaa 30 asteen lämmössä. Joka kertoo sen että tyyppi on taatusti turisti. Paikalliset kun eivät näin tee. Koskaan. En edes minä.

Kun kello tulee kuusi, tilanne muuttuu. Täysin. Baarit ja terassit täyttyvät kuin taikaiskusta, tarjoilijoiden luppoaika on ohi ja nyt mennään edestakaisin. Keittiöstä kannetaan apetta ja juomia nälkäisille ja janoisille. Kunnes kello on yksitoista ja katu tyhjenee. Se tyhjenee aivan yhtä nopeasti kuin kuuden aikoihin täyttyi. Todistin ilmiötä perjantai-iltana kun olin kavereiden kanssa pizzalla. Tapasimme vähän ennen kuutta ja pöytiä oli vapaana niin että saimme vapaasti valita minne istumme. Puoli tuntia eteenpäin ja kaikki pöydät meidän ravintolassa, aivan kuten ihan jokaisessa ravintolassa rivalla, oli täynnä. Jopa niin täynnä että joku kävi kertomassa ettei ollut löytänyt vapaata pöytää neljän hengen seurueelleen. Mistään ravintolasta. Vaikka tämä meidän kylä on koko kaupungin eräänlainen ravintolakeskittymä. Kaštel Starin rivalla on, Kaštelan muiden kylien rantakatuihin verrattuna, taatusti tihein  baari-, pizzeria- ja konobatarjonta koko kaupungissa.

Ravintolakäyttäytyminen todistaa osaltaan sen minkä tyyppinen lomakohde Kaštela oikeasti on. Tämä ei ole mikään baila baila -paikka, Kaštela on enemmänkin paikka perhelomalle. Paikka rentouttavalle ja rauhalliselle lomalle. Rantalomalle. Romanttiselle lomalle. Kuitenkin niin että jos se menojalka alkaa vipattamaan, bailupaikat ovat lähellä ja helposti saavutettavissa. Taitaapa niitä muutama löytyä ihan Kaštelastakin jos ei halua tai jaksa lähteä paremman tarjonnan perässä isolle kirkolle Splitiin. Jonne pääsee sangen näpsäkästi puolessa tunnissa.

Sitten aivan jotain muuta. Nimittäin ennakkoluuloja. Aihe nousi tapetille kun eräällä ulkosuomalaispalstalla joku kertoi kokemuksistaan espanjalaisessa terveydenhoidossa. Joka oli ollut hyvää. Suomalaiskaverinsa olivat kauhuissaan siitä että ketjun aloittaja hoidatti itseään kuntoon Espanjassa. Kuinka sinä uskalsit? Eihän se terveydenhoito siellä voi olla samaa tasoa kuin mitä se on Suomessa! Tuskin ne lääkäritkään mitään osaavat! Annoit niiden vielä leikatakin sinut! Minä olisin kyllä tullut Suomeen……

Huokasin. Ja niin huokasi keskustelun aloittajakin. En ota tässä yhteydessä nyt yhtään kantaa enkä vedä esille pitkiä jonotusaikoja Suomessa, en sitä että kiireettömään hoitoon, joskus jopa kiireellisen hoitoon, saa parhaimmillaan jonotttaa jopa seitsemän kuukautta, en ota kantaa enkä vedä esille ihan lähipiirissäkin sattuneita hoitovirheitä enkä päättymätöntä ’tehdään uusi sote -saagaa’ joka ei tule koskaan valmiiksi. Se olisi aivan liian pitkä tie ja tekisi vain vihaiseksi. Eikä kumoaisi ainuttakaan ennakkoluuloa.  

Tähän väliin on pakko todeta että kyllä se suomalainen terveydenhoito toki, ainakin ajoittain, toimii. Omalla kohdallani se toimi jopa niin hyvin että piti minut hengissä. Sananmukaisesti. Kirjoitti minut eläkkeelle mahdollistaen näin mm. tänne muuttoni. Että ei se kaikki sielläkään ihan kauhean kamalaa ole.

Mutta ei se ihan kauhean kamalaa ole Espanjassakaan. Tai Kroatiassa. Tai missään muualla, ainakin jos puhumme Euroopan valtioista. Muusta maailmasta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta joten en osaa enkä halua ottaa pahemmin kantaa. Joku tietää tästä(kin) asiasta taatusti paljon enemmän kuin minä.

Kroatian terveydenhoidosta tiedän jotain. Ihan omasta kokemuksesta. Kuten minua pidemmän aikaa lukeneet muistanevat, minulta löydettiin kasvain eturauhasesta pari-kolme kuukautta sitten. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että mietin tuolloin hyvinkin vakavasti että jos kasvain vaatii vähänkin järeämpiä hoitokeinoja, teetäisinkö ne täällä vai pitäisikö minun lentää Suomeen. Koska Kroatian terveydenhuolto versus Suomen terveydenhuolto. Ennakkoluulo. Myönnetään.

Tapasin lääkäreitä. Useammankin. Minusta otettiin kokeita. Kaikenlaisia kokeita. Koepaloja. Tapasin lisää lääkäreitä. Totesin, että tämähän toimii. Ihan samalla tavalla kuin toimisi Suomessa. Vaikka olin aivan tavallisen, julkisen puolen terveydenhoidon armoilla. Ihan siinä samassa missä ihan kuka tahansa peruskroaatti olisi ollut vastaavassa tilanteessa. Sain diagnoosin. Ei hätää. Ja vaikka olisikin ollut hätä, olin ehtinyt jo päättää että hoidatan itseni täällä. Paikallisessa järjestelmässä. Joka tuntuu toimivan. Ainakin kohtuullisesti. Ainakin minun kohdalla. Joten miksi ihmeessä minun pitäisi lentää Suomeen? Kun saan sen saman hoidon täälläkin.

Vaan eiköhän tämä ollut nyt tässä. Eiköhän me tällä pläjäyksellä saatu viikko käyntiin. Viikko, joka taitaa olla melko jännä viikko melko monelle Suomessa kun porukat aloittavat koulunsa. On paljon lapsia ja nuoria jotka aloittavat aivan uuden koulun, kenties muuttavat jopa pois kotoa lähtiessään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Sitten on vielä ne pikkuiset ekaluokkalaiset joiden reppu usein on isompi kuin repun kantaja. Se vasta jännää onkin. Se koulun aloitus. Niin aloittajalle kuin vanhemmille.

Oikein hyvää elokuista viikkoa. Palataan linjoille parin päivän kuluttua keskiviikkona uusilla aiheilla. Tulkaapa silloin takaisin kurkkimaan että mitäs sitä nyt on mielessä pyörinyt. Siihen asti oikein paljon näkemiin.    

2. elo, 2019

Kastel Stari

23 - 30 C

Aurinkoista, ukkoskuurojen mahdollisuus. Keltainen varoitus ukkosmyrskyistä.

 

Se on jännää aloittaa blogin kirjoittaminen tänään kun ei ole mitään asiaa. Ei yhtään mitään. Pää on tyhjä, se tuntuu olevan tänä aamuna jopa tavanomaista tyhjempi. Ja silloin se on sitten todella tyhjä. Kukaan ei ole kysellyt mitään, missään ei liene olevan suurempaa kriisiä eikä omassa elämässäkään ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Sitä paitsi keskiviikon blogi oli päiväkirja, joten ne omat, juuri nyt päällimmäiset jutskat, tuli käydyksi läpi tuolloin. Eikä yhden, hidasta elämää viettävän, eläkeläisen elämässä parin päivän aikana ole ehtinyt kauhean mullistavia asioita sattua eikä tapahtua. Että eiköhän se, ainakin suurin osa, ympäröivästä maailmasta ole juuri nyt vähintäänkin luokkaa ’ihan ok’. 

Kun ei ole asiaa, silloin kirjoitetaan tärkeistä asioista. Kirjoitetaan siitä, kuinka kukin meistä voi auttaa lähimmäistään. Tällä kertaa naisia. Mikä, sivumennen sanoen, on yksi lempipuuhiani.

Ne teistä, jotka ovat lueskelleet juttujani pidemmän aikaa, muistanevat kuinka innostuin talvella kuntoilemaan. Kiipeilin lähes päivittäin pitkin poikin vuorien rinteitä täällä Kaštelassa. Kävellen. Ja hukkasin siinä sivussa noin 20 kiloa itsestäni jonnekin.

Niinpä olin/olen todella innoissani kun minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua syyskuun 15. päivä Dubrovnikissa järjestettävään kävelytapahtumaan nimeltään Kävele Naiselle Ammatti. Olenhan lampsinut menemään koko talven. Intoani ei suinkaan vähennä se, että siinä sivussa tulee tehdyksi hyvä teko. Siinä sivussa tulee nimittäin autettua kehitysmaan naisia saamaan itselleen ammatti, pääsemään elämään kiinni ja auttamaan niin omaa perhettä kuin koko kyläyhteisöä. Vaan sitten iski epäilys. En tiedä kyseisestä tapahtumasta enkä sen järjestäjistä mitään, enkä tiedä sitä miten ihmeessä se, että kun minä pistän töppöstä toisen eteen Dubrovnikissa Kroatiassa, voi auttaa jotain naista kehitysmaassa. Lisäksi mietin, kuten aina mietin puhutaan hyväntekeväisyydestä, että meneekö apu varmasti perille vai jääkö se pyörimään jonnekin jonkin järjestön rattaisiin. Pahimmassa tapauksessa jopa keräyksen järjestäjän taskuihin. Sillä onhan tätäkin sattunut.

Joten tutkimaan. Joukko suomalaisnaisia tutustui aikoinaan, vuonna 2007, Liberiassa paikallisten naisten elämään. Heräsi ajatus auttaa näitä naisia ja tämän ajatuksen pohjalta syntyi Naistenpankki. Naistenpankki on vapaaehtoisorganisaatio, joka auttaa kehitysmaiden naisia. Se ei auta heitä niin että tuossa on satanen, mene ja osta leipä. Ei, Naistenpankki auttaa siskoja ohjaamalla ja tukemalla heidän tietään yrittäjyyttä ja omaehtoista toimeentuloa kohti. Pitkällä tähtäimellä. Se lainoittaa kehitysmaissa naisten aloittelevaa yritystoimintaa, tukee yrittäjyyteen tähtäävää toimintaan, osaamista ja ammatillista koulutusta sekä näihin liittyviä erilaisia pilottihankkeita. Koska kysymyksessä on laina, joka yleisen käytännön mukaisesti pitäisi maksaa takaisin, Naistenpankki myös seuraa lainoittamiaan kohteita. Seuraa että homma pelittää ja pankki saa joskus rahansa takaisin. Näin raha saadaan uudelleen kiertoon. 

Joku mutisee siellä taatusti juuri nyt että akkojen hömpötyksiä. Niin onkin.  Mutta jos oikein tarkkaan pohtii, päätyy vääjäämättä siihen että kun nainen menestyy, moni muukin menestyy. Kaikilla on kivaa. Kehitysmaissa naisen menestyminen vaikuttaa aivan suoraan hänen perheensä elämään, pitkällä tähtäimellä jopa koko kyläyhteisön elämään. Naisethan ne tätä maailmaa lopulta pyörittävät. Vaikka se on meille äijille vaikea myöntää. Väitän, että siellä teidänkin kotona se on rouva joka lopulta määrää mihin se kaappi laitetaan. Ja sitten se vaan asetetaan siihen. Ja kaikki on hyvin.   

Naistenpankin kulurakenne on melkoisen kevyt. Vapaaehtoistyön organisointi, vuokrat, viestintä ja meidän kaikkien rakastama ATK vievät tuloista vain 17,1%. Joka on verrattain vähän, sillä organisaatio on kevyt ja matala. Tämä on minulle tärkeää sillä kun haluan tehdä hyvää, haluan tehdä sitä kohteelle, en kenellekään kolmannelle osapuolelle. En hyväntekeväisyyttä, enkä varsinkaan muuta hyvää tekevää toimintaa, harrastaessani. Jos ei ole yhdessä sovittu että meitä on kolme. Tai enemmän. Mutta se on jo tuhmaa.

Perusteet ovat siis kunnossa. Mutta kuinka se, että lihaa syövä valkoinen heteromies kävelee syyskuussa Dubrovnikissa, auttaa? Mitä tekemistä suositulla lomakohteella, kävelyllä ja ennen kaikkea minulla, tuolla heteromiehellä, on kehitysmaan naisten ammatillisen koulutuksen kanssa?

Tämä on helppo. Jopa minulle. Sillä vastaus on yksinkertainen. Kun ilmoittaudun kävelytapahtumaan, osallistumismaksuni (30€) menee Naistenpankin toimintaan. Kun kävelen ja ylläpidän omaa kuntoani, autan siinä samalla jotakuta hänen elämässään. Näppärää! Tapahtumia järjestetään kymmenillä paikkakunnilla Suomessa ja useissa Euroopan maassa samoihin aikoihin aikavälillä 6-15.09.2019. Aikatauluista tarkemmin tuosta. Dubrovnikissa töppöstä toisen eteen pistetään sunnuntaina 15.09 kello 18.00 alkaen. Jos olette tuolloin huudeilla, tulkaa tekemään hyvää. Ja moikkaamaan. Vetäistään lenkki ja mennään sen jälkeen ’venyttelemään’ vaikka jollekin terassille. Lupaan tarjota ensimmäisen.

Ihan lopuksi jotain muuta. Lähitulevaisuutta. Viikonloppusuunnitelmia. Joita ei ole. Tänään illalla pizzaa rantakadulla kaveripariskunnan kanssa, sunnuntaina sama uusiksi toisen kaverin kanssa. Uintia. Hitaasti liikkumista korkeahkon (30-32 C) lämpötilan takia. Yhdessäoloa epätavallisen epänormaalissa ihmissuhteessa. Mahdollisesti jotain muuta jos jotain sattuu pompsahtamaan eteen. Jos ei, niin ei sitten. Mitä sitä hötkyilemään. Ehtiihän tuota.

Yllättävän pitkä pläjäys tästä sitten tuli vaikka ei pitänyt olla mitään asiaa. Mutta kun taisi olla. Tärkeää sellaista.

Nyt nokka kohti viikonloppua. Maanantaina täällä jälleen. Uusien aiheiden parissa. Tulkaapa tekin takaisin silloin.

Oikein hyvää viikonloppua.  

31. heinä, 2019

Kastel Stari

22 - 31 C

Aurinkoista

 

Rakas päiväkirja,

kirjoitan tänään sinulle kuten aikoinani blogia aloittaessani lupasin. Lupasin kertoa sinulle mitä elämässäni on tapahtunut, mitä siinä on tapahtumassa, mitä odotan, mistä haaveilen. Ja miltä tuo kaikki tuntuu. Olethan sinä minun päiväkirja. Tänään kirjoitan sinulle yhden sivun lisää.

Huomenna alkaa elokuu. Joka tuntuu omituiselta. Suomessa asuessani elokuun oli kuukausi jolloin kesä alkoi olla ohi. Lomat oli usein vietetty, koulut alkoivat, koko maailma palaili kesän jäljiltä hiljalleen paikoilleen. Siihen missä se sitten möllötti paikoillaan syksyn ja talven, samassa asennossa pitkälti seuraavaan kevääseen.

Nyt kärsin suomitraumasta. Siitä että kesä alkaa olla ohi. Vaikka se on kaikkea muuta kuin ohi Dalmatiassa. Elokuu on täällä keskikesä. Turistisesonki räjähti oikein kunnolla päälle vasta viime viikonloppuna jatkuakseen vähintään viisi-kuusi viikkoa. Syyskuu on täysi kesäkuukausi, pienellä tuurilla vielä lokakuussakin vietetään suomalaisittain normi kesäpäiviä. Lainatakseni  maailman ärsyttävintä laulua, vielä on kesää jäljellä. Elokuu -fiiliksen pitäisi iskeä vasta lokakuussa. Vaan tänä vuonna se ei iske, tiedän sen jo nyt. Syy tähän hieman myöhemmin tässä pläjäyksessä.

Meillä oli alkuviikosta pari sadepäivää. Oli siis hyvin aikaa Stranger Thing -maratonille. Niille jotka eivät tiedä, Stranger Thing on Netflixissä pyörivä valtaisan suosion, jopa pienoisen kulttimaineen, saanut teini/kauhu/80 -lukua kuvaava televisiosarja. Paitsi ettei se ole mitään mainittua genreä. Ja samalla kaikkea niitä. Hieman vaikeasti lokeroitava siis. Mutta uskomattoman hyvä ja koukuttava. Sarjassa on örkkimörkkejä, siinä on yliluonnollisuutta, kolmannella tuotantokaudella mukana on pahoja neuvostoliittolaisia, salaliittoja, teinejä, teiniromansseja, huumoria. Siinä on kaikkea. Ja paljon. Ennen kaikkea Stranger Thing on hienosti tehty, kuvattu ja lavastettu. Pienintä yksityiskohtaa myöten.

Sarja kolmas, toistaiseksi viimeinen, tuotantokausi on nyt taputeltu. Ja oli kyllä nannaa. Sitä paitsi viimeisessä jaksossa ilmaan jäi niin vankka cliff hanger että odotettavissa on taatusti neljäs tuotantokausi. En oikein jaksaisi odottaa. Tepututtaa.

Tuosta Netflixistä. Hankin sen pari-kolme kuukautta sitten, jonkin ilmaiskuukauden ansiosta tietenkin. Ajattelin että kyllähän sitä aina silloin tällöin voisi jonkin sarjan/leffan katsella. Aikansa kuluksi. Vaikka sadepäivinä. Mutta. Netflix on hieman liikaa minulle. Siellä on aivan liikaa tarjontaa. Kun katselen sarjaa/leffaa, mielessä pyörii koko ajan että olisiko jossain vielä jotain hieman parempaa/mielenkiintoisempaa/hauskempaa. Olen kuin 15 -vuotias poika pornokaupassa. Liikaa tarjontaa, aivan liikaa tarjontaa. Ei kykene keskittymään. Paitsi tuohon Stranger Thingiin. Se koukutti niin ettei tullut mieleenkään lähteä vieraisiin.  

Netflix vaikutti myös internetiin. Minulla on ollut käytössä Chrome -selain. Noin kuukausi sitten se alkoi kaatuilla. Se kaatui kun luin Hesarin näköislehteä, kun katselin Yle Areenasta ihan mitä tahansa ohjelmaa ja se kaatui kun koitin keskittyä edellä mainittuun Stranger Thingiin. Meni hermot. Juuri kun örkkimörkki oli tulossa käänteismaailmasta, kaatui netti. Tai selain. Pulttaus, ja taas toimi. Örkkimörkki pääsi jatkamaan matkaansa.

Mutta ei. Eihän se näin voi mennä. Niinpä tiedustelu kavereille nörttiosastolla. Sain vahvan suosituksen Brave -selaimesta. Avoimeen lähdekoodiin perustuva selain, joka bloggaa mainokset, on nopea eikä kaatuile. Ja näin kävi. Örkkimörkki on päässyt kiusaamaan hyviksiä Brave -asennuksen jälkeen kertaakaan kaatumatta. Asennus oli helppo eikä vaatinut minkäänlaisia ylimaallisia tietokonekykyjä. Sain todella rajallisilla taidoillani jopa kaikki vanhat tiedot kuten kirjanmerkit ja talletetut sivut siirtymään Chromesta Braveen. Ja selailu, se ihan oikeasti on nopeaa. Ei jumita ja sivut aukeavat vikkelään. Suosittelen. Suosittelen vankasti.

Juuri nyt näyttäisi siltä, että kunhan saamme elokuun, joka siis on vielä aivan täysi kesäkuukausi kuten alussa sovimme, lusituksi, alkaa kiireinen vaihe elämässäni. Jota odotan innolla. Syyskuulle on luvassa jos jonkinlaista tapahtumaa ja hässäkkää. Mikä on mukavaa. Varsinkin kun elokuussa täältä lähtee viimeinenkin ulkkari siitä tänne muuttaneiden ulkomaalaisten porukasta joiden kanssa olen kolme vuotta hengaillut. Jään siis varsin yksin kun koko muu porukka on hajallaan ympäri maailmaa.

Onneksi syyskuulle pukkaa, ainakin ennakkotietojen mukaan, reissuja pitkin poikin Kroatiaa, opas- ja matkanjohtajahommia, uusien ihmisten tapaamisia, uusien paikkojen löytämistä ja vanhojen kavereiden vierailuja. Saattaa olla siis, kunhan syyskuu saa (saisinpa minäkin….hah hah), että päivittäiset rutiinit vääntäytyvät hetkeksi aivan uuteen asentoon. Mikä on mukavaa. Todella mukavaa.

Varsinainen mukavuus, ja uudet rutiinit, koittaa sitten lokakuussa. Taatusti. Se tulee olemaan hieno, uskomaton, unohtumaton (tähän kaikki positiiviset sanat) kuukausi. En oikein jaksaisi odotella niitä 63 päivää jotka ovat vielä jäljellä kuukauden alkuun. Ja kyllä, kyllä minulla on countdown -sovellus puhelimessa joka laskee päiviä lokakuulle. Vähän säälittävää…. Myönnetään.

Lokakuussa blogi huilaa. Ja minä huilaan. Vietän synttäreitä. Reissaan. Teen kaikkea sitä mistä aikuiset puhuu kuiskaten. Minulle erittäin tärkeässä ja rakkaassa seurassa. Josta en saa tämän enempää kirjoittaa. Ehkä jotain tiedonhippuja siitä miten lokakuu meni, mitä tapahtui ja missä, tipahtelee sitten marraskuun alussa kun blogi palaa linjoille. Sitten kun normielämä palaa ja dalmatialaisen ilosanoman levittäminen jatkuu.

Tavallinen heinäkuinen arki jatkuu kuitenkin vielä perjantaina aivan tavalliseen tapaan. Tavalliseen tapaan tuolloin vedetään viikko kasaan. Siinä sivussa käsitellään jotain ajankohtaista, Kroatiaan, Dalmatiaan tai Kaštelaan liittyviä juttuja. Perjantaina ei höpistä enää mitään henkilökohtaisuuksia. Lupaan. Tai ei ainakaan paljon. Tulkaapa kurkkimaan. Ylihuomenna. Perjantaina. Elokuussa.    

29. heinä, 2019

Kastel Stari

20 - 28 C

Puolipilvistä, ukkoskuurojen mahdollisuus

 

Elämä on kiertokulkua. Asioita tapahtuu, niitä menee ja niitä tulee kun on aika. Elämä pyörii. Ja kun on kesä tietyt asiat, tapahtumat ja keskusteluaiheet tulevat. Aina. Joka ikinen kesä. Käydään tänään läpi niistä muutama ja ammutaan siinä sivussa pari uutisankkaa.

Liikennekeskustelu. Sitä käydään joka ikinen kesä, myös tänä kesänä. Keski-Euroopassa on lomakausi parhaimmillaan, esimerkiksi Saksassa tietyt osavaltiot aloittavat lomansa, tietyt taas hiljalleen päättävät. Tämä aiheuttaa sopuliefektin ihmisten suunnatessa lomilleen kuka minnekin. Myös Kroatian naapurivaltioissa, Sloveniassa, Unkarissa ja Bosnia-Hertsegovinassa ihmiset lomailevat ja liikkuvat. Hyvin usein tännepäin.

Niinpä päättynyt viikonloppu oli yksi kesän kiireisimmistä viikonlopuista Kroatian maanteillä. Jonoja syntyi ajoittain rajanylityspaikoille, tietulliasemille ja jopa moottoriteille jos siellä jossain oli pienikin häiriötekijä liikennettä haittaamassa. Koska autoja oli paljon. Mistään liikennekaaoksesta ei kuitenkaan ollut kysymys, jonot olivat jotakuinkin maltilliset ja niistä selvittiin kohtuullisella jonotuksella. Ainakin jos verrataan vaikkapa Saksan autobahnien ruuhkiin jossa 30-40 kilometrin seisova jono on normaali olotila. Ilman ruuhka-aikaa tai sesonkia.

Suurimpien kaupunkien, kuten Splitin, sisääntuloreitit ruuhkautuivat mutta niin ne ruuhkautuvat normaalina arkiaamunakin. Etkä löydä kaupungista pysäköintipaikkaa. Joka sekin on tavallista. Splitissä kun niitä ei vaan ole. Edes sesongin ulkopuolella.

Nyt sesongin ollessa kuumimmillaan liikennettä on paljon, jonoja saattaa esiintyä tietyissä solmukohdissa, mutta ei täällä mitään liikennekaaosta ole. Malttia, hieman enemmän aikaa kuin normaalisti ja lomafiilis matkaan mukaan niin hyvin pärjää. Ilmastoitu auto ja hyvät poppivehkeet. On mukavampi reissata. Ja jonotella.

Pysytään liikenteessä mutta siirrytään toiseen aiheeseen. Keskustelu Kroatian liikennekulttuurista ja ajamisen vaikeudesta/helppoudesta palaa keskusteluihin joka ikinen kesä. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, tällä kertaa kimmokkeen antoi eräs teistä lukijoista. Loma Splitissa edessä, suunnitelmissa vuokrata auto ja kierrellä ympäriinsä. Silmiin oli osunut jollain keskustelupalstalla/Facebookissa/opaskirjassa tms. varoituksia kuinka haastavaa, ellei peräti vaarallista, Kroatiassa ajaminen on. Kun on kuulemma niin paljon liikennettä ja vuoristoteitä joissa toisella puolella on vuori ja toisella matalan aidan takana jyrkkä pudotus. Kaiken lisäksi tiet ovat kapeita. Että hyvä kun ohi mahtuu.

Tehdäänpä tämä asia, jälleen kerran, selväksi. On totta että täällä on, varsinkin sesonkiaikaan, paljon liikennettä. Kuten tuossa edellä tuli jo todetuksi. On myös totta että täällä on vuoristoteitä, varsinkin jos ajaa vuoristoon. Jonne ei välttämättä tarvitse ajaa. Hyvin harvassa paikassa sielläkään tilanne tosin on se että toisella puolella olisi vuorenseinämä ja toisella rotko. Yleensä vuoristotiet ovat hyväkuntoisia joissa ohittaminen on tehty helpoksi joko tien leveyttä kasvattamalla tai riittävillä ohituspaikoilla. Varsinkin ne tiet joissa turistit ajelevat. Päätiet ja pykälää alemman tieverkoston tavalliset tiet ovat aivan normaaleja, Suomestakin tuttuja 2-4 kaistaisia, yleensä hyvän päällysteen omaavia väyliä. Asuinkadut ja syrjäseutujen tiet saattavat olla kapeita, hyvinkin kapeita, joissa vastaantulevan auton kohtaaminen voi aiheuttaa päänvaivaa. Kroaatit, tai ainakin dalmatialaiset, ovat tottuneet tähän ja antavat helposti tilaa ja väistävät. Koska haluavat itsekin jatkaa matkaa.

Autoilu Kroatiassa ei ole sen vaikeampaa, vaarallisempaa tai monimutkaisempaa kuin se on Kajaanissa. Tai Porissa. Tai varsinkaan Salossa. Tällä kertaa en perusta väitettäni edes omaan mielipiteeseen, perustan sen keskusteluihin suomalaisten ja ulkomaalaisten, paljon minua enemmän autoilevien, kuljettajien mielipiteisiin sekä ammatikseen rattia vääntävien kanssa käymiini keskusteluihin. Kukaan heistä ei ole kertaakaan todennut autolla ajamisen olevan millään tavalla sen haastavampaa kuin se on Suomessakaan.  Tai missään muualla. Enkä ole sitä sellaiseksi itsekään kokenut. Poislukien aivan eteläinen Europpaa.

Joten, aivan turvallisin mielin voitte vuokrata sen auton, voitte suunnata liikenteeseen ja ajella. Jos pärjäätte autolla Suomessa, pärjäätte taatusti myös täällä. Koska ei se täällä sen kummoisempaa ole.

Metsäpalot. Jotka nekin tuntuvat palaavan joka kesä. Milloin suurina, milloin vähän pienempinä. Kaksi vuotta sitten Splitissä riehui todella suuri palo jonka jäljet on vieläkin nähtävissä maastossa. Viime kesä selvittiin pienillä roihuilla, mutta nyt palaa taas. Viikonloppuna syttyi kohtuullisen kokoiset metsäpalot mm. Hvarin saarella sekä Šibenikissä, noin 70 kilometrin päässä tästä missä tätä juttua naputtelen. Paloja on sammuttamassa satoja palomiehiä, jopa armeija on kutsuttu hätiin. Šibenikissä on jouduttu evakuoimaan pari-kolmekymmentä taloa ja sähköt on pantu poikki sillä palo uhkaa voimalaitoksia. Mutta elämä pyörii. Tällä kertaa se pyöräytti metsäpalon yhteen lempparikaupunkiini. Šibenikiin.

Vaan ei hätää. Šibenikiin uskaltaa kyllä matkustaa, kaupunki on aivan turvallinen turisteille. Että sinne vaan, vaikka joillain sivustoilla asiasta on kuulemani mukaan taas varoiteltu. Sisällä kaupungissa, vanhassa kaupungissa tai rantakadulla, paloa ei todennäköisesti edes huomaa.

Lopuksi meidän kylille, jossa elämä pyöräytti lauantaina suuret kyläjuhlat. Kalastajien Illan. Tarjolla kalaruokaa, juomaa, musiikkia, tanssia ja todella paljon ihmisiä. Oikein mukava meno ja meininki, aivan kuten on ollut joka ikisenä aikaisempana vuotena kun näissä bileissä olen pyörähtänyt.

Yksi huomio tapahtumasta vielä tähän loppuun. Hinnat olivat nousseet, eli juhlia tuntuu riivaavan sama ilmiö kuin maan turismia ja tapahtumaskeneä laajemminkin. Kaikki kallistuu vuosi vuodelta. Se on sääli, sillä kovin kaukana ei ole hetki kun huomataan että hinnat karkottaa ihmiset. Niin paikalliset kuin turistit. Sillä aina löytyy halvempi vaihtoehto. Tyypit hinnoittelevat itsensä ahneuksissaan ulos markkinoilta.

Näin viikko alkuun. Käytiin lävitse elämän pyörimistä, sen kiertokulkua ja ammuttiin alas että täällä olisi liikennehelvetti. Ei ole ihan kauheita ruuhkia, eikä kaaosta. Ammuttiin alas että Kroatian liikenne olisi vaarallista. Ei se ole. Ei edes kovin haastavaa. Ja Šibenikiin uskaltaa matkustaa sillä Šibe on sangen miellyttävä kaupunki. Vaikka  vieressä palaa.

Keskiviikkona, seuraavassa blogissa, pyörii ja ammutaan sitten jotain aivan muuta. Tulkaapa takaisin silloin. Minä ainakin tulen. Nähdään siis tuolloin.