29. marras, 2019

Kastel Stari

11 - 17 C

Pilvistä, sade- ja ukkoskuuroja. Keltainen varoitus ukkosista.

 

Tämä on marraskuun viimeinen blogi, sunnuntainahan saa avata jo ensimmäisen luukun joulukalenterista. Pukin tuloon on enää reilut kolme viikkoa. Jännittää. Mitähän se tällä kertaa jättää tuomatta.

On aika lunastaa lupaukset. Olen pitkin viikkoa lupaillut paketoida lokakuun. Käydä vihdoin ja viimein viimeisetkin paikat läpi joissa tuli käytyä lokakuun roadtripeillä. Ne pienimmät. Ne, joihin kukaan ei koskaan eksy.

Unohdetaan turistikohteet, unohdetaan Dubrovnikit ja Splitit, unohdetaan jopa kotikaupunkini Kastela. Käydään paikoissa, jonne ei tehdä ryhmämatkoja. Jossa turistibussit ei välttämättä pysähtele. Luvassa on hengästyttävän pitkä ja puuduttava lista kohteista, joista suurimmasta osasta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Mukana on, tietysti, myös minun näkemykset paikoista.

Heti alkuun rikotaan edellisessä kappaleessa annettu lupaus. Aloitetaan listaus kaupungista nimeltä Makarska, jonne tehdään ryhmämatkoja Suomesta. Miksipä ei tehtäisi. Kaunis pikku kaupunki, joka tarjoaa pitkän rantaviivan, kauniita rantabulevardeja ja viehättäviä pieniä kyliä Adrianmeren rannalla. Kahden kaupungissa viettämäni yön perusteella Makarska on mukavanoloinen paikka. Jopa lokakuussa. Saatan vain kuvitella menon ja melskeen kun siellä on turisteja. Vipinää ja vilskettä.

Eteenpäin. Olin saanut tyrmäävän etukäteisinfon Omikšesta, kaupungista, joka sijaitsee noin 25 kilometriä Splitistä etelään. Sen piti, saamani tiedon mukaan, olla ruma. Vaan kun siellä sijaitsee se kuuluisia kanjoni, pitihän se käydä tutkimassa. Eikä Omiš ole ruma. Se on pieni, joen halkoma kaupunki, jossa on kompakti vanha kaupunki ja omituinen hiekkaranta. Ranta muistuttaa, ainakin lokakuussa, enemmän asfaltoitua pihaa kuin hiekkarantaa. Kovaa, tiukkaa tummaa maata meren rannalla. Ei edes tuttua pikkukivirantaa joita nämä Kroatian uimarannat pääosin ovat.

Tässä välissä on pakko käväistä sisämaassa. Siellä on kaksi maininnan arvoista paikkaa. Joista toinen on Dugobabe. Siellä ei ole mitään. Ei myöskään mitään miksi sinne pitäisi mennä. Jotenkin vaan Dugobabe, on sympaattinen. Hassu. Jo nimenä. Siksi se pääsi listaukseen mukaan. Toinen kohde sisämaassa on vahva suositus. Kninin linnoitus. Menin sinne sattumalta ajatuksella että ’käydäänpä nopeasti kurkkaamassa mikä linna tuolla mäellä on.’ Kävin. En tosin nopeasti. Sillä linna, tai linnoitus, oli hieno, yllättävän suuri, tilava ja mielenkiintoinen. Kaiken lisäksi sieltä on hienot maisemat. Suosittelen. Varatkaa aikaa. Se kannattaa.

Takaisin rannikolle. Kaupunkiin nimeltä Starigrad jossa pötkötin yhden yön. Vieressä kun sijaitsee vuori nimeltä Veliki Alan (1.406 m) jonne kiipesin autolla. Itse kaupungista/kylästä, ei ole paljon sanottavana. Paitsi että siellä on Tommy -market jossa on kalliimmat hinnat kuin meidän kylän Tommyissa. Ja aibnb:n täydellisesti varustettu keittiö kattiloineen, pannuineen ja astioineen, sijaitsee ulkona parvekkeella liukuoven takana. Omituinen ratkaisu. Kiskaistaan tähän samaan syssyyn vielä Senj, rumin Kroatiassa näkemäni kaupunki. Rantakatu, joka samalla on valtatie, on vielä ihan ok, mutta vanha kaupunki on ruma. Todella ruma. Huonossa kunnossa, rapistunut, likainen ja sekava.

Kun reissaatte Adrianmeren rannikkoa pitkin, suosittelen vahvasti vierailemaan Krk -saarella. Pelkästään jo saarelle johtava silta on elämys. Itse en saarelle tällä kertaa ehtinyt, ehdin vain korkeapaikkakammoilemaan sillalla. Se on korkea. Aivan liian korkea minulle.

Seuraavaksi edessä oli Rijeka, Kroatian kolmanneksi suurin kaupunki. Tälle reissulle sitä ei ollut budjetoitu, joten nyt ei ollut aikaa pysähtyä. En siis kykene muodostamaan mielipidettä kaupungista, mieleen jäivät vain satama, nosturit ja keskustan kävelykatu. Lienee pakko palata joskus tutkimaan tarkemmin. Paremmalla ajalla. Ei ollut aikaa pysähtyä myöskään Rijekan naapurissa Opatijassa, silti paikka jätti miellyttävän vaikutelman. Jotenkin siistin oloinen pikkupaikka, kauniita rakennuksia, katuja ja bulevardeja. Ja kalliin näköisiä hotelleja ja kasinoita.

Opatijasta Istrian niemimaan halki Pulaan. Ja juu juu, taas ollaan turistikohteessa vaikka aluksi lupasin…. Pula on kaupunki. Kuuluisia historiallisia kohteita, näpsäkkä vanha kaupunki ja sekasortoinen liikenne. Paljon autoja, kaikki menossa jonnekin. Pysäköinti oli muuten ihan kohtuullisen hintaista, vaikka Renault oli parkissa aivan kuuluisan amfiteatterin vieressä kaupungin keskustassa. Matkabudjetti kesti hyvin pari-kolme tuntia parkkia.

Seuraavaksi vaihdetaan maata. Ennen rajaa todettakoon että olin ensimmäistä kertaa Istriassa, joka on Kroatian suosituin matkailukohde. Kuljetin lähinnä autoa ja koska oli lokakuu, niemimaa ei jättänyt minkäänlaisia extratunteita. Ei oikein edes fiiliksiä. Ei poseja eikä negoja. Pitänee palata joskus paremmalla ajalla tännekin. Tutkimaan. Fiilistelemään.

Seuraava maa. Slovenia. Jossa vietin yhden yön. Sloveniasta jäi mieleen, että mikään ei muuttunut kun ylitin rajan. Paitsi valuutta, joka oli euro. Hämmensi kun Lidlissä olikin yllättäen eurohinnat. Erikoismaininnan ansaitsee kaupunki nimeltä Koper, joka oli etukäteistiedustelussa tuomittu rumaksi satamakaupungiksi. Ja olihan siellä satama. Nostureita ja rumia aluksia. Siellä oli myös hissi, joka lähti satamasta ja nousi vanhaan kaupunkiin. Suoraan. Siis kun astut rumassa satamassa hissiin, astut siitä ulos viehättävään vanhaan kaupunkiin. Se oli hauskaa.

Slovenia oli pieni ja nopea. Äkkiä huomaisin olevani Italiassa. Jossa päätin ajaa moottoritietä. Se oli nelikaistainen, kaksi kaistaa tuonne, kaksi takaisin. Paitsi että se toinen kaista molempiin suuntiin oli rekkajono. Aivan täynnä rekkoja. Muu liikenne soljui vasenta kaistaa. Ihan vauhtia kyllä, vaan oli jotenkin jännää ajaa kymmeniä, jos ei satoja, kilometrejä jatkuvan rekkajonon vasemmalla puolella.

Takaisinpäin tulin pykälää pienempiä teitä. Eli runkoteitä. Tiet oli ihan ok, maisemat ei. Pohjois-Italia oli pienoinen pettymys. Se oli, lokakuussa, lättänä, harmaa, jotenkin vähän alakuloinen. Tämä ei koske Venetsiaa, tämä koskee lähinnä Italian maaseutua pohjoisessa. Tunnelma oli kuin Ylivieskassa marraskuussa. Tai no, ei nyt sentään ihan niin paha…..

Olipa se pläjäys. Piti miettiä ja koittaa palautella asioita. Vaan nyt lienee lokakuu vihdoin taputeltu. Todettakoon vielä lopuksi kuitenkin, että kun vanha sanonta lupaa matkailun avartavan, se tekee juuri sitä. Avaa silmiä. Antaa kokemuksia. Muistoja. Ehkä jopa näkemyksiä.

Kohta alkavassa joulukuussa on, onneksi, luvassa muutama reissu. Kalenterista löytyy tällä hetkellä ainakin Zagreb ja Dubrovnik. Pitää katsoa josko siihen vielä jotain kekkaisi lisää. Vaikka jouluksi. Tammikuu huilataan, helmikuussa olisi sitten, ainakin suunnitelmissa, vihdoin ja viimein reissu Suomeen. Ensimmäinen sellainen tänne muutettuani. Ensimmäinen lähes neljään vuoteen. Jännittää vähän jo nyt. Mahdanko osata enää edes kieltä….

Anteeksi blogin pituus. Oli vaan paljon asiaa. Onneksi edessä on viikonloppu jolloin lienee enemmän aikaa tankata juttujani. Koittakaa kestää. Ja viettäkää mukava viikonloppu. Nähdään maanantaina. Turistaan silloin jotain muuta. Aivan jotain muuta.

Hyvää viikonloppua.          

27. marras, 2019

Kastel Stari

12 - 17 C

Pilvistä, sadekuuroja

 

Maa järisi tuossa ’melkein naapurissa’, noin 500 kilometrin päässä Tiranassa Albaniassa tiistain vastaisena yönä. Noin 6,4 magnituden järistys aiheutti aineellisten tuhojen lisäksi reilun parinkymmenen ihmisen kuoleman ja useiden satojen loukkaantumisen. Kaksi jälkijäristystäkin ylsivät nekin molemmat vielä yli viiden magnituden.

Tiistaina istuin skypettämässä juurikin tämän samaisen ruokapöydän äärellä josta tätä juttua naputan. Pöytä alkoi heilua. Täristä. Se tärisi niin että jopa toinen osapuoli Skypessä huomasi, että kuva heiluu. Koska kun pöytä heilui, heilui läppäri. Ja sen mukana kuva. Kysymys ei ollut tuosta alussa mainitusta Albanian järistyksestä vaan sitä seuranneesta pienemmästä, Kroatian naapurivaltio Bosnia-Herzegovinaan sijoittuneesta 5,4 magnituden järistyksestä. Joka tapahtui siis huomattavasti lähempänä. Heilutti minun pöytää. Ei aiheuttanut muita tuhoja.

Vaikka Kroatia ei sijoitu maantieteellisesti pahimmalle maanjäristysalueelle, kuten vaikka Italia tuossa meren toisella puolella, niin kyllä se täälläkin tärisee säännöllisen epäsäännöllisesti. Itse koin elämäni ensimmäisen järistyksen muutama vuosi sitten. Täällä. Ylivieskan lättänässähän ei maa, eikä oikeastaan mikään muukaan, pahemmin järissyt eikä heilunut. En tuolloin, kolmisen vuotta sitten, ihan heti edes ymmärtänyt, että kysymyksessä on maanjäristys. Koska se oli, kuten mainittu, elämäni eka. Ei se, tietenkään, mikään megajäristys ollut, joku vajaat neljä magnitudea, vaan kun satuin olemaan juuri keittiössä niin kyllähän se maailma heilutti. Oikeinkin kunnolla. Astiat helisivät kaapeissa ja kello tuli alas seinältä. Taisivat sähkötkin katketa. Minä seisoin jähmettyneenä, pitelin tiskipöydästä ja ihmettelin että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tuon jälkeen maa on järkkynyt aina silloin tällöin. Ehkä joku pari-kolme kertaa vuodessa. Taisi edellinen, ennen eilistä keittiöpöytäjäristystä, sattua joskus viime keväänä. Yöllä. Tuolloin heilui sänky.

Vaikka lähetystö/ulkoministeriö näyttää varoittelevan matkustustiedotteessaan maanjäristysriskistä Kroatiassa, niin kyllä tänne uskaltaa matkustaa. Ne nyt vaan ovat sellaisia ylihuolehtivia höpsöjä tuolla meidän lähetystössä. Pieniä maanjäristyksiä sattuu silloin tällöin. Ne eivät yleensä aiheuta tuhoja. Ainakaan suurempia. Usein niitä ei edes huomaa. Viimeisin suuri, todella suuri, järistys alueella sattui muutama vuosi sitten kun maa järisi vuonna 1667 Dubrovnikissa oikein kunnolla. Koska tuohon aikaan, noin 350 vuotta sitten, seismologia ei ollut kovin kehittynyttä, magnitudeista ei ole tietoa mutta lähes koko kaupunki tuhoutui ja noin 5.000 ihmistä menetti henkensä. Sen jälkeen on ollut sitten vähän hiljaisempaa suurien järistysten osalta. Onneksi.

Lupailin maanantaina palaavani vielä kerran, ainakin kerran, lokakuuhun. Siis kuukauteen jolloin reissasin huolella niin Kroatiassa kuin vähän siellä sun täällä. Olen toki kirjoitellut näistä reissuista muutaman kerran jo aiemminkin, joidenkin mielestä liiankin muutaman. Nyt kun järjestelin viikonloppuna lomakuviani, huomasin että jotain pikku seikkoja ja pikku paikkoja on jäänyt käsittelemättä. Jotain mitä haluan jakaa. Jotain mitä taatusti odotatte henkeänne pidätellen. Kokemukset, näkemykset ja mielipiteet ovat siis täysin minun henkilökohtaisia, ne eivät edusta lopullista totuutta muualla kuin minun korvien välissä. Siksi kenenkään ei pidä loukkaantua eikä vetää hernettä mihinkään ruumiinaukkoon jos/kun satun arvostelemaan juuri sitä sinun lempipaikkaasi.

Aloitetaan etelästä. Aloitetaan Dubrovnikista, jossa olen käynyt, ja kirjoittanut, parikin kertaa. Siksi siitä ei tämän enempää, käykää lukemassa kaupungista joko tästä tai lyhyesti tästä. Mainittakoon kuitenkin, että jos jostain ihmeen syystä, aivan välttämättä, haluatte mennä Dubrovnikin vanhan kaupungin turistihelvettiin, kannattaa uhrata itsensä, kiipeillä hieman ja pyöriä kaupungin pienillä kujilla. Siirtyä siis varsinaiselta pääkadulta syrjemmäksi. Siellä on viehättäviä pikkukujia, ravintoloita ja pieniä myymälöitä. Paljon portaita ja mäkiä. Hyvin paljon. Ai niin, vanhan kaupungin ympärillä olevan muurin sisäänpääsymaksu on 200 kunaa. Vajaa kolmekymmentä euroa. Joka on liikaa. Aivan liikaa. Vaikka maisemat toki ovat upeat.

Ajelin lokakuussa paljon Adriatic Highway -nimisellä tiellä. Tutustuin myös tiehen numero 512. Molemmista löytyy juttua linkistä. Jälkimmäinen vei minut Kroatian kolmanneksi korkeimmalle vuorelle Sveti Jurelle (1.762 m). Siitä, ja muutamasta muuta tämän maan vuoresta, juttua täällä. Tässä yhteydessä mainittakoon myös ns. kaupunkivuoret. Lähinnä kukkulat. Zagrebin kyljessä luonnonsuojelualueella sijaitsee Medvednica (1.035 m), Dubrovnikissa Srd (415 m) ja Splitin virkistysalueella Marjan. Mikään näistä ei ole kovin korkea kukkula, mutta tarjoaa maisemaa ja haastetta varsinkin sellaiselle, joka ei halua, jolla ei ole aikaa tai mahdollisuutta haikata kunnolla ’oikeilla’ vuorilla. Kaupungissa kukkulalle, tai ainakin sen alle, pääsee bussilla. Siitä sitten vaan tossua toisen eteen.

Tullaan Dubrovnikista rannikkoa pitkin ylöspäin. Eteen tulee paljon pieniä kyliä, varsinkin jos uskaltautuu hieman sivuun päätieltä. Ihan kaikissa en, yllätys yllätys, käynyt mutta yleisenä huomiona todettakoon, että kannattaa kaartaa tien ja rannan välissä sijaitseviin paikkoihin. Ne ovat yleensä kauniita pikkukyliä rantakatuineen ja hiekkarantoineen. Toinen yleinen huomio oli, että Googlen karttaohjelma ei todellakaan ole ihan joka paikassa ihan ajan tasalla. Se näyttää että juu, kyllä tuosta pääsee, sinne vaan. Todellisuudessa kysymyksessä saattoi kapea kävelytie. Hyvin kapea. Polku.

Eteen tulee, kun Dubrovnikista ylöspäin tullaan, myös Bosnia-Herzegovinan raja. Joka täytyy, ainakin vielä toistaiseksi, ylittää. Rajan ylitys tulee poistumaan tulevaisuudessa, sillä Kroatia rakentaa siltaa joka kiertää Bosnian pätkän meren puolelta. Tarkemmin, ei Kroatia mitään rakenna, siltaa rakentaa kiinalaiset. Koska, kuten paikalliset totesivat, jos urakka olisi kroatialaisten käsissä, se ei valmistuisi ikinä. Nyt on mahdollisuus. On ilmennyt vain yksi pieni ongelma. Kun silta on valmis, ajokunnossa, sinne ei mene tietä. Tai menee, sillalle vie tie joka on yksikaistainen, hyvin kapea eikä siinä juurikaan ole ohituspaikkoja. Kun kiinalaiset saavat urakkansa valmiiksi, meillä on uusi, hieno silta. Jonne ei vaan pääse. Ei ainakaan helposti. Tämä on tyypillistä Kroatiaa. Niin tyypillistä. Siksi rakastan tätä maata.

Eihän tästä taaskaan näytä tulevan mitään. Piti käydä läpi vierailtuja paikkoja, kertoilla niistä, ehkä ihan vähän jopa arvostella. Internet täytyy taas aivan liian nopeasti. Asiat ei vaan mahdu. On pakko palata perjantaina. Lupaan viikonloppulukemiseksi kattavan katsauksen Kroatian rannikon kaupungeista Rijekaan asti ja siitä eteenpäin Istrian läpi Pulaan. Kaiken tuon päälle näkemys Sloveniasta, Italiasta ja Venetsiasta. Tämä on lupaus. Perjantaille. Nähdään silloin.           

25. marras, 2019

Kastel Stari

12 - 20 C

Puolipilvistä

 

Oletteko aina miettineet että minkälaista eläkeläiselämä mahtaa olla jossain palmun alla? Todennäköisesti olette, vaikka ette asiaa myöntäisikään. Tänään saatte lukea aiheesta. Saatte lukea kuinka sykkivä, kuuma ja hekumallinen viikonloppu eräällä vanhalla kärttyisellä miehellä oli eräänä marraskuussa erään palmun alla Kroatiassa.

Ennen kuin sukelletaan villin viikonlopun syövereihin, on pakko pyytää anteeksi. Suomessa tuntuu olevan juuri nyt muotia pyydellä anteeksi vähän joka puolelta vähän joka asiasta. Buumin aloitti Pirkka-Pekka Petelius, joka katsoi aiheelliseksi pyytää anteeksi saamelaisilta nunnukka -sketseistä, joita hän teki Aake Kallialan kanssa muutama vuosikymmen sitten. Alkoi omatunto kolkuttamaan. Sillä että PPP on kansanedustaja, joille julkisuus on aina kivaa ja mukavaa, ei todellakaan ole asian kanssa mitään tekemistä. Pirkka-Pekalle tuli vaan paha mieli. Juuri nyt.

En nyt ota yhtään kantaa Peteliuksen omatuntoon. Mietin vaan että ehkäpä sketsit olivat oman aikansa tuotteita, ehkäpä ne kuvastava tekoaikansa ilmapiiriä. Ehkäpä niiden arviointi ja varsinkin katuminen vuosien jälkeen on vähintäänkin tekopyhää ja turhaa. Internet ei unohda. Enhän minäkään voi olla varma minkälaisessa mielipideympäristössä ja yhteiskunnassa tätä kirjoitusta luetaan, sanotaan nyt vaikka vuonna 2052. Mahdanko loukata jotakuta. Jotain ihmisryhmää. Vaikkapa tuon ajan eläkeläisiä. Vanhoja kiukkuisia miehiä.

Lienee syytä siis, ihan varmuuden vuoksi, pyytää jo valmiiksi anteeksi. Anteeksi. Pyydän anteeksi kaikilta, jota tämä kirjoitus loukkaa. Ihan milloin tahansa. Ihan mistä syystä tahansa. Sillä kyllähän tämä jotakuta loukkaa. Joku loukkaantuu aina. Siis anteeksi. Kaikilta. Myös juuri sinulta. Ja Pirkka-Pekalta.

Jos sitten siihen viikonloppuun. Jos mitenkään vain sopii.

Aluksi sääpäivitys. Olen vinkunut koko viime viikon kuinka täällä sataa. Aina. Jatkuvasti. On satanut ihan kohta koko marraskuun. Tietysti myös viikonloppuna satoi. Ihan jokainen päivä. Jos ei ihan koko päivää, niin taatusti osan päivästä. Joka vitun päivä.

Sateessa oli sen verran breikkiä lauantaina, heti aamusta, että pääsin tekemään, todella pitkästä aikaa, lenkin. Koska edellisestä on kulunut aivan liian pitkä aika, tein hyvin ujon lenkin. Erinomaisen rauhallisen ja lyhyen. Kilometrimäärästä ei ole minkäänlaista tietoa sillä en tietenkään muistanut laittaa trackeria päälle eikä stepperikään ollut rekisteröinyt kuinka monta askelta tuli talsittua. Tuntui mukavalta. Jos nämä sateet ikinä loppuvat, lienee syytä aloittaa, taas, ihka oikea lenkkeily. Aloittaa Kesäkuntoon 2020 -projekti.

Samaisena päivänä, siis lauantaina, kävin myös pizzalla. Kaverit olivat kotimatkalla kohti erästä eteläistä kaupunkia Kroatiassa ja pysähtyivät lounaalle meidän kylään. Sopi mainosti. On aina mukava a) tavata kavereita ja b) syödä pizzaa. Varsinkin kun tuo Kesäkunto2020 -projekti ei ollut lauantaina vielä alkanut.

Päivitetään tässä yhteydessä samalla kesällä tekemäni ravintola-arvostelu. Haukuin aikoinaan Kaštelan rantakadulla sijaitsevan Konoba Intradan. Sain siellä joskus kesäkuussa huonoa palvelua. Tarkemmin sanottuna en saanut palvelua lainkaan. Vaikka tuolloin päätin etten ihan heti kyseiseen paikkaan mene, sai Intrada nyt uuden tilaisuuden. Lähinnä koska täällä ei ole kovin montaa paikkaa talvikaudella ole auki ja koska edellä mainitut ystävät olivat tulossa autolla. Oli helppo ohjeistaa heidät kyseiseen paikkaan.

Intrada lunasti. Pizza oli erinomainen. Palvelu ensiluokkaista. Meille tarjoillut kaveri muisti minut jostain. Kun tilasin chilipizzan, hän kommentoi että ’naturally, again’. Saattaa siis olla, että olen joskus aiemminkin syönyt samaisen pizzan samaisessa ravintolassa. Kun kerran muistivat. Joten siis, unohtakaa joskus aiemmin kirjoittamani. Kyllä Konoba Intradaan voi mennä. Se on ihan hyvä paikka. Talvikaudella, jos joku tänne jostain ihmeen syystä eksyy, ei tarvitse varata pöytää. Kesällä täytyy. Tuolloin pitää jopa varautua siihen, että vapaata ei ole kuin vasta parin päivän päästä. Sen verran suosittu ravintola on.

Spottasin muuten viikonloppuna myös Suomen rekkareissa olevan asuntoauton meidän kylää halkovalla tiellä. Mitä ihmettä kukaan turisti tekee täällä marraskuussa? Eihän täällä ole kuin paikallisia. Nekin pysyttelevät kaikki sisätiloissa. Yksi kiukkuinen eläkeläinen. Jolla ei ole mitään tekemistä. Joka tylsistyy. Käväisin sunnuntai-iltapäivällä, siis eilen, meidän rannassa. Ei satanut, ei tuullut. Oli pilvistä. Rantakatu oli tyhjä. Totaalisen tyhjä. Siellä ei ollut ketään. Ei yhtään ketään. Tunnelma oli lähes pelottava.

Minulla oli siis, pois lukien tuo pizzalla käynti, hyvinkin yksitotinen viikonloppu. Masentava. Niinpä ajattelin piristää itseäni katselemalla Ylen Areenasta jotain hauskaa. Järjestin itselleni Siskonpeti -maratonin. Katsoin sarjan kolmoskauden kokonaisuudessaan lauantaina ja jatkoin eilen kakkoskaudella. Pääsin noin puoleen väliin. Tälle viikolle, tai seuraavalle tappotylsälle viikonlopulle, jäi siis vielä osa kakkosesta ja koko ykköskausi.

Nauroin ääneen. Monta kertaa. Sarjan sketsit ovat vaan hauskoja. Niina Lahtinen, Pirjo Heikkilä, Sanna Stellan, Krisse Salminen ovat loistavia näyttelijöitä. Lähestymistapa asioihin on hauska. Joskus hieman outo. Mutta naurattaa. Ainakin minua.

Järjestelin viikonloppuna myös kuvia. Kuten olen kertonut olin lokakuussa paljon reissun päällä. Siellä tuli otettua muutama kuva. Semmoinen muutama tuhat kappaletta. Jossain välissä jaettavaksi. Lisäilen kuvia jossain välissä tuonne kuvasivulle. Kerron kun olen  kerinnyt.

Kun selailin kuvia, totesin, että vielä löytyy muutama paikka, jossa tuli käydyksi mutta joista ei ole vielä kerrottu täällä blogissa. Niinpä keskiviikkona palataan vielä kerran lokakuuhun ja käydään muutama tuolloin vierailtu paikkakunta arvosteluineen läpi. Tulkaa tuolloin takaisin. Lupaan että joku loukkaantuu. Taas. Taas pitää pyytää anteeksi. Joltakulta. Joten nähdään.

Ai niin, anteeksi. Kaikilta.      

22. marras, 2019

Kastel Stari

11 - 17 C

Enimmäkseen pilvistä ja sadekuuroja. Keltainen varoitus tuulesta.

 

Meillä sataa. Meillä satoi eilen, meillä satoi toissa päivänä ja parina(kymmenenä) päivänä ennen sitä. Meillä sataa tänään, huomenna, sunnuntaina ja hyvin suurella todennäköisyydellä meillä sataa myös ensi viikolla. Että se siitä ’aurinkoisesta’ Dalmatiasta. Vittu.

Sateeseen liittyy vesi. Puhutaan siitä. Koska sitä tuntuu riittävän. Ja tulevan. Kaikkialta muualta paitsi hanasta. Tai tarkemmin, tuleehan sitä toki hanasta, se sieltä tuleva vesi on vaan usein käyttökelvotonta.

Yksi minulta eniten kysyttyjä kysymyksiä heti ’missä kannattaa vaihtaa rahaa’ -kysymyksen jälkeen, on että onko uskaltaako Kroatiassa juoda vettä hanasta. En valitettavasti edelleenkään tiedä muusta Kroatiasta, kuulemani mukaan hanaveden pitäisi olla juotavaa ympäri maata. Dalmatian osalta olen vastannut aina, että kyllä, kyllä vettä uskaltaa juoda. Olenhan juonut itsekin sitä ilman suurempia, ainakaan vedestä johtuvia, varpusparvia kohta neljä vuotta. Hengissä ollaan.

Nyt on pakko tarkentaa, että kyllä, kyllä se vesi on juotavaa. Varauksin. Hyvin suurin varauksin. 

Paikalliset lehdet ovat revitelleet viime aikoina oikein kunnolla. Esimerkiksi Slobodna Dalmatica kertoi lukijoilleen, että kun Dalmatiassa sataa, huolimatta alueen vesivarannoista ja kehittyneestä tekniikasta, Dalmatia vajoaa takaisin keskiaikaan. Kun rankkasade alkaa, sivilisaation ja nykyaikaisiin mukavuuksiin kiinteästi kuuluvan hanaveden, voi unohtaa. Koska sitä ei ole. Tai on, mutta sitä ei voi juoda. Eikä käyttää. Ilman erikoistoimenpiteitä.

Dalmatiassa on kaksi paikkakuntaa, jotka pysyvät tällä vuosisadalla vaikka kuinka sataisi. Dubrovnik ja Omiš ovat hoitaneet asiansa niin, että vesi on käyttökelpoista riippumatta siitä mitä tapahtuu. Kovin moni muu kaupunki, kuten vaikkapa suositut turistikohteet Split, Šibenik, Zadar ja tämä minun oma Kaštela, tulevat jälkijunassa. Jos tulevat. Joutuvat asettamaan kovien sateiden, jopa kovien tuulien, aikana/jälkeen vedenkäyttörajoituksia. Vaikka jokainen niistä käyttää juomavetenään lähdevettä. 

Puhdistuskapasiteetti ei riitä. Tekniikka ja putket ovat vanhentuneita. Jos nyt ei ihan keskiaikaisia, niin ei kovin kaukana siitä. Kaupungit huolehtivat, koska niiden lain mukaan pitää, korvaavasta vedenjakelusta. Esimerkiksi juuri tänään meidän paikallisportaali kertoi missä ja milloin meillä vettä jaetaan sitä tarvitseville. Sillä meillähän on, tietysti, vedenkäyttörajoitus. Taas. Koska sateet. Ja tuuli.

En tunne tilanteita kaikissa Dalmatian kylissä, kaupungeissa, paikoissa enkä pleiseissä, muusta Kroatiasta puhumattakaan. Sen tiedän, että paikallisia, siis kaštelalaisia, ei tämä ’vesikriisi’ yllätä. Juttelin aiheesta erään Kaštelassa syntyneen tyypin kanssa. Hän totesi että joo….. Kun sataa/tuulee, sitä vettä ei vaan ole. Ei se yllätä. Eihän Kaštelan ’vuorilla’ asuvilla kaupunkilaisilla ollut vesijohtojakaan kaksi vuotta sitten. Vuorilla asuminen tarkoittaa muuten tässä yhteydessä, että asut tietyn tien toisella puolella. Parin kilometrin päässä kylän keskustasta. Vielä pari vuotta sitten nämä tyypit elivät siis kaivojen ja/tai paikalle säiliössä toimitetun veden varassa. Elävät edelleen jos/kun talosi sijaitsee riittävän korkealla. Vesijohto kun ei, ihan vieläkään, yllä joka paikkaan. Ei edes kovin korkealle vuoren rinnettä ylös.  

Jos on veden sisääntulossa ongelmia, niin kyllä niitä on myös ulosmenossa. Viemäreissä. Tässä kaupungissa kun ei ole viemäriverkostoa. Tämä oli edellä mainitulle paikallishaastateltavalleni toinen suuri hämmennyksen aihe. Osa kaupunkilaisista ei ole juoksevan veden piirissä, sateet ja tuulet sotkevat niidenkin elämän, jotka sen piirissä ovat. Monissa samaikäisissä, jopa vanhemmissa, kaupungeissa on toimiva viemäriverkosto. Kaštelaan sellaista ei ole rakennettu. Eikä sitä ole odotettavissa. Ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Kakka kerätään talojen pihoilla oleviin lietekaivoihin. Ne tyhjennetään sitten tankkiautoilla. Sivumennen sanoen, tuoksu on melko mellevä kun tankkiauto imee lietekaivosta kadulla kakkaa. Kesällä 40 asteen lämpötilassa.

Aivan kuten missä muussa asiassa tahansa, tässäkin löytyy tyyppejä joita ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Tyyppejä, joiden mielessä on vain kuinka pääsisi mahdollisimman helpolla eikä tarvitsisi maksaa. Mistään. Kuten siitä, että tankkiauto tulee.

Viime kesänä, keskellä turistikautta, joku päätti, että lietekaivon voi tyhjentää kesäsateiden mukana. Ja avasi venttiilin. Sillä seurauksella, että kylän yksi hiekkarannoissa jouduttiin sulkemaan. Bakteerikanta oli noussut hälyttäväksi. Kaštelan rantojen kuntoa muuten tutkitaan ihan oikeasti todella tarkkaan ihan jatkuvasti joten niissä uiminen on turvallista. Ja hyvä on että tutkitaan, jos/kun kaupungissa asuu idiootteja joiden mielestä on hyvä idea päästää jätevedet mereen. Kaupungissa, joka elää turismista. Jonka maine kärsii jos/kun ihmiset joutuvat uimaan meressä kelluvien kakkapökäleiden keskellä.

Onneksi Adrianmeri vaihtaa vetensä verrattain nopeasti ja kyseisen uimarannan vedenlaatu parani pikaisesti. Ranta oli suljettu muistaakseni vajaan viikon. Vaan jos ihmisille annetaan mahdollisuus, aina löytyy joku joka tarttuu. Oli se kuinka tyhmä mahdollisuus tahansa.

Joku saattaa huomata että tänä aamuna kiukuttaa. Että ole ihan paras aamu. Ei tarvitse lukea pahemmin edes rivien välissä. Kiukuttaa, tai tarkemmin masentaa, tämä jatkuva sade. Harmaus. Pilvisyys. Plääh. Siksi tämä suuri valitusblogi. Vaan jos sitä jotain keksisi, vaikka viikonloppuna. Saisi auringon jälleen esille. Ei voi tietää. Tulkaapa siis maanantaina tutkailemaan vieläkö se vanha kiukkuinen äijä on kiukuissaan. Vai olisiko se jo leppynyt. Siirtynyt asioissa, joihin ei voi vaikuttaa, eteenpäin.

Oikein hyvää viikonloppua, kaikesta huolimatta, ihan jokaiselle. Ja tervetuloa Kaštelaan. Ei tämä nyt ihan oikeasti aivan kauhea paikka ole. Vaikka välillä vähän kiukuttaa. Ja ihmetyttää. Kyllä täällä pärjää. Välillä ihan mukavasti jopa.   

20. marras, 2019

Kastel Stari

13 - 16 C

Pilvistä, sade- ja ukkoskuuroja. Keltainen varoitus ukkosmyrskyistä. 

 

Nyt se on sitten tapahtui. Nimittäin talvi. Se on alkanut. On ollut sen viileää sisällä kämpässä, että aamusuihku vaatii extralämppäriä kylpyhuoneessa. Siellä kun ei ole lattia-, eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan, lämmitystä. Siksi extralaite. Jotta suihkun saa edes jotenkin siedettäväksi.

Ei se talvi vielä ihan oikeasti ole alkanut. Ulkolämpötila huitelee 16-20 asteessa. Aurinkokin saattaa pilkahdella silloin tällöin. Tosin juuri nyt sataa. Ja sataakin oikein huolella. Onneksi tähän alkaa tottumaan. Tuntuu kuin tänä syksynä sataisi jatkuvasti. Päivästä toiseen.

Minulla on ollut rahavaikeuksia. Sain jostain 50 kunan setelin, joka oli palanut. Kuten oheisesta kuvasta voitte päätellä, lähes kokonaan. Setelistä oli joku polttanut, ehkä tupakalla, ehkä 0,5 millimetrin alueen. Se teki setelistä käyttökelvottoman.

Itse en edes huomannut setelin on puutetta. Että siinä olisi ongelma. Tarjoilin sitä kaupan tädille. Hän ilmoitti, että ei ota seteliä vastaan. Koska se on poltettu. Ok. Maksan kortilla. Vaan eipä käy koska kassaan on naputeltu jo että käteisellä. Olisiko muita seteleitä. Ei ollut, edessä oli reissu automaatille. Sieltä löytyi, onneksi, maksukykyinen seteli. Sain ostokseni kotiin. Lompakossani möllötti kuitenkin edelleen epäkelpo viisikymppinen. Poltteli siellä. Oli pakko testata josko siitä pääsisi jotenkin eroon. Saisi sujautetuksi sen jonnekin.

Piti lähteä uudelle kauppareissulle. Vaikka en oikeasti edes tarvinnut mitään. Jospa seteli kelpaisi toiselle tädille toisessa kaupassa. Ei kelvannut. Koska poltettu paperi. Nyt sattui onneksi olemaan ihan kuranttia rahaa mukana. Sain tavarat, joita en edes tarvinnut, kotiin.

Luovutin. Ajattelin että pankissa. Koska ainakin ennen vanhaan Suomessa pankki vaihtoi vaurioituneet setelit toimiviin. Jospa täälläkin. Vaikka luottamukseni kroatialaiseen pankkisysteemiin ei olekaan aivan tapissa.

Menin Erste -pankkiin. Joka ei, sivumennen sanoen, ole edes kroatialainen vaan itävaltalainen pankki. Vaikka toimiikin, tietty, Kroatian pankkisysteemin, -lakien ja -ohjeiden mukaisesti. Ajattelin että ’poltetun’ setelin vaihtaminen olisi helppo. Koska se oli kokonainen, siinä oli kaikki tunnisteet ja varmistussysteemit paikoillaan. Minulle se oli ihan oikea seteli. Pankin tädille ei. Hänen täytyi käydä varmistamassa kahdelta (2) taholta että onko ok ottaa moinen, täysin tuhoutunut, seteli vastaan ja vaihtaa se uuteen. Lopulta se oli. Rahahuoleni olivat ohi. Tältä osin. Olin juuri saanut toimivan 50 kunan setelin. Se nyt on kuitenkin, tämän aamun virallisen kurssin mukaan, 6,72 euroa. Eli siis noin yhden kahvikupin hinta Kluuvinkadun Fazerilla Helsingissä.

Tämän päivän blogin toisessa kuvassa näkyy miehiä meidän kadulla. He ovat internetmiehiä. He ovat asentamassa ja/tai korjaamassa jotain. Mikä ei ole hyvä merkki. Ei koskaan. Usein kun on korjattu jotain, kaikki on mennyt rikki. Eikä mikään ole toiminut. Joskus, ilman että internetmiehillä olisi ollut asian kanssa mitään tekemistä, kaikki on vaan kaatunut. Tai sitten liitännät ovat menneet pieleen. Noin vuosi sitten kun korjaajamiehet olivat vierailleet kadulla, minulta hävisi netti. Kokonaan. Soitin palveluntarjoajalle, joka lähetti kaksi miestä tutkimaan. Toinen seisoi olohuoneessani mittarin kanssa, toinen kadulla sijaitsevan jakokaapin piuhaviikon edessä. Totesivat, noin tunnin duunin jälkeen, että on mennyt piuhat sekaisin. Minun netti oli yhdistetty jonnekin muualle. Korjasivat asian. Koska sattuuhan noita. Virheitä. Kun on monta piuhaa ja kaikkien pitää osua oikeisiin vastakappaleisiin. Aina ei vaan osu.

Tänään ei ollut kysymys minun netistä. Oli kysymys jostain paljon suuremmasta, sillä kadulla oli neljä miestä töissä. Yksi teki, kolme seisoi. Jossain kohtaa paikalle kurvasi tikasauto. Ei, että olisi pitänyt kiivetä jonnekin tai että yksikään piuha olisi ollut ilmassa. Tikkaat tulivat paikalle siksi, ehkä, että niitä pitkin pääsi kipuamaan alaspäin. Kadun alle. Ehkä. En ehtinyt seuraamaan miten asia ratkesi, mutta melko pian tikasauton saavuttua, herrat olivat valmiit. Poistuivat paikalta. Ja netti toimii. Ainakin minulla. Naapureiden netistä en ole ihan varma.

Juttelin myöhemmin alakerran naapurini kanssa. Puhuimme juurikin tästä nettiongelmasta. Denis, naapuri, kertoi minulle, että Kaštelan netin runkolinjasta huolehtii Ericsson. Kyllä, juurikin se tunnettu ruotsalaisfirma. Ericsson uusi linjoja, veti siis uutta piuhaa, Kaštelan katujen alle noin kaksi vuotta sitten. Vanhemmat piuhoista kun alkoivat olla melko haperoita. Ja valokuitu vasta tulossa. Sen kaapeli on juuri tällä hetkellä 15 kilometrin päässä eikä sen tänne saamisesta ole minkäänlaista aikataulua. Kuitu saattaa ylettyä tänne vuoden tai vasta 12 vuoden päästä. Ei voi tietää. Koska kukaan ei tiedä.

Ericsson uusi siis vanhanmallista piuhaa. Veti sitä satoja metrejä luukusta luukkuun. Muistan itsekin hämärästi nähneeni ericssonmiehiä piuhakelojen kanssa katuluukkujen vieressä. Kaapelia vedettiin niin, että 95% kaupungin nettilinjoista on tuoretta tavaraa. Mikä tarkoittaa sitä, että 5% on sitä haperoa. Edelleen. Juurikin sitä minkä takia koko uudistaminen aloitettiin. Juurikin sitä miksi se netti tökkii. Ja juurikin sitä, mitä nuo edellä mainitut internetmiehet olivat korjaamassa sitä eilen. Jossain päin kaupunkia jollakulla ei netti toiminut sillä joku vanha piuha, jota ei sitten tullut vaihdetuksi, ei toiminut. Siksi sitä piti korjata. Eilenkin.

Jos kuulette minun joskus valittavan Kaštelan tietoliikenneongelmista, se ei voi pitää paikkaansa. Suurin osa kaupungin piuhoista on uusittu ja toimivat. Se, että välissä saattaa olla 5 metriä vanhaa johtoa, joka ei toimi, ei voi vaikuttaa kokonaisuuteen. Ei vaan voi. Koska ongelma on kokonaiskuvassa niin pieni. Pieni prosentti…… Minä niin rakastan tätä maata. Koska vaan rakastan.

Näin tälle päivälle. Ihan hyvin täällä menee. Arki vaan joskus on, no, arkea. Perjantaina se on taatusti jotain muuta. Tulkaapa takaisin silloin. Koska silloin on uudet aiheet. Ja jutut. Nähdään silloin.