18. syys, 2019

Kastel Stari

19 - 27 C

Puolipilvistä, keltainen varoitus tuulesta

 

Suomalaisen hyvätekeväisyysjärjestö Naistenpankin suurin yksittäinen tapahtuma, Kävele Naiselle Ammatti, vietti 10 -vuotisjuhliaan 06.-15.09.2019. Juhlat huipentuivat tapahtumiin sunnuntaina 15.09., jolloin yli sadalla paikkakunnalla Suomessa ja maailmalla järjestettiin Kävele Naiselle Ammatti 2019 -tapahtumia. Näihin osallistui juhlavuonna ennätysmäärä kävelijöitä ja kehitysmaiden naisten auttamiseen suunnattava keräyssumma oli historian suurin. Tarkemmat luvut eivät ole vielä valmistuneet blogin painoon mennessä.

Kävele Naisille Ammatti on hyväntekeväisyystapahtuma. Kävelijöiden lahjoituksilla kerätään varoja ja tuetaan naisten koulutusta, yrittäjyyttä ja omaehtoista toimeentuloa Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-Idässä. Tapahtumia järjestetään pääosin Suomessa, mutta myös ympäri maailmaa. Kaukaisimmat kävelypaikkakunnat vuonna 2019 olivat Kenia ja Nepal. Kävele Naiselle Ammatti on osa Naistenpankin toimintaa.

Virallinen osuus on ohi. Voisivat olla ylpeitä vanhasta oppilastaan Helsingin Yliopiston valtiotieteellisessä. Lähtee se pyramidiuutinen vieläkin. Eli alkuun mitä on tapahtunut, missä ja miksi. Lopuksi taustat. Ei ole opinnot menneet hukkaan.

Sitten kulisseihin. Making of -osuuteen. Kuinka uutisessa mainittu hyväntekeväisyystapahtuma rakennetaan, mitä se vaatii ja mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin päästään keräämään rahaa?  

Pölähdin itse henkilökohtaisesti edellä mainitun tapahtuman suunnittelun ja valmistautumisen keskelle Dubrovnikiin. En saapunut pyytämättä enkä yllättäen, kuten tietyissä piireissä oli aikoinaan tapana, saavuin aivan kutsuttuna, innokkaana osallistumaan ja auttamaan. Lopulta taisin olla vain tiellä kun asiansa osaavat ihmiset tekivät. Oli hienoa nähdä kuinka nämä tyypit, vaivojaan ja aikaansa säästämättä, pistivät itsensä peliin jotta itse tapahtuma sunnuntaina 15.09 Dubrovnikin vanhassa kaupungissa saadaan valmiiksi ja onnistumaan.

Kulissien takana oli tietty pölissyt jo pitkään. Oli suunniteltu, oli hankittu sponsoreita, mietitty kuka tekee mitä, milloin ja missä sekä kroatialaiseen tapaan luotu suhteita. Tässä maassa, tai ainakin Dalmatiassa, kaikki tapahtuu niin, että kun tarvitset jotain, sinua auttaa joku jonka tunnet. Jos hän ei kykene, hänellä on kaveri joka kykenee. Tai tämän kaverin serkun veli. Kun sinulla on riittävä verkosto, tunnet ihmisiä riittävästi, apuja löytyy taatusti. Oli kysymys lähes mistä tahansa. Aina joku tuntee jonkun jonka naapuri tuntee sen yhden tyypin. Joka auttaa.

Saavuin paikalle perjantaina. Kaksi päivää ennen varsinaista Dubrovnikin Kävele Naiselle Ammatti 2019 -tapahtumaa. Oli viimeisten yksityiskohtien, viimeisten palasten paikalleen loksauttelun aika. Perushommat oli tehty ja vapaaehtoisille, lähinnä siis aviomiehelle, jaettu kirjalliset ohjeet aikatauluineen mitä heidän pitää tehdä, olla ja kenen kanssa. Tämä aviomiesten kirjallinen ohjeistus, suomalaisjärjestäjien tapa toimia, aiheutti hyminää paikallisten keskuudessa. Dalmatialaiset kun ovat tottuneet toimimaan hieman vapaammalla ohjeistuksella. ’Kyllä te suomalaiset olette niin järjestelmällisiä ja täsmällisiä.’ Dalmatiassa asioita tehdään kyllä, toisinaan jopa niin että ne valmistuvat vain ihan vähän myöhässä, vaan ei toimintaa aikatauluteta. Tai jos aikataulutetaan, aikataulu on vähintäänkin ohjeellinen. Lähinnä muistilista mitä pitää tehdä. Tehdä jotain sitten joskus.

Suunniteltua tai ei, paperilla tai ei, hyvin tuntui toimivan. Tavarat ja ihmiset siirtyivät paikasta toiseen, mikään ei ollut hukassa, kukaan ei myöhästynyt mistään, kaikki oli oikeassa paikassa silloin kun sen, tai heidän, piti siellä olla. Koska järjestys. Ja suunnittelu. Ja aviomiesten vapaaehtoisuus.  Ja käskytys.

Tapahtuma lähti liikkeelle taustoissa lauantain iltapäivän lehdistötilaisuudella. Sivumennen sanoen melkoisen mellevissä maisemissa. Tilaisuus pidettiin erään Dubrovnikin kauniimman uimarannan aivan välittömässä läheisyydessä sijaitsevan rantabaarin terassilla. Paikalla oli paikallista, mutta myös valtakunnallista pressiä. Oli printtiä, oli radioita, nettiä ja uutisportaaleja. Minäkin pääsin lausumaan viisaita joillekin tiedotusvälineille. ’Annoin haastatteluja’. Ja pidin puheen. Neljä lausetta. Noin 30 sanaa. Puhe mikä puhe. Ja sitten syötiin. Hyvää ruokaa kuten Dubrovnikissa tuntuu olevan tapana. Joka paikassa.

Lauantai-iltana oli viimeinen briiffi. Taustajoukot, muut tilaisuuteen vaikuttavat ja siinä mukana olevat tahot, myös ne aviomiehet, kävivät läpi mitä kukin tekee, hioivat yksityiskohtia ja sopivat viime hetken asioita. Sitten syötiin. Oikein arvattu, hyvää ruokaa.

Paljon oli siis suunniteltu, tehty ja touhuttu ennen sunnuntaita, joka oli tapahtumapäivä. Tämä takasi onnistumisen. Ihmiset ja tavarat olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuljetukset toimivat, tieto kulki ja viime hetken ongelmien ratkaiseminen oli helppoa. Paljon helpotti myös se, että järjestäjät ovat ammattilaisia ja olleet mukana järjestelyissä jo useamman vuoden. Osasivat oheistaa aviomiehiä oikein.

Itse kävelyhän on symbolinen kävely. Siis ei mikään hikilenkki. Siihen voi osallistua vaikka hameessa. Jota minulla ei ollut, vaikka sainkin virallisen luvan pukeutua kolttuun niin halutessani. Tänä vuonna ei napannut, katsellaan asiaa uudemman kerran sitten ensi vuona. Dubrovnikin vanhan kaupungin kaduilla käveli sunnuntaina 15.09. kymmenpäinen joukko hyvää tekeviä ihmisiä. Herätimme huomiota ohi kulkevien ihmisten joukossa, saimmepa kävelyyn mukaan jopa jonkun ohikulkevan randomturistinkin. Vähän niin kuin lennosta. Kävelyn jälkeen järjestäjäporukka söi yhdessä. Tietysti. Hyvää ruokaa. Jota Dubrovnikissa on ihan joka paikassa. Muutama kuva kävelystä löytyy muuten täältä

Oli hauskaa. Hyväntekeväisyyttä hymyssä suin ja hyvällä fiiliksellä. Kaikki, osallistuneen kävelijät ja järjestäjät, olivat liikkeellä iloisella mielellä. Ja vähän huonolla huumorilla. Terveisiä Zagrebiin. Tietojeni mukaan, jotka eivät siis ole virallisia, Dubrovnik teki lahjoitussummaennätyksensä. Ennakkotiedot kertovat reilusta 20% kasvusta. Ei paha. Ei ollenkaan. Oli kunnia saada olla mukana.   

Lopuksi vahva suositus. Erittäin vahva sellainen. Kun eteenne pompsahtaa Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuma ihan missä tahansa, osallistukaa. Siellä on kivaa. Teette samalla hyvää. Fiksulla tavalla. Jos haluatte osallistua toimintaan muuten, vaikka ryhtymällä kuukausilahjoittajaksi, ohjeet löytyvät Naistenpankin sivuilta. Tuolta.

Näin tänään. Perjantaina sitten, vanhan tavan mukaan, aivan jotain muuta. Joten takaisin silloin. Kiitos. Nähdään.   

16. syys, 2019

Dubrovnik

20  - 26 C

Enimmäkseen aurinkoista

 

Kävelimme eilen Dubrovnikin vanhassa kaupungissa ammatteja kehitysmaiden naisille. Herätimme huomiota, ihmisiä oli paljon ja siinä sivussa teimme hyvää. Kysymyksessä kun kuitenkin on hyvätekeväisyystapahtuma. Olen kirjoittanut ’Kävele naiselle ammatti -tapahtumasta useasti ja palaan aiheeseen vielä myöhemmin kunhan kuulen miten meni. Kun saan lehdistölinkit ja klipit. Kamerat lauloivat. Ja turistit ihmettelivät. Palataan siis aiheeseen myöhemmin.   

Olen nyt viettänyt elämäni kolme ihka ensimmäistä päivää Dubrovnikissa. En ollut koskaan aiemmin käynyt täällä. Lienee siis yhteenvedon aika. Minun yhteenvetoni. Minun silmin nähtynä. Tämä ei ole totuus. Tämä on minun totuus. Ja vain minun.

Turisteja? Paljon turisteja? Kyllä, mutta onneksi asia oli tiedossa. Kaduilla kuulee selkeästi eniten englantia, mutta myös saksaa, italiaa ja kaikenlaista muuta molotusta. Korviin on kantautunut sieltä sun täältä toki myös pari kertaa suomea joka johtunee siitä, että Dubrovnikiin tehdään ryhmämatkoja useammankin matkatoimiston toimesta. Täällä heiluu siis verrattain paljon suomalaisia. Juttelin, ihan mielenkiinnosta, parin totaalituristin kanssa ja tyytyväisiä tuntuvat olevan. Joka on hyvä, kiva ja mahtavaa. Kukapa sitä paskaa lomamatkaa haluaisi tehdä?

Hintataso? Jos vertaan Dubrovnikia omaan asuinpaikkaan Kaštelaan on todettava, että kalliimpaa on. Mutta onneksi asia oli tiedossa. Usein käyttämäni ja aina yhtä luotettava oluen hintaindeksi sen kertoo; tuoppi (0,5) Dubrovnikissa 30-50 kunaa (4,10-6,70 €), Kaštelassa vastaava elintarvike 17-20 (2,40-2,75 €). Sama meno ravintolahinnoissa. Pizza täällä vähän reilu satasen, pizza Kaštelassa 60-70 kunaa. Itse itselleni vastaten, kyllä, kyllä Dubrovnikissa hinnat ovat korkeat. Siitä kuinka ne suhteutuvat Suomen hintoihin minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, sillä kuten olen jo aiemmin todennut, olen melko lailla vieraantunut mitä asiat Suomessa nykyään maksavat.

Ruoka on hyvää. Se on ollut hyvää aivan jokaisessa paikassa missä olen syönyt. En tiedä onko minut viety vain huippuhyviin ravintoloihin, luultavasti, mutta yhtään huonoa, ei edes tyydyttävää, ateriaa ole eteeni kannettu. Kaikki ovat olleet erinomaisia. Paitsi eilen. Oma vika. En muistanut, että kroaatit eivät ole pihvi-ihmisiä. Tilasin pihvin. Totesin että kroaatit eivät vieläkään, edes Dubrovnikissa, ole pihvi-ihmisiä. Annoskateus oli järjetön seuratessani kun vieressäni vedettiin hyvännäköistä, ja kuulemani mukaan erinomaisen makuista, kalalautasta. Vaan mitäs lähdit. Oma vika.

Olen tämän pitkä viikonlopun aikana syönyt tulevan talven ulkona syönti kiintiön tappiin. En ole kokannut majapaikassani kertaakaan. Jossa ei, sivumennen sanoen, sitä pekoniaamiaista sitten ollut. Mutta alakerran baarissa oli. Ja siinä sitä seuraavassa. Molempiin suuntiin lähdettäessä. Että kyllä, kyllä se pekonin himo, josta kirjoitin perjantaina, tuli tyydytetyksi.

Turisteista puheenollen. Vanha kaupunki. Siellä niitä sitten vasta olikin. Koko paikka oli täynnä numerolappu rinnassaan kulkevia, lippua kantavan oppaan perässä kulkevia, turistilaumoja. Dubrovnikissä vierailee paljon risteilyaluksia, juurikin niitä samantyyppisiä, joita vierailee myös Helsingissä. Joiden matkustajilla on muutama tunti aikaa tutustua kohteeseen ennen kuin palaavat laivalle. Heillä välttämättä aina ole tietoa siitä missä kaupungissa ovat, ei välttämättä edes että missä maassa. Kävelykierros lipun perässä oppaan vetämänä täytyy kuitenkin käydä tekemässä sillä se kuuluu risteilyn hintaan. Tämä porukka ei jätä kohdekaupunkiin juurikaan mitään, ei ainakaan rahaa, ja niinpä heistä ei oikein pidetä paikallisten keskuudessa. Ei täällä, ei Splitissä eikä Helsingissä. Ei oikein missään satamakaupungissa. Paitsi Kokkolassa, jossa käy yksi alus vuodessa. Siellä siitä ollaan kovasti innoissaan.

Siisteys. Dubrovnik on taatusti yksi puhtaimmista kaupungeista Kroatiassa jossa olen vieraillut. Koska turistit. Jopa kaupungin yhden suosituimman uimarannan WC -tilat ovat hämmentävän puhtaat. Kadut ovat hyvässä kunnossa ja viimeisteltyjä, roskia ei paljon näy ja palmut ovat ojennuksessa. Ei meillä tuollaista ole. Todettakoon kuitenkin se, että täällä sijaitsen turistialueella, kotini puolestaan aivan tavallisella asuinalueella. Ehkä vertailuharha syntyy tuosta. Turistipanostuksesta. En tiedä. Pitäisi joskus varmaan vierailla jossain Dubrovnikin paikallisella. Että tietäisi.

Tulisinko uudestaan? Taatusti. Jos haluaisin viettää etelänloman Keski-Dalmatiasta, suuntaisin Dubrovnikiin. Koska kaupunki, lyhyen kokemukseni perusteella, on rakennettu lomailua varten. Vaan taitaa siitä seuraavasta saapumisestani olla olemassa jo jonkinmoinen esisopimus, ainakin aiheesta on puhuttu. Aika näyttää, sillä onhan Kroatiassa niin paljon muutakin nähtävää mikä pitäisi nähdä ja kokea. Vaikkapa Zagrebin joulumarkkinat. Joihin yhdistetään kuulemma suomalaisyhteisön pikkujoulutbileet. Taisin luvata suunnistaa sinnekin. Ennekuin sitten uudeksi vuodeksi Dubrovnikiin. Kait. Ei voi tietää.

Lyhyesti yhteen vetäen, suosittelen Dubrovnikia vankasti kun haluatte lomalle. Lomalle, joka on helppo, jossa kaikki on tuossa ja tässä. Ettekä pelkää ihmisiä. Muita turisteja. Sillä niitä täällä riittää. Jos omaatte seikkailumieltä ja haluatte katsella paikallisten elämää lähempää, menkää jonnekin muualle. Täällä sitä saattaa olla hieman haastavaa löytää.

Viikonloppu oli mahtava viikonloppu. Aivan mahtava. Olen tavannut uusia tuttavuuksia, olen tavannut vanhoja tuttavuuksia, olen tavannut jopa jotain ihme tyyppejä Zagrebista. On ollut mukavasti tekemistä, olen nähnyt ja kokenut minulle entisestään tuntemattoman Dubrovnikin ja olen nauttinut. Olen todella nauttinut. Viihtynyt. Todella viihtynyt. Kiitos siitä kaikille minut tänne kutsuneille, minusta huolta pitäneille ja aikaansa kanssani viettäneille. Tiedän teidän lukevan tätä blogia. Jotkut jopa Google translatorin avustuksella. Viime viikko oli minulle todella raskas, tämä oli juuri se mitä tähän kohtaan tarvitsin. Pääsin vähän irti surusta ja menetyksestä, sain ihan jotain muuta ajateltavaa. Nyt on hyvä palata kotiin, huilata hetki ja sitten taas mennään. Siitä myöhemmin. Joten nähdään. Keskiviikkona. Aamulla. Kannattaa tulla, sillä luvassa on painavaa asiaa. Naisten asiaa.      

13. syys, 2019

Kastel Stari

20 - 30 C

Aurinkoista

 

Pikainen päivitys perjantaille. Kohta pitää mennä. Sitä ennen kuitenkin jotain juttua. Nopeasti. Ja lyhyesti.

Eilen tuli sähkölasku. Se on aina jännittävä tapahtuma. Varsinkin tässä maassa, jossa on käytössä tasauslaskusysteemi. Makselet sähköstäsi sähköyhtiön arvion perusteella kuukausimaksua. Minun tapauksessani se on ollut viimeisen kuuden kuukauden ajan 536 kunaa. Eli vajaat 75 euroa. Puolen vuoden välein tulee tasauslasku. Jos olet maksanut liian vähän, tasoituslaskulla tasataan tilit. Eli maksat lisää. Jos taas maksanut kulutukseesi nähden liikaa, saat vapaakuukausia. Koska tasauslasku nimensä mukaisesti tasoittaa. Tähän asti, kahdessa viimeisessä tasoituslaskussa, olen joutunut maksamaan lisää. Molemmilla kerroilla lähes 2000 kunaa. Könttisuorituksena. Siis 280 euroa. Mikä on ollut melko iso lovi minulle, vaikka miljoonaeläkettä nautinkin.

Vaan tällä kertaa en maksa. Olen hikoillut kesän enkä vinguttanut ilmalämpöpumppua. Joka kuulemani mukaan on todellinen sähkösyöppö. Päätin jo keväällä, että koitetaan. Säästetään. Hikoillaan. Näin tein ja nyt oli tasauslasku mukavaa luettavaa. Minun ei tarvitse maksaa sähköstäni mitään syys-, loka- eikä marraskuussa. Joulukuussakin vain 300 kunaa. Vähän reilu 40 euroa. Ensi vuoden puolella summa nousee tammi- ja helmikuuksi 500 kunaan. Arvioivat varmaan, että lämmitän talvella. Mutta ei. Koska tämänkertainen tasaus oli niin miellyttävä, olen jo päättänyt että jos kesällä on hikoiltu ilman kylmennystä, talvella sitten palellaan. Eikä lämmitetä sillä ilmalämpöpumpulla. Katsellaan maaliskuussa miten tasoitetaan. Kuka maksaa kenelle ja kuinka paljon.

Niin kuin alussa totesin, kohta täytyy mennä. Läppärin vieressä on taksisovellus jo valmiiksi auki, sillä kohta lähdetään. Uberillä Splitin satamaan. Ei ole minkäänlaista hajua minne siellä. Kello 07.40 mennessä pitäisi löytää oikea laituri ja oikea laiva, tuolloin lähtee speedboat kohti Dubrovnikia. Toivottavasti kuljettajani on halukas palvelemaan ja auttaa löytämään oikean terminaalin. Jos ei, pitää ottaa käyttöön suunnitelma bee. Eikä kuski saa tippiä.

Dubrovnikin reissusta on lisää juttua luvassa myöhemmin. Vaikkapa maanantaina. Ehdin tuolloin hyvin päivittämään blogin ennen kotimatkan alkua. Heti hotelliaamiaisen jälkeen. Joka on ehdottoman hienointa hotelliasumisessa. Mikään ei ole sen parempaa kuin mennä hotellissa aamiaiselle. Johon kuuluu pekoni. Ehdottomasti ja ilman minkäänlaisia vastaväitteitä. Aikoinaan kun reissasin paljon työni puolesta, yksi hotellivalintaan vaikuttanut seikka oli aina se, että aamiaisella oli tarjolla pekonia. Yleensä onnistuin valinnassa, paitsi kerran hotelli Ilveksessä Tampereella. Pekoni oli korvattu mustalla makkaralla. Musta makkaralla! Häväistys. Ja suuri vääryys. Tuosta on aikaa, enkä tiedä onko hotellin käytäntö muuttunut, mutta itse en ole kyseisessä paikassa tämän tragedian jälkeen kyennyt yöpymään.

Jonkun pitäisi perustaa vaikka Facebook -sivu pohjalta ’näissä hotelleissa aamiaisella on tarjolla pekonia’. Helpottaisi majapaikan valintaa kummasti. Paitsi kun matkustaa epätavallisen epänormaalin ihmissuhteen kanssa. Ei ole paljon pekonia luvassa. Koska vegaani.

Nyt siis nopealla veneellä Milna, Hvarin, Korćulan ja Mjetin kautta Dubrovnikiin. Jos löydän laivan. En ole koskaan käynyt Dubrovnikissa, mutta onneksi paikalliset suomalaisheimon jäsenet ovat luvanneet toimia oppaana. Tämä iltapäivä ja ilta menee kaupunkiin tutustuen, huomenna lauantaina heitetään ainakin yksi lehdistötilaisuus, hymyillään kauniisti ja vedetään vatsaa sisään lehtikuvissa. Sunnuntaina kävellään kehitysmaiden naisille ammattia. Tehdään hyvää. Jos satutte olemaan Dubrovnikin suunnilla sunnuntaina, tulkaa mukaan. Meidät löytää vanhasta kaupungista Sponza Palacen edestä kello 18.00. Maanantaina sitten samaisella nopealla veneellä samaisten saarten kautta takaisin kotiin. Edessä on taatusti mukava viikonloppu taatusti hyvässä seurassa.

Dubrovnikista, hotellin aamiaisesta ja siitä että oliko sitä pekonia vai ei, kaikesta muusta mitä tapahtui ja kuinka kävelimme, lisää maanantaina. Jossain välissä kotisivujen kuvat -välilehdelle ilmestyy myös kuvia reissusta, vaan se mennee pitkälle ensi viikkoon. Materiaalia tulee olemaan paljon ja runsaasti. Siksi käsittelyaika.

Tilasin juuri Uberin. Ivan saapuu 5 minuutin päästä. Oikein hyvää viikonloppua kaikille. Tulkaapa takaisin maanantaina kurkkimaan elämäni uusimpia päivityksiä. Tällä kertaa siis eteläisestä Dalmatiasta. Ja lukemaan kuinka hyväntekeväisyys onnistui. Heipsuli heips.   

11. syys, 2019

Kastel Stari

18 - 28 C

Osittain aurinkoista

 

Kirjoitin manantaina kuinka menetin parhaan kaverini. Taistelutoverin. Tyypin, jonka kanssa jaon elämän yli 13 vuoden ajan. Nyt, kaksi päivää tapahtuman jälkeen, tunteet alkavat hiljalleen tasoittua. Edelleen on pohjaton ikävä, edelleen mietin milloin Rocky pitää viedä ulos, antaa ruokaa, edelleenkin odotan että hän on minua vastassa kun tulen kotiin, edelleenkin vilkaisen parvekkeelle kun lähden jonnekin että olisiko poika parvekkeella vilkuttamassa. Kuten tapana on ollut. Ei ole. Enää. Päivät eivät ole olleet helppoja. Ei ole helppoa herätä aamulla kun vieressä ei tuhise kukaan. Tai mennä illalla nukkumaan. Yksin. Mutta elämä jatkuu. Koska sen on pakko jatkua.

Tämän päivän kuva on Rockyn tavaroista. Kuvassa on kaksi lempparipalloaan ja jäljelle jääneet kaulapannat. Niitä vahtii Wuppis. Joka on minun, ja läheisteni, suojelustonttu. Wuppis on vastuussa hyvinkin monesta eri asiasta, juuri nyt mm. Rockyn jäämistöstä. Wuppis on 365 vuotta vanha saksalainen tonttu, se seuraa ja suojelee minua ja minun elämääni. Kirjoitan hänestä joskus myöhemmin lisää. Koska Wuppiksella on tarina. Pitkä tarina.  

On tullut aika kiittää. Haluan kiittää kaikkia Rockya muistaneita. Haluan kiittää osanotosta, tuesta, kauniista sanoista. Ne merkitsivät, ja merkitsevät edelleen, paljon. Ne auttavat jaksamaan. Auttoivat pahimman yli. Jos sen yli on nyt päästy. Ei voi tietää. Voi hyvinkin tulla vielä takapakkeja. Mutta kiitos. Ihan jokaiselle. Teitä oli paljon. Todella paljon. Satoja ihmisiä. Satoja viestejä. Veti sanattomaksi. Siksi tämä blogi tänään.

Haluan kiittää jack russel -sivustoja ja kaikkia russelisteja. Tukenne oli ylitsevuotavaa. Viesteistä huokui ymmärrys ja myötäeläminen kuinka paljon pienen suuren koiran, koiran jolla on jack russelin sielu ja mieli mutta hyvin vähän minkäänlaista aivotoimintaa, menettäminen merkitsee. Kiitos. Ihan jokaiselle.

Itse asiassa haluan kiittää koko koirayhteisöä. Kaikkia koiraihmisiä. Rodusta, siis koiran rodusta, riippumatta. Sain viestejä myös muilta kuin russeleiden omistajilta. Koska koira. Koska yhteinen kokemus. Koska tärkeä ystävä. Koska menetys. Kiitos. Ihan kaikille.   

Haluan kiittää kavereitani. Ystäviäni. Kaikkia niitä täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka ilmaisivat osanottonsa. Kaikkia niitä, joille Rocky merkitsi. Jotka tunsivat hänet. Kuten edellä kirjoitin, tukenne veti sanattomaksi. Ja merkitsi paljon. Sain viestejä somessa, puheluita, sain whatsapp- ja messengerviestejä. Taisipa joku vanha pieru lähettää jopa tekstarin. Tuntui hyvältä. Ei ne surua tai kaipausta pois vieneet, mutta helpottivat. Kiitos.  

Kiitos sukulaisilleni. Kyllä. Kyllä minä pärjään. Edelleen. Kiitos kysymästä.  

Ennen kaikkea haluan kiittää tyttöystävääni. Epätavallisen epänormaalia ihmissuhdetta. Hän oli tukenani koko prosessin, hän oli mukana eläinlääkärissä, surussani, itki kanssani ja höpötti niitä näitä kun halusin päästä hetkeksi irti. Höpötys ei tosin ihan heti irronnut, mutta kun vähän potki ja vinkui, niin tulihan se sieltä. Ja helpotti. Osaltaan. Vaikka välimatkamme on pitkä, kiitos nykytekniikan ja paljon parjatun somen, kykenimme ja kykenemme olemaan yhdessä. Kun minulla oli/on vaikeaa. Kiitos ja anteeksi. Olen varmasti ollut todella rasittava suruineni viimeisen viime päivät. Koitan korvata sen jotenkin sitten kun kohta tapaamme. Ihan kohta.

Olen yrittänyt kerätä tähän tämän aamuun mahdollisimman paljon tahoja joita haluan kiittää. Tiedän että olen unohtanut jonkun. Jotkut. Se ei merkitse, etten arvostaisi. Se merkitsee vain, että minulla on löyhä pää. Arvostan ihan jokaista viestiä jonka sain. Kiitos siis ihan jokaiselle, vielä kerran. Myös niille joita en maininnut erikseen. Olette olleet korvaamattomia. Kiitos että olette olemassa. Kiitos.

En halua jäädä märehtimään enkä jumiin Rockyn menetykseen. Pahaan oloon. Ikävään. En todellakaan. Lupaan että tämä oli, ainakin hetkeksi, viimeinen kirjoitus aiheesta. Kenties palaan asiaan joskus, kenties en, mutta nyt katse eteenpäin. Parasta ystävääni unohtamatta. Hän tulee olemaan sydämessäni aina ja ikuisesti. Koska Rocky oli The Dog. Minun The Dog. Iskän poika.

Ai niin, sain myös paljon kysymyksiä, että aionko nyt sitten uuden koiran. Olen vastannut, että epäilen. Ainakaan ihan heti. Rocky on aivan liian lähellä. Aivan liian iholla vielä. Juuri nyt opettelen elämään ilman aikatauluja. Ilman ulkoilutuksia. Ilman sitoumuksia. Tulevaisuudesta en tiedä. Aika näyttää.

Sitten se katse sinne eteenpäin. Vihdoin. Juuri nyt se suuntautuu perjantaihin, päivään, jolloin on seuraava blogipäivä. Olen tuolloin matkalla Dubrovnikiin, kaupunkiin, josta olen kuullut paljon mutta en koskaan käynyt. Nyt käyn. Sillä sunnuntaina siellä tehdään hyvää. Sunnuntaina Dubrovnikissa kävellään kehitysmaiden naisille ammattia tapahtumassa, josta olen kirjoittanut aiemmin useammankin kerran. Ja tulen kirjoittamaan lisää. Jos en ihan vielä perjantaina, jolloin olen vasta matkalla paikkakunnalle, niin viimeistään sitten maanantaina ilmestyvässä tarinassa. Tulkaapa siis kurkkimaan, että mitä kaikkea Kroatian yhdessä suosituimmassa turistikohteessa eräänä syyskuisen pitkänä viikonloppuna tapahtui. Ja miltä se kaupunki näytti. Minun silmin. Ja kuinka hyvää me oikein teimmekään.

Kiitos vielä kerran kaikille. Kiitos, että olette olemassa. Tämä kokemus, vaikka se ei ihan helpoin ollutkaan, on opettanut minulle ainakin sen, että kyllä tässä maailmassa vielä empatiaa ja myötätuntoa löytyy. Kiitos uskoni palauttamisesta. Kiitos.    

9. syys, 2019

Kastel Stari

20 - 26 C

Puolipilvistä, ukkoskuurojen mahdollisuus

 

En todellakaan tiedä mitä kirjoittaa tänään. Haluan kirjoittaa sinulle. Rockylle. Iskän pojalle. Niinpä aloitan sanomalla, että kiitos. Kiitos, että olet ollut kanssani. Kiitos, että olet jakanut elämän kanssani. 13,5 vuotta. Tänään oli aika. En minä tiedä oliko tänään juuri se oikea aika, mutta tänään sinä pääsit vaivoistasi. Jätit jälkeesi ikävän. Suuren ikävän. Asunto on tyhjä. Aivan liian tyhjä. Täältä puuttuu joku. Täältä puutuu iskän poika. Täältä puuttuu Rocky. Hyvää matkaa. Minne ikinä menetkin. Minulla on ikävä.

Muistan, kuinka 13 vuotta sitten minulle iski koirakuume. Piti löytää jostain kumppani. Minulla oli ollut koira koko aikuisikäni. Löysin sinut. Kun kävin ensimmäistä kertaa katsomassa sinua, minulta kysyttiin kotimatkalla olenko ihan varma, että haluan moisen tarmopesän, energiapakkauksen ja superhörhön elämään kanssani. Olenko varma, että pärjään ja jaksan kanssasi. Viikko tuosta päivästä ja muutit luokseni. Ehkä paras päätökseni ikinä. Kallion yksiöön muutti itsepäinen jack russel. Karvapallo. Tyyppi, joka kykeni jotenkin ihmeellisesti pomppaamaan puolitoista metriä ylöspäin seisovilta jaloiltaan. Ja teki sitä jatkuvasti. Toistuvasti. Koska elämänilo. Ja terrieri. Tyyppi, jonka luulin olevan mykkä. Joka ei haukkunut kuin vasta sitten kun piti ’tappaa’ roska-auto. Tyyppi, joka säikähti aina kun itseltään pääsi haukku. Että mitä tapahtui? Että mikä tuo ääni oli.   

Elimme elämää yhdessä. Jaot hyvät, mutta myös huonot, hetket kanssani. Olit tukena. Olit vieressä. Olit iskän poika. Päätin heti kun olit muuttanut luokseni, että olet mukanani minne tahansa menenkin. Kävit töissä kanssani. Hurmasit toimiston tytöt. Ja muutaman muun. Koska energia. Ja nappisilmät. Ajelimme junalla riiausreissuille. Kävimme baareissa. Kylässä kavereiden luona. Sukuloimassa. Muutimme Helsingistä Pohjois-Pohjanmaalle. Menimme naimisiin, erosimme. Asuimme kissojen kanssa. Tutustuimme hevosiin. Sairastimme. Odotit minua kun olin sairaalassa. Olit iloinen kun olimme jälleen yhdessä. Tapasi mukaan ylipursuavan iloinen.

Olit tukenani kun päätimme muuttaa tänne palmun alle. Seurasit minua kun lähdimme reissuun. Olin unohtanut ottaa sinulle ruokaa mukaan Suomesta, niinpä jouduin pöllimään nakkeja ja lihapullia Finnlinesin seisovasta pöydästä laivamatkalla. Ei haitannut. Koska iskä hoitaa. Ja iskä hoiti. 

Mietin joskus minkälaista elämä olisi ollut jos eteeni olisi sattunut jack russel jolla olisi ollut aivot. Joka olisi tajunnut asioita. Joka olisi ollut koulutettavissa. Ymmärtänyt asioita. Sinulla ei näitä ominaisuuksia ollut. Mutta siksi, ja juuri siksi, olit minun kaveri. Paras kaveri. Rakastettava tyyppi. Jonain päivinä, rehellisyyden nimissä, olit myös maailman ärsyttävin tyyppi. Kaikesta huolimatta olit iskä poika. Paras poika. Ikinä.

On tuhat asiaa, jotka haluaisin sanoa sinulle juuri nyt. Vaan en kykene. Nyt sattuu aivan liikaa. Juuri nyt tuntuu kuin olisin yksin. Aivan yksin. Koko maailmassa. Juuri nyt tuntuu siltä, että tässä maailmassa ei ole mikään oikein. Että tästä maailmasta puuttuu jotain joka kuuluu siihen. Tästä maailmasta puuttuu yksi pieni jack russel. Yksi iskän poika. Joka taatusti aavisti mitä tänään maanantaina oli tulossa. Pitkästä, todella pitkästä, aikaa hakeuduit viime yönä peiton alle. Nukkumaan aivan kiinni reidessäni. Niin kuin tapanasi on ollut. Jota et ole tehnyt niin pitkiin aikoihin. Viime yönä teit. Ja nyt olet poissa.

Hyvää matkaa Rocky. Minne ikinä sitten menetkin. Me tapaamme taatusti. Sitten kun on minun aikani seurata sinua. Odotathan siellä? Niin kuin sinä odotit silloin kun minä olin sairaalassa? Kun minä olin poissa. Lupaan tuoda lempipallosi. Sen vihreän. Heitellä sitä väsymättä. Koska olit minulle rakas. Koska minulla on ikävä. Ihan kauhea ikävä.

Hyvää matkaa poika. Iskällä on ikävä. Suuri ikävä.