Juttuja

20 tuntia

Lauantai 14.6.2025 klo 19.06 - JariH

Onhan sairauksia. On rahahuolia, parisuhteen kanssa joutuu taistelemaan, pomo on tyhmä, työkaverit eivät ymmärrä. Palkka on liian pieni, naapurit metelöivät ja suosikkijoukkueet häviävät kaikissa lajeissa ja sarjoissa toistuvasti. Ulkona sataa tai on liian kuuma. Jos ei muuta, niin auto ja puoliso ovat ainakin liian vanhoja. 

Kaikenmaailman ongelmia sitä on, mutta mikään ongelma ei ole yhtä suuri kuin se, että puhelin katoaa. Sen ei tarvitse edes kadota, sen ei siis tarvitse olla paikassa jota et tiedä, riittää se että se ei ole hallussasi. Elämäsi muuttuu. Huonompaan suuntaan. Paljon huonompaan. 

Puhelimessa on kaikki. Siellä on pankki, siellä kontaktit, siellä on some jossa kiukutella, ärjyä ja viihtyä, siellä on uutiset, sää, sanomalehdet ja televisio. Siellä on kuvat. Siellä on tieto. Ja paljon muuta. Jos ja kun kotonasi ei ole (vielä) kiinteää nettiä, ilman puhelinta sinusta on tullut dropout omasta elämästäsi.

Olen lukenut influensereista, jotka kertovat naistenlehdissä kuinka heidän elämänsä muuttui niin paljon paremmaksi kun luopuivat somesta ja internetistä. On kuulemma paljon enemmän aikaa itselleen, perheelle, lapsille ja puolisolle. Ihokin on parantunut, finnit ovat kadonneet eikä aknekaan vaivaa enää. 

Epäilen. Vahvasti. Minä olin irti netistä viimeiset 20 tuntia, ja ne olivat elämäni vaikeimmat ja pisimmät tunnit. Elämäni, ihoni, parisuhteesta puhumattakaan, ei ole muuttunut mitenkään. Ei ainakaan parempaa suuntaan. Tulin perjantaina, joka sattui tietysti olemaan vieläpä 13. päivä, työreissulta kotiin. Väsytti ja niinpä otin Uberin. Istuin takapenkillä herroiksi ja kuuntelin kun kuljettajatar kertoili minulle miten Uberin ajamisella ei oikein tule toimeen. Myötäilin ja myötäelin hänen tuskaansa, mutta olin samalla hiljaa tyytyväinen, sillä Uber kyyti maksoi 20€ kun tavallinen taksi olisi maksanut about 50€.

Pääsin näppärästi kotiin, vaan kun aloin antamaan palautetta ja tippiä miellyttävästä kyydistä, huomasin puhelimen tippuneen taksin takapenkille. Juoksin auton perään, mutta rouva kuljettaja ei nähnyt minua ja kurvasi menemään. Olin siis ilman puhelinta, ilman nettiä, ilman kaikkea.

Otin läppärin kainaloon ja siirryin kulman taakse baariin jossa on netti. Kun sitä kotona ei siis vielä ole.Koitin saada yhteyden Uberiin, mutta yhtiön sivuita löytyy vain nappi, jossa kehotetaan soittamaan kuljettajalle taksiin jääneestä tavarasta. Jep, sehän onkin sangen yksinkertaista soitella kun puhelin lojuu siellä takapenkillä. Painetta helpotti hieman se, että kuljettaja kertoi sivuilla löytäneensä puhelimeni. Joten nyt oli kysymys vain siitä, että miten saan sen takaisin. Uber kun ei kerro kuljettajien yhteystietoja. 

Valvoin yön ja pyörittelin kaikenmaailman kauhuskenaarioita mielessäni. Kunnes aamulla kekkasin, että minäpä soitan omaan numeroon. Ja soitin jonkun randomin tyypin puhelimesta. Kello oli n.8.30 eikä kukaan vastannut. Sehän ei ole ihme, koska olemme Dalmatiassa, jossa elämä alkaa aamuisin joskus kello 10-11.   

Pyörin kotona, koitin tehdä jotain hyödyllistä, tyhjensin muuttolaatikoita, yritin keskittyä asioihin, mutta jos ihan totta puhutaan, puhelin siellä takapenkillä oli päällimmäisenä mielessä. Koko ajan. Kunnes sitten joskus puolenpäivän aikaan soitin kaverin puhelimella uudestaan. Ja kuljettaja vastasi: “Jari! Finally! I thought that you never call.” Tunsin kuinka sydämeltä lähti samantien noin viidentoista tuhannen kilon paino. 

Asioilla tuntuu olevan tapana järjestyä. Tämäkin järjestyi ja saaga päättyi onnellisesti. Kuljettaja toi puhelimen, minä iskin melko tuhdin tipin suoraan käteen ja nyt minulla on puhelin, minulla on netti, minulla on siis koko maailma hallussa. Jälleen. Saattaa olla, että ensi yönä tulee uni. Taatusti paremmin kuin edellisenä, kokonaan valvottuna, yönä.