Juttuja

Syksy saa

Lauantai 1.11.2025 klo 10.27 - JariH

Kyllä se nyt on vaan niin, että kesä on ohi. Jopa täällä palmun alla. Syksy siis saa. Se tarkoittaa sitä, että ilma ei ole enää kauhean kuuma, nyt pukkaa enää vaan semmoisia 18-21 asteen lämpötiloja. Öisin on on sitten selkeästi viileämpää, elohopea saattaa pudota jopa alle kymmenen asteen.

Sateiden mahdollisuus kasvaa. Vielä ei ole ihan kauheita kaatosateita ollut, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, että talviaikaan saattaa sataa lähes päivittäin. Muistan erään kevättalven, jolloin sade alkoi helmikuussa ja loppui joskus kesäkuun alussa. Jokaikinen päivä satoi. Tai ainakin se tuntui siltä. 

Myös tuulet voimistuvat. Ei meillä täällä mitään Jamaikalla riehuvan hirmumyrskyn kaltaisia tuulia ole koskaan, tai ei ainakaan ole tähän asti ollut, mutta kyllä täälläkin ajoittain melko pontevasti puuhaltelee. Ja kun lämpötila painuu vaikkapa viiteen asteeseen ja pohjoistuuli bura puhaltelee, voin kertoa että silloin on kylmä. Jopa kotona. Se kaveri, jonka piti asentaa eristykset meidän taloon, taisi olla dalmatialaiseen tapaa kahvilla kun tätä mökkiä eristettiin. Olohuoneessa heiluu verhot sisällä kun oikeasta suunnasta puhaltaa. 

Tähän väliin ihan muutama sana menneestä kesästä. Varsinkin loppukesästä. Joka meni pitkälti pitkin poikin Eurooppaa pyöriessä työmatkojen puitteissa. Pääosin kuitenkin toki täällä Balkanilla. Laskeskelin tuossa huvikseni, että tänä vuonna olen reissannut hieman yli 200 eri tyypin kanssa ympäri maata ja mantuja erilaisten reissujen puitteissa. Olen tavannut siis hirvittävän määrä uusia ihmisiä, olen höpöttänyt juttujani hämmentävän monelle tyypille. Jotka ovat kaikki olleet mukavia. Jopa kilttejä.

Kun olet matkanjohtaja, yksi asia josta olet vastuussa, on aikataulut. Eli että ollaan siellä missä pitää siihen aikaan kun siellä pitää olla. Ja kaikki, siis ihan kaikki, nämä minun kanssa matkustaneet matkaajat ovat noudattaneet ohjeita joskus jopa ehkäpä liiankin kiltisti. Moni hotelli ja ravintola on saattanut olla hieman näreissään kun ryhmäni on ollut jonossa ravintolan ulkopuolella varttia ennen kuin meillä on varaus tai aamiainen alkaa. Näin vaan käy aina. Matkaajat ovat pääosin etuajassa mieluummin kuin myöhässä. 

Sesonki on siis ohi. Niin omassa henkilökohtaisessa kuplassani kuin täällä Kaštel Starissa. Minun sesonki osuu keväisin huhti-kesäkuulle ja syksylle elokuun lopusta lokakuun loppuun. Ryhmät kun tuppaavat reissaamaan näinä aikoina. Kaštel Starin turistisesonki puolestaan on huhtikuun lopusta lokakuun puoleen väliin. Sen jälkeen usea baari sulkee ovensa talveksi ja moni majoitusliike on kiinni. Kaduilla ei lokakuun lopulla näy enää muita kuin Kroatian rekisterissä olevia autoja eikä rantakadulla tai cafe baareissa kuule kuin todella harvoin vierasta kieltä. Lentokoneitakaan ei enää lentele kylän yli joka viides minuutti kuten kesällä. Nyt niitä menee vain muutama päivässä. Kaštela vaipuu talvihorrokseen.

Mitä sitä sitten talvella touhutaan? Tätä minulta kysytään toistuvasti. Että mitä eläkeläinen tekee talvisessa Kroatiassa? Ja vastaus on, että ihan sitä samaa mitä eläkeläinen tekisi Suomessa. Paitsi että täällä se ei hiihdä. Se katselee televisiota, surffailee netissä, lukee, turhautuu ja pitkästyy. Odottaa kevättä. Eli loppujen lopuksi arkielämä täällä ei kovin kauheasti eroa arjesta Suomessa. 

Kohti kevättä yli talven siis. Koitan aktivoitua täällä blogissa nyt kun sitä aikaa taas on. Pysykääpä siis kuulolla. Juttua pukkaa heti kun sitä juttua taas on.   

Dalmatia

Maanantai 1.9.2025 klo 14.50 - JariH

Niille, jotka eksyivät tälle sivulle ensimmäistä kertaa kerrottakoon, että asun Kroatiassa. Tarkemmin sanottuna Dalmatiassa. Joka on sangen hassu alue. Hassuine tapoineen. 

Dalmatia ei ole Kroatian virallinen seutukunta, ei siis virallinen hallinnollinen alue, ei edes paikallinen piirikunta eli zupanje. Ei, Dalmatia on historiallinen ja kulttuurinen alue, jonka rajoja ei ole oikein kunnolla edes määritelty. Eli Dalmatia on vähän niinkuin sinnepäin. Vähän niinkuin mitä kukin haluaa. Koska eipä sillä nyt loppujen lopuksi ole ihan kauheasti väliä. Jotenkin tämä sopii oiken hyvin dalmatialaiseen ajatteluun ja elämäntapaan. 

Jos nyt tarkkoja halutaan olla, niin Dalmatian pohja, siis alueen rajat, pohjautuvat löysästi Itävalta-Unkarin aikaiseen Dalmatian kuningaskunnan (1815-1918) rajoihin, mutta nykyinen Dalmatia muodostuu hyvinkin joustavasti käytännön elämän pohjalta. Eli mikä tuntuu hyvältä. Ja mahdollisesti toimii. Joskus. Ehkä. 

Useimmiten nykyinen Dalmatia ymmärretään alueeksi, joka ulottuu Zadarista Dubrovnikiin rajoittuen toisaalta Adrianmeren rannikkoon siihen kuuluvine saarineen ja toisaalta sisämaan puolella olevaan vuoristoon. Itävalta-Unkarin ajoilta periytyvistä rajoista poiketen nykypäivänä mm. Rab’n saari pohjoisessa luetaan Kvaernin piirikuntaan kun se aikoinaan sijaitsi Dalmatiassa. Etelässä Kotor, joka sekin oli aikoinaan oli osa Dalmatiaa, kuuluu nykyään Montenegrolle. Eli kokonaan toiselle valtiolle.   

Nyt kun on saatu Dalmatia ainakin auttavasti kartalle, lienee syytä pureutua dalmatialaiseen elämäntapaan ja sielunmaailmaan. Koska se on sangen mielenkiintoinen. 

Ensinnäkin aikakäsitys. Muualla Kroatiassa on vallalla käsitys, että Dalmatiassa on aivan oma aikavyöhyke. Eikä kukaan tunne kelloa. Koska miksi kiirehtiä? Kyllä ne asiat ehtii tehdä myöhemminkin. Tämä näkyy mm. siinä, että kun olet sopinut tapaamisen vaikkapa kello kahdeksi, dalmatialainen kumppani saattaa tulla paikalla kahdelta. Tai vartin yli. Tai puoli kolme. Koska on törmännyt matkalla kaveriinsa jonka kanssa piti käydä kahvilla. Tapa ärsytti aikoinaan skandinaaviseen kellontarkkaan toimintaa tottunutta paljon, mutta nyt kun siihen on sulautunut, sitä on alkanut itsekin elää samalla tyylillä. Että kyllähän sitä ehtii. Ja että asioilla on tapana sitten kuitenkin hoitua. Vaikka vähän myöhemmin. 

Kahvin juonti. Sitä ei pelkästään harrasteta, se kuuluu elämään ihan samalla tavalla kuin vaikkapa hengittäminen. Kahvia juodaan aamulla, paivällä, iltapäivällä ja illalla. Joskus jopa yöllä. Sitä juodaan kahviloissa kavereiden kanssa, ei suinkaan kotona Salkkareita katsellen. Siinä samalla haukutaan niin maan hallitus, paikallishallinto, naapurit, Hajduk Splitin valmennus tai ainakin johtoporras ja kaikki ne kaverit jotka eivät ole paikalla. Suomalaisittain naurettavan pienen kahvikupin ääressä saattaa vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Koska mikäs kiire tässä mihinkään on. Ehtiihän sitä. 

Dalmatialaista ajattelua ohjaa kaksi periaatetta. Toinen niistä on ‘pomalo’. Se on hieman vaikea kääntää suoraa suomeksi, mutta pomalo on pitkälti sama kuin suomalainen ‘hiljaa hyvä tulee’ tai ‘kaikki ajallaan’ -ajatus. Potenssiin vähintään kaksi. Pomalo merkitsee ajatusta kiireettömyydestä ja hetkestä nauttimisesta. Se merkitsee myös rauhallisuutta, stressittömyyttä ja arjen pienistä asioista nauttimista. Ja sitä rentoa suhtautumista aikatauluihin, kelloon ja siihen kuinka asiat etenevät. Koska lopulta kaikki kuitenkin lutviutuu.  Miksi siis stressata? 

Toinen periaate on fjaka. Joka on vielä vaikeampi kääntää suomeksi tai edes selittää. Mutta koitetaan. Fjaka voidaan ymmärtää laiskan letkeyden tilaksi, jossa ei välttämättä tehdä mitään vaan nautitaan vain olemisesta. Fjakaa voi harrastaa, tai olla harrastamatta, vaikkapa riippumatossa.

https://www.minunriippumattoni.fi/

Kun nämä kaksi mielentilaa, pomalo ja fjaka, yhdistetään, eipä todellakaan ole ihme että Dalmatia tunnetaan siitä, että hetki jota elät, ja seura jonka kanssa sitä elät, on paljon tärkeämpää kuin aikataulujen noudattaminen tai minkäänlainen suorittaminen. 

Näin tällä kertaa. Joten jos joskus odottatte minun suorittavan yhtään mitään, muistakaa, että olen asunut ja elänyt niin pomaloa kuin fjakaa kohta lähes seitsemän vuotta. Se ei nosta odotuksia aikaansaamisestani kovin korkealle. Koska kyllähän sitä kerkiää. Ja ehtii. Myöhemminkin.  

Turistit

Perjantai 22.8.2025 klo 16.51 - JariH

Piti aloittaa tämä juttu ilmoittamalla, että kesä on nyt sitten loppu. Ajatus syntyi siitä, että eilinen päivä oli tuulinen ja sateinen - sanalla sanottuna siis syksyinen. Yölläkin sateli, jopa niin, että aamulla piti miettiä voiko sitä suorittaa aamurutiineja normaalisti. 

Mutta sade loppui, tuuli tyyntyi, aurinko alkoi pilkistellä ja niinpä rutiinit lenkkeineen, uinteineen ja kahviloineen saatiin tehdyksi. Eiköhän se kesä jatku sittenkin, ainakin vielä hetken. Täällä meidän huudeilla kesäkelit, ainakin suomalaisen mittapuun mukaan, jatkuvat tavallisesti pitkälle lokakuuhun asti. Kuun loppupuolella sateiden mahdollisuus kasvaa, mutta  lokakuun puoleen väliin, eli allekirjoittaneen syntymäpäiviin asti, voi aika huoletta olettaa kesän jatkuvan. 

Joka onkin ihan hyvä asia, sillä turisteja riittää. Täällä meillä tämä kesä on vierailijoiden suhteen mennyt lukujen perusteella pitkälti samalla tavalla kuin edelliset kesät. Tilastot osoittavat nimittäin, että Kaštelassa on vieraillut melko tarkkaan sama määrä turisteja kuin viime kesänä. Majoitusten kesto on kuulemma lyhentynyt, eikä ihmiset enää syö paljon ulkona vaan tekevät ruokansa itse. Tämä johtuu pitkälti siitä, että hinnat ovat nousseet. Ne ovat nousseet niin paljon, että paikalliset ovat todella huolissaan. He ovat huolissaan ensinnäkin siitä, kuinka pärjäävät itse, mutta myös siitä, että saako Kroatia kalliin matkailumaan maineen. Johon suuntaan se on kovasti matkalla. 

Mutta kuten todettu, ainakin vielä tänä kesänä turisteja riittää. Onhan Keski-Euroopassa on yhä lomakausi, vaikka Suomessa se alkaa olla jo ohi. Lomakausi näkyy meidän kaduilla ja kujilla, täällä liikkuu edellä mainittujen tilastojen mukaan ihmisiä mm. Puolasta, Saksasta ja Iso-Britaniasta. Lukujen mukaan pohjoismaisia turisteja tulee lähinnä Norjasta ja Ruotsista. Suomea ei tilastoista löydy. Ja ei Suomea kyllä pahemmin missään kuulekaan, keskimäärin ehkä noin kerran viikossa saattaa kuulla, että jossainpäin joku puhuu suomea.

Sitten syvään päätyyn. Eli siihen miten nämä lomailijat käyttäytyvät. Lähdetään siitä, että pääosin ihan kivasti. Esimerkiksi ylikännisiä äänekkäitä, yleensä englantilaisia, poikaporukoita ei täällä meillä näy. Ehkä ne kaikki menevät Splitiin, jossa niitä kuulemani mukaan riittää. Jopa liikaa.  

Meidän rannoilla liikkuu hieman vanhempaan väkeä ja lapsiperheitä.Koska Kaštela on rauhallinen kohde. Toki varsinkin puolalaiset valloittavat pyyhkeillään, suppilaudoillaan, aurinkovarjoillaan ja teltoillaan rannalta sellaisen puolen hehtaarin alueen, mutta suotakoon se heille. Hehän ovat lomalla. Vaikka se toisinaan hieman ärsyttääkin. 

Todistinpa kesällä jopa sen, että meidän rannan hentoihin puihin oli joku ripustanut riippumaton.....

https://www.riippumattoverkossa.fi/

Rannan valtaajat ärsyttää, mutta ei läheskään niin paljon kuin ilman paitaa kaduilla kekkuloivat keski-ikäiset tyypit. Uima-asuissa liikkuminen on kielletty mm. Splitin vanhassakaupungissa, siitä rapsahtaa mellevä 300€ sakko, mutta Kaštela ei ole tämmöistä sääntöä vielä laatinut. Joka näkyy. Lämpimänä päivänä meidän riva, eli rantakatu, on täynnä uimahousuissa ja bikineissä liikkuvia ihmisiä. Vaan menköön nyt tämäkin sitten. Koska se loma. Mutta! Kun olette lomalla, on kuuma ja teillä on ne uikkarit päällä, niin älkää nyt herran tähden mihinkään ravintolaan moisessa varustuksessa istuko.   Ja jos menette, pistäkää edes paita päälle. Ihan vaan vaikka kunnioituksesta toisia asiakkaita kohtaan. 

Tähän väliin on pakko pistää yksi huomio. En tiedä olenko se vain minä, mutta olen ollut havainnut että bikinit ovat pienentyneet sinä aikana kun olen ollut pois aktiivisesta rantaelämästä. En muista kolme vuotta sitten nähneeni niin pieniä kangaspaloja joita pystyy bongaamaan nykyään päivittäin tuolla meidän biitsillä. 

Takaisin asiaan. Siis paita päälle kun menette ravintolaan. Syömään.Tämä on sovittu? Eikös vaan? Sitä pizzaa ei ole kovin mukavaa vetää kun vieressä röhnöttää selkäkarvainen 130 kiloinen miesoletettu ilman paitaa. Kahvilat, varsinkin rantabaarit ovat eri asia, mutta ne ruokaravintolat. Ei ilman paitaa. 

Ai niin muuten, mikä saa ihmisen syömään vuorokauden kuumimpaan aikaan? Olen ihmetellyt kun väki istuu 40 asteen kuumuudessa syömässä rasvaista pizzaa. Sillä kaikki turistit syövät pizzaa. Aina. Ja joka paikassa. Mutta  miksi juuri silloin kun on se kaikkein kuumin aika? Paikalliset pistävät tuohon aikaan jopa kauppansa kiinni, koska kukaan ei liiku missään, mutta kun olet lomalla, sinä istut terassilla. Ilman paitaa. Pizza edessä. Ei voi olla kivaa. Vaikka olisi kuinka nälkä. 

Ja kun syömiseen päästiin, siitä kevyellä aasinsillalla henkilökohtaisuuksiin. En tiedä onko se Välimeren ruokavalio, onko se ilmasto vai dalmatialainen tapa elää, mutta allekirjoittanut on hävittänyt elopainostaan tämän aamun mittauksen mukaan siitä alkaen kun muutin takaisin Kaštelaan, eli reilussa kahdessa kuukaudessa, 7,8 kiloa. Joka on hämmentävää, sillä en ole kiinnittänyt minkäänlaista erityistä huomiota ruokavaliooni. Ja paino vaan tippuu….. 

No niin. Eiköhän se tällä kertaa sitten ollut tässä. Palaan linjoille taasen jossain välissä kun jotain asiaa ilmenee. Siihen asti pidetään se paita päällä. Ainakin ruokaravintoloissa.  

Rutiinikuumuus

Torstai 14.8.2025 klo 14.24 - JariH

Se on elokuu jo puolessa välissä, joten eiköhän se ole taas uuden pläjäyksen paikka. Nyt voisi ihmetellä ensin hieman kuinka se onkaan taasen ilmoja pidellyt, jonka jälkeen voidaan hämmästellä ihmismieltä. Samalla kun käydään läpi normipäivää täällä palmun alla. 

Ensin siis ilmastosta. Meillä on ollut käytännössä koko paluumuuttoni jälkeen semmoiset 30-40 asteen päivälämpötilat. Muutama hyvin lyhyt ja ohimenevä ukkoskuuro toki käväissyt, muuten ollaan kärvistelty melko kuumassa kelissä. Olenkin taas kerran kiitellyt hiljaa mielessäni sitä tyyppiä joka aikoinaan keksi ilmastointilaitteen.

Täällä on luiskahdettu pahemman kerran rutiineihin. Heti herättyä täytyy tehdä tunnin lenkki. Niitä on tätä kirjoittaessa tehty nyt 313 päivänä putkeen, joten pakkomielle saada vuosi täyteen, vaatii enää 52 päivän, eli noin puolentoista kuukauden suorittamista. Lenkin jälkeen on aamu-uinti. Joka aamu. Ja tässä kohtaa esiin nousee ihmismielen kummallisuus.Ja se ettei ihminen ole vaihtolämpöinen. Tai minä en ainakaan ole. 

Kuten todettu, meillä on päivälämpötilat huidelleet melko korkealla. Muutama aamuna on kuitenkin ollut ‘vain’ 22-23 astetta. Eli lähes kylmä. Ja kun sitten olen seissyt aamu-uintia varten Adrianmeren rannalla hieman yli kahdenkymmenen asteen lämmössä, mieleen on noussut, että uskaltaako tuonne mereen edes mennä. Että täällähän on kylmä. No ei ole. Se merikin on 26 asteinen. Toistaiseksi olen uskaltanut. Ja todennäköisesti uskallan tulevaisuudessakin, sillä veikkaan että aamu-uinnit jatkuvat jonnekin lokakuun loppupuolelle asti. Jollain niillä paikkeilla alkaa sitten syksy.

Mutta takaisin rutiineihin. Aamu-uinnin jälkeen suihkuun josta aamukahville rantakadulle Cafe Bar Cajon. Joka aamu. Enää ei tarvitse edes tilata, se Americano ilmestyy vesilasin kanssa automaattisesti. Kahvia hörppiessä luetaan päivän lehdet kännykällä. 

Aamukahvia seuraa aamiainen. Munakas erilaisilla täytteillä. Kotona. Jossa vietetään aamiaisen jälkeen luppoaikaa. Eli surffaillaan netissä, luetaan, päivitetään somea ja tehdään vähän töitä. Todella vähän. Vaikkakin ne oikeat työt odottavat tuossa nurkan takana. Kuukauden päästä sitä ollaan taas täysillä hommissa pitkin poikin Balkania. Ja sitten päikkärit. Luonnollisesti. Ihminen ei ole kokonainen ilman päiväunia.  

Aamu- ja keskipäivän lötköilyn jälkeen lounas ja kaupassa käynti. Täällähän ei kukaan liiku missään iltapäivällä, koska on liian kuuma. Paitsi minä. Käyn kaupassa, jotta saan itseni ‘’kuumaksi’, sillä kauppareissun jälkeen on iltapäiväuinti. Joka on täysin erilainen kuin aamu-uinti. Aamulla meri on usein tyyni eikä siellä ole kuin muutama mummo ja pappa. Iltapäivällä tilanne on täysin toinen. Ranta on täynnä, kakarat kiljuvat, auringonottajat ovat pystyttäneet telttojaan (?!) rannat tukkoon, meressä on väkeä niin että välillä täytyy miettiä miten sinne mahtuu sekaan. Miksi muuten biitsille pitää rakentaa joku puolijoukkueteltta jos sinne tullaan ottamaan aurinkoa? En ymmärrä. Iltapäiväuinti on levoton kokemus. Hyvin levoton. 

Sitten onkin iltapäivä jo pitkällä. Alkaa olla hiljalleen päivällisen aika. Joka syödään kotona about 17-18.00 aikoihin. Hyvin harvoin käyn enää ulkona syömässä, sitä tapahtuu oikeastaan vain silloin kun joku tuttu tai joku apuja pyytänyt on käymässä täällä. Josta tuli mieleen että jos tarvitset vinkkejä lomallesi Kroatiaan tai vaikka koko Balkanille, saa kysyä. Autan mielelläni. Yhteystietoni löytyvät näiltä sivuilta.  

Kun on syöty, sitten lähdetään viettämään iltaa jonnekin kylille jos jossain jotain tapahtuu. Ja yllättävän usein tapahtuu. Jotenkin tuntuu että oltuani kolme vuotta poissa näiltä huudeilta, Kaštela on muuttunut eläväksi kyläksi. Tuntuu, että joka ilta jossain on jokin tapahtuma. Usein ilmaistapahtuma. Mikä on mukavaa. Tämä tosin kestää vain pari kuukautta koska kesän jälkeen missään ei tapahdu mitään. Mutta nyt on siis tapahtumien aika. Nautitaan nyt, käydään ulkona ja riudutaan sitten talvella. 

Jos mitään kiinnostavaa ei löydy, tai ei jaksaa lähteä, ilta menee niinkuin varmaan suurimmalla osalla ihmisiä kotona telkkaria katsellen. Jonka jälkeen onkin uniaika jotta jaksaa toistaa kaiken uudelleen seuraavana päivänä.

Siinäpä se tämänkertainen juttu. Siitä tuli omien rutiinien läpikäynti, mutta nytpä tiedätte sitten miten eläkeläispäivä palmun alla kuluu. Kun siitäkin on kyselty. Että miten siellä saa päivät kulumaan kun et edes golfaa. Vastaus löytyy tuosta edeltä. Vaikkakin totuuden nimissä on todettava sekin, että välillä on tylsää. Vaan se tuskin on Kaštelan syy, veikkaan että eläkeläiselämä ihan missä tahansa saattaa olla tylsää. Ympäristöstä huolimatta. 

Yllätyspäivä

Tiistai 5.8.2025 klo 14.31 - JariH

Kyllähän se luki kalenterissa. Ja onhan siitä kirjoitettu paikallisissa lehdissä päivätolkulla. Siitä huolimatta se yllätti. Nimittäin tänään tiistaina 05.08. vietettävä Voiton ja kotimaan kiitospäivä, joka on yksi Kroatian tärkeimmistä juhlapäivistä.  

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1995, tänä samaisena päivänä Kroatian armeija nosti Kroatian lipun Kninin kaupungin linnoitukselle sen merkiksi, että armeija oli vapauttanut kaupungin Jugoslavian liittotasavallan ja Serbien armeijan miehityksestä. Nämä olivat valloittaneet suuren osan Kroatiasta vuonna 1991 alkaneen itsenäistymissodan aikana ja perustaneet valloitetulle alueelle serbijohtoisen itsehallintoalueen Krajinan. Knin toimi Kranijan epävirallisena pääkaupunki. 

Kroatian armeija aloitti aamulla 04.08.1995 massiivisen hyökkäyksen serbijoukkoja vastaan yhteenä peräti 600-700 kilometrin pituisella rintamalinjalla. Hyökkäykseen osallistui jopa 120 000 sotilasta. Operaatio Myrskyksi nimetty hyökkäys oli suuri menestys, Kroatian armeija vapautti Serbien miehittämät alueen neljässä päivässä. Kun operaatio Myrsky päättyi virallisesti 07.08., Serbien hallussa olevat alueet oli palautettu Kroatialle. Kaikki tapahtui siis vain neljässä päivässä. 

Operaatio Myrskyn menestyksellä oli suuri vaikutus koko Kroatian valtion historiassa. Myrskyn onnistuminen ei pelkästään romauttanut Krapinjan serbihallintoa ja palauttanut noin 18% Kroatian maa-alueesta takaisin, se mursi myös maassa vaikuttaneiden kapinallisryhmien vastarinnan ja mahdollisti Kroatian hallinnon laajentumisen maansa kaikille alueille. Sivuvaikutuksena naapurimaassa Bosniassa käytävän sodan asetelmat muuttuivat myös radikaalisti, joka ainakin välillisesti heijastui siihen, että alueen itsenäistymissodat saatiin vihdoin päättymään joulukuussa 1995 Daytonan rauhansopimuksella.

Operaatio Myrsky ja sen onnistuminen on hyvin tärkeä osa Kroatian kansallisidentiteettiä. Eipä ole siis ihme, että tänään on käytännössä koko maa kiinni. Juhlia järjestetään ympäri maata, pääjuhlan ollessa luonnollisesti Kninissä. Meidän kylän Voitonpäivän juhlat järjestettiin jo sunnuntaina, mutta valitettavasti lähes heti kun bileet alkoivat, alkoi myös kunnon ukkonen. Koitettiin toki juhlia, mutta kyllä herra säiden jumala vei lopulta pidemmän korren.

Mutta tänään muistellaan siis Kroatialle hyvinkin tärkeää päivää ympäri maata. Lehdet sekä some täyttyvät muistokirjoituksista ja sotaveteraanit kertovat mitä tuolloin kokivat. Täytyy huomata, että tuosta, täysmittaisesta sodasta keskellä Eurooppaa, ei ole kuin 30 vuotta. Ja nyt soditaan Ukrainassa. Ihminen ei vaan tunnu oppivan. Koskaan. 

Plovdiv versus Kastel Stari

Lauantai 28.6.2025 klo 14.28 - JariH

Nyt on muutama viikko kotiuduttu tänne uusvanhoille huudeille ja koska kovasti on kyselty, että kuinka se elämä muuttuu kun muuttaa Bulgariasta Kroatiaan, niin vastataan. Heti alkuun disclaimer; kokemukset liittyvät vain ja ainoastaan paikkoihin, joissa minä olen ollut/asunut (Plovdiv Bulgaria/Kaštel Stari Kroatia) ja ovat vieläpä täysin subjektiivisia mielipiteitä. Nyt kun perusteet ovat tiedossa, niin mennään:

Ilma:

Kummassakin paikassa on kuuma kesällä, mutta koska Plovdivissa asuin keskellä kaupunkia talojen keskellä ja Kaštel Starissa meren äärellä, niin onhan se todettava, että helteen ja kuumuuden kanssa on huomattavasti helpompi elää kun on rannalla. 

Meri:

Edelliseen liittyen Bulgariassa oli Mustameri. Täällä on Adrianmeri. Mustameri oli Plovdivista 252 kilometrin päässä, Adrianmeri sijaitsee ulko-ovestani 30 metrin päässä. Siis 30 metrin. Niinpä mereen pulahtaminen on himpun verran helpompaa. Ainakin nopeampaa. Sitä paitsi Adrianmeri on minun lempimeri. JOS minä joskus kuolen (lainaus presidentti Urho Kekkoselta), tuhkani pitää ripotella Adrianmereen. Tämä jälkipolville tiedoksi.

Kaupat:

Asuin Plovdivissa keskellä isoa kaupunkia. Tämä tarkoitti, että kaikki kaupat oli lähellä. Nyt asun pikkukylässä, jossa on käsittämätön määrä elintarvikeliikkeitä, mutta kaikki muut kaupat pitää hakea kauempaa. Tai tilata asiat netistä. 

Leipomot:

Kaštel Starissa on leipomoita jokaisen kulman takana. Kirjaimellisesti. Plovdivissa oli minun huudeilla yksi (1). Toki siellä oli sitten pieniä kioskeja jotka myyvät mm. banitsoja, mutta vaaleaa leipää, jota täällä Kroatiassa kaikki syö, ei Bulgariasta helpolla löydy. 

Ravintolat:

Koska asuin Plovdivissa keskellä kaupunkia, vieläpä ravintola-alueella, baareja, pubeja ja muita ravintoloita löytyi enemmän kuin ikinä tarvitsit tai ehdit käydä. Täällä Kaštel Starissa on kesällä erinomaisen laaja tarjonta, mutta moni näistä ravintoloista sulkee ovensa talveksi.

Kahvilat:

Täällä on kahviloita jokaisessa talossa. Parhaassa kaksi. Ja ihmiset istuvat niissä. Sen naurettavan pienen espresso -kupin ääressä. Siihen saattaa mennä helposti tunti. Koska pitää haukkua hallitus, ei paikalla olevat kaverit, Hajduk Splitin valmennus ja zagrebilaiset. Myös Plovdivissa on kahviloita, mutta ei lähellekään samalla frekvenssillä kuin täällä. Plovdivissa ihmiset ostavat kahvin automaatista ja juovat sitä sitten toimistonsa/kaupan/työpaikkansa edessä kadulla työkavereiden kanssa seisoskellen tupakkaa poltellen.   

Hinnat:

Kroatia on kärsinyt hintojen noususta. Asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, onpa maassa järjestetty jopa ostoboikotteja nousevien hintojen johdosta. Ja kyllähän se näkyy ja tuntuu. Kolmen vuoden poissaolon aikana ne todellakin ovat pompsahtaneet. Joka paikassa. Jos asia pitää tiivistää ja vertailla, niin sanotaan, noin keskimääräisesti, että jos jokin asia täällä maksaa kympin, sen saa Bulgariassa 6-7 eurolla. Mielenkiinnolla seuraan mitä Bulgariassa tapahtuu kun maa siirtyy euroihin vuoden 2026 alussa. Tuo kympin Kroatiassa maksavat asia maksaa muuten Suomessa ehkä 12-13 €. Edelleen noin keskimääräisesti.  

Kirkot:

Plovdivissa kuulin yhden (1) ortodoksikirkon ujon kellojen soiton sunnuntai-aamuisin. Täällä kirkonkellot kalkattavat jatkuvasti, eikä kukaan oikein tunnu tietävän että miksi. Joku on kuollut, joku on syntynyt, joku mamma kävelee kirkon ohi, aurinko paistaa, on kulunut 10/20/30/jotain päivää jostain tärkeästä päivästä, kaikki nämä ovat hyviä syitä soittaa kelloja. 

Liikenneyhteydet

Koska matkustan verrattain paljon, on sangen tärkeää että pääsen reissuille näppärästi sieltä missä asun. Plovdivissa, kun piti lentää, se edellytti aina vähintään junamatkaa Sofian lentokentälle. Usein vieläpä yöpymistä lähellä kenttää, koska lennot lähtevät usein aikaisin aamulla. Mutta Sofiasta löytyi lentoyhteyksiä oikein hyvin. Kaštel Starissa lähin kenttä, Splitin lentokenttä, sijaitsee noin 15 kilometrin päässä. Sinne pääsee paikallisbussilla noin 15 minuutissa. Lentoyhteyksistä en osaa vielä sanoa mitään, koska en ole niitä tarvinnut. Vielä. 

Paikallisliikenne

Kaštel Starissa liikkuu bussi numero 37. Se rämisee Trogirista lentokentän kautta Splitiin ja takaisin. Matka vie vähintäänkin tunnin, koska Splitin liikenne on täysi kaaos. Plovdivin paikallisliikennettä puolestaan voisin kuvailla lähinnä pelottavaksi. Ja lähes ilmaiseksi. Ja ne taksit! Plovdivissa saa ajella melkoisen matkan ennen kuin ollaan edes summissa mitä vaikkapa bussi/metrolippu maksaa Helsingissä. Täällä puolestaan ns. viralliset taksit ovat sikakalliita, mutta onneksi Uber toimii. Kun tilaat Uberin, tiedät jo etukäteen kuinka paljon reissusi maksaa. Ja maksaahan se enemmän kuin Plovdivissa, mutta huomattavasti vähemmän kuin virallinen taksi. 

Ulkomaalaiset/expatsit

Olen melkoisen varma, että juuri nyt Kaštel Starissa on asukaslukuun suhteutettuna huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Plovdivissa ikinä. Mutta. Täällä ulkkari viihtyvät hyvinkin lyhyen aikaa koska ovat pääsääntöisesti lomalla. Ympäri vuoden asuvia ulkomaalaisia löytyy meidän kylältä ehkä noin viisi. Plovdivissa puolestaan oli ja vaikutti hyvinkin aktiivinen expatsyhteisö. Oli kaikenmaailman aktiviteetteja, oli viikottaisia tapaamisia, oli kirja-, kirjoittaja- ja runoiltoja, oli haikkausreissuja, oli kielikursseja…. you named it. Täällä ei ole mitään samanmoista. Koska Kaštel Starissa ei ole ulkomaalaisia. Splitistä, eli tuosta tunnin bussimatkan päästä, saattaa löytyä joitain aktiviteetteja, mutta kuka nyt sinne jaksaa lähteä?

Tässä lyhyt kuvaus minkälaista elämä on rannikon pikkukylässä Kroatiassa verrattuna elämään Bulgarian toiseksi suurimmassa kaupungissa. Koska aihe tuntuu kiinnostavan. Vaan jos jotain jäi kertomatta, saa kysyä. 

Kroatian itsenäisyyspäivät

Sunnuntai 22.6.2025 klo 12.54 - JariH

Olen saanut kyselyjä, että kuinka mm. Googlen kalenterissa esiintyvä Kroatian itsenäisyyspäivä 25. kesäkuuta vaikuttaa esimerkiksi kauppojen ja ravintoloiden aukioloaikoihin. Kysyin tuosta päivästä ystäviltäni täällä Kroatiassa, ja hämmennys oli suuri. He eivät aidosti tunnistaneet koko “juhlapäivää”. Kyselivät toisiltaan, että mikä itsenäisyyspäivä meillä on ensi viikolla? Eikä kenelläkään paikalla olleista ollut minkäänlaista tietoa ao. päivästä. 

Selvittelin asiaa. Ja on pakko todeta, että kaikki ne kolme päivää, joita voidaan kutsua eri syistä Kroatian itsenäisyyspäiväksi, ovat kieltämättä hieman haastavia. Mutta koitetaan. 

Päivä numero yksi, eli juurikin tuo 25.06. on kuin onkin ihan oikea itsenäisyyspäivä (Dan neovisnosti). Tuona päivänä vuonna 1991 Kroatia julistautui itsenäiseksi ja aloitti irtautumisen Jugoslavian liittotasavallasta. Tämä johti Kroatian serbivähemmistön kapinaan, jota Jugoslavian kansanarmeija ja Serbia tukivat. Pian tämän jälkeen alkoikin sitten laajat aseelliset yhteenotot jotka johtivat kesällä 1991 alkaneeseen täysimittaiseen sotaan. Mutta se on sitten kokonaan eri juttu. Ei siitä tässä nyt sen enempää.

Nykypäivänä tämä 25.06. ei ole kroaateille mitenkään erityinen päivä. Se ei ole vaikkapa kansallisen vapaapäivä. Niinpä vastauksena tuossa alussa esitettyyn kysymykseen, että miten tuo päivä vaikuttaa aukioloihin, vastaus on että ei mitenkään. Se ei näy eikä kuulu lainkaan tavallisessa arjessa. Se on lähinnä muistopäivä, jolloin muistetaan vain historiallista itsenäisyysjulistusta ja lähtöä Jugoslavian kainalosta.

Seuraava juhlapäivä, päivä kaksi, jota voitaisiin kutsua itsenäisyyspäiväksi löytyy lokakuusta. Lokakuun 8. päivä 1991 Kroatian hallitus katkaisi kaikki siteet Jugoslaviaan. Tätä päivää on aiemmin vietetty itsenäisyyspäivänä, mutta nykyään se on “vain” parlamentin päivä, Dan Hratskoga sabora. Vuonna 1991 Kroatian itsenäisyyspyrkimykset olivat väliaikaisesti jäädytetty kolmeksi kuukaudeksi ja jäädytys päättyi lokakuussa 1991. 

Mutta kun riittävän kauan kaivaa, niin löytyyhän se oikea itsenäisyyspäivä. Tai ainakin päivä, jota juhlitaan Kroatiassa vähän niinkuin Suomen itsenäisyyspäivää joulukuussa. Kroatiassa tuo päivä toukokuun 30. päivä (Dan državnosti). Se on päivä joka vaikuttaa myös arkielämään, silloin saattavat kaupat olla kiinni ja se on kansallinen vapaapäivä. Kyseinen päivä ei liity suoranaisesti mitenkään varsinaiseen itsenäisyysjulistukseen eikä Kroatian itsenäistymiseen. Tuolloin 30.05.1990, eli reipas vuosi ennen varsinaista Jugoslaviasta irtaantumista, Kroatiassa kokoontui ensimmäinen moderni parlamentti, jota nyt siis päätetty juhlia.  

Tässä siis lyhyt yhteenveto kaikista kolmesta päivästä, joita kaikkia voitaisiin hyvällä omallatunnolla kutsua Kroatian itsenäisyyspäiväksi. Toivottavasti tämä selvitti asioita, jos ne ovat öisin valvottaneet.

20 tuntia

Lauantai 14.6.2025 klo 19.06 - JariH

Onhan sairauksia. On rahahuolia, parisuhteen kanssa joutuu taistelemaan, pomo on tyhmä, työkaverit eivät ymmärrä. Palkka on liian pieni, naapurit metelöivät ja suosikkijoukkueet häviävät kaikissa lajeissa ja sarjoissa toistuvasti. Ulkona sataa tai on liian kuuma. Jos ei muuta, niin auto ja puoliso ovat ainakin liian vanhoja. 

Kaikenmaailman ongelmia sitä on, mutta mikään ongelma ei ole yhtä suuri kuin se, että puhelin katoaa. Sen ei tarvitse edes kadota, sen ei siis tarvitse olla paikassa jota et tiedä, riittää se että se ei ole hallussasi. Elämäsi muuttuu. Huonompaan suuntaan. Paljon huonompaan. 

Puhelimessa on kaikki. Siellä on pankki, siellä kontaktit, siellä on some jossa kiukutella, ärjyä ja viihtyä, siellä on uutiset, sää, sanomalehdet ja televisio. Siellä on kuvat. Siellä on tieto. Ja paljon muuta. Jos ja kun kotonasi ei ole (vielä) kiinteää nettiä, ilman puhelinta sinusta on tullut dropout omasta elämästäsi.

Olen lukenut influensereista, jotka kertovat naistenlehdissä kuinka heidän elämänsä muuttui niin paljon paremmaksi kun luopuivat somesta ja internetistä. On kuulemma paljon enemmän aikaa itselleen, perheelle, lapsille ja puolisolle. Ihokin on parantunut, finnit ovat kadonneet eikä aknekaan vaivaa enää. 

Epäilen. Vahvasti. Minä olin irti netistä viimeiset 20 tuntia, ja ne olivat elämäni vaikeimmat ja pisimmät tunnit. Elämäni, ihoni, parisuhteesta puhumattakaan, ei ole muuttunut mitenkään. Ei ainakaan parempaa suuntaan. Tulin perjantaina, joka sattui tietysti olemaan vieläpä 13. päivä, työreissulta kotiin. Väsytti ja niinpä otin Uberin. Istuin takapenkillä herroiksi ja kuuntelin kun kuljettajatar kertoili minulle miten Uberin ajamisella ei oikein tule toimeen. Myötäilin ja myötäelin hänen tuskaansa, mutta olin samalla hiljaa tyytyväinen, sillä Uber kyyti maksoi 20€ kun tavallinen taksi olisi maksanut about 50€.

Pääsin näppärästi kotiin, vaan kun aloin antamaan palautetta ja tippiä miellyttävästä kyydistä, huomasin puhelimen tippuneen taksin takapenkille. Juoksin auton perään, mutta rouva kuljettaja ei nähnyt minua ja kurvasi menemään. Olin siis ilman puhelinta, ilman nettiä, ilman kaikkea.

Otin läppärin kainaloon ja siirryin kulman taakse baariin jossa on netti. Kun sitä kotona ei siis vielä ole.Koitin saada yhteyden Uberiin, mutta yhtiön sivuita löytyy vain nappi, jossa kehotetaan soittamaan kuljettajalle taksiin jääneestä tavarasta. Jep, sehän onkin sangen yksinkertaista soitella kun puhelin lojuu siellä takapenkillä. Painetta helpotti hieman se, että kuljettaja kertoi sivuilla löytäneensä puhelimeni. Joten nyt oli kysymys vain siitä, että miten saan sen takaisin. Uber kun ei kerro kuljettajien yhteystietoja. 

Valvoin yön ja pyörittelin kaikenmaailman kauhuskenaarioita mielessäni. Kunnes aamulla kekkasin, että minäpä soitan omaan numeroon. Ja soitin jonkun randomin tyypin puhelimesta. Kello oli n.8.30 eikä kukaan vastannut. Sehän ei ole ihme, koska olemme Dalmatiassa, jossa elämä alkaa aamuisin joskus kello 10-11.   

Pyörin kotona, koitin tehdä jotain hyödyllistä, tyhjensin muuttolaatikoita, yritin keskittyä asioihin, mutta jos ihan totta puhutaan, puhelin siellä takapenkillä oli päällimmäisenä mielessä. Koko ajan. Kunnes sitten joskus puolenpäivän aikaan soitin kaverin puhelimella uudestaan. Ja kuljettaja vastasi: “Jari! Finally! I thought that you never call.” Tunsin kuinka sydämeltä lähti samantien noin viidentoista tuhannen kilon paino. 

Asioilla tuntuu olevan tapana järjestyä. Tämäkin järjestyi ja saaga päättyi onnellisesti. Kuljettaja toi puhelimen, minä iskin melko tuhdin tipin suoraan käteen ja nyt minulla on puhelin, minulla on netti, minulla on siis koko maailma hallussa. Jälleen. Saattaa olla, että ensi yönä tulee uni. Taatusti paremmin kuin edellisenä, kokonaan valvottuna, yönä.

Maitojuna?

Tiistai 3.6.2025 klo 23.00 - JariH

“Ethän sinä siellä kuitenkaan pärjää! Tulet hetken kuluttua maitojunalla takaisin. Mitä sinä vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa ja vieraiden ihmisten keskuudessa teet? Et kuitenkaan viihdy siellä. Kaikki muutos on aina pahasta.”

Siinä pieni katsaus siihen, minkälaisia kommentteja sain melko tarkkaan tasan 9 vuotta sitten kun pakkasin henkilökohtaiset tavarat, taistelutoverini Rocky the Dogin ja ilmoitin muuttavani Kroatiaan. No, nyt reissussa on kulunut yhdeksän vuotta, asunto, paikkakunta ja jopa maa on vaihtunut matkan varrella, todella paljon on ehtinyt tapahtua, mutta ei sitä paljon puhuttua maitojunaa ole näkynyt. Paitsi nyt. Nyt se juna sitten saapui.  

Juna vaan näyttäisi olevan hieman eri maitojuna kuin nuo alussa mainittujen kommenttien/ennustusten viljelijät aikoinaan olettivat. Askel taaksepäin otetaan, mutta ei kuitenkaan ihan lähtöpisteeseen, eli Suomeen, asti. Ei, nyt palataan sinne, mistä koko tämä ulkomaan vaellus aikoinaan alkoi. Palataan kylään, johon Suomesta silloin lähes vuosikymmenen sitten alunperin muutin. Palataan vähän kuin “kotiin”.

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelee kolmen vuoden jälkeen tutuilla huudeilla? Kun huomaa, että tuo talo, jota silloin kolme vuotta sitten remontoitiin, on tullut valmiiksi. Ja tuo toinen ei. Koska mikäs kiire tässä mihinkään on. Olemmehan kuitenkin Dalmatiassa. Tai että tuo kahvila on vieläkin paikoillaan ja toiminnassa. Vaikkakin vaihtanut vuosien saatossa nimeään. Ja tuohon on tullut lopultakin vuosia kestäneen remontin jälkeen uusi paikka. Tai kun menet kolmen vuoden takaiseen kantapaikkaan, tiskin takaa kuuluu ensimmäisenä huuto: LazyFinn! Kun kaikki on paikoillaan. Kun kaikki on ennallaan. Jopa torimummo muistaa sinut. Nyt pitäisi vaan itse sijoittaa itsensä takaisin siihen, minkä luuli joskus kolmisen vuotta sitten jättäneen taakseen lopullisesti. Pitäisi päästä takaisin dalmatialaiseen ajatus- ja elämänmuotoon. Josta taatusti tulen kirjoittamaan lisää tulevaisuudessa. 

Tilanne on siis nyt se, että olen muuttanut takaisin Kaštelaan, olen muuttanut Kaštel Stariin, itseasiassa olen muuttanut takaisin juurikin siihen asuntoon josta kolme vuotta sitten lähdin Bulgariaan. Syitä takaisin paluuseen voi olla useita, mutta päällimmäisenä on Adrianmeri. Joka sijaitsee nyt noin 30 metrin päässä asunnosta. Toinen syy saattaa olla, että ehkä sitä ensimmäisen kuuden vuoden ulkomailla asumisen aikana omaksui jollain tavalla tämän dalmatialaisen elämänmuodon ja tottui näihin paikallisiin tapoihin, jotka tosin melko usein ihmetyttivät ja hämmensivät. Joskus melkoisen isosti. Mutta silti, en voi kieltää, että kyllähän se  aikamoisen hyvältä tuntuu palata takaisin. 

Tämä hyvänolon tunne tulee, tiedän sen jo nyt, muuttumaan tammikuun pimeydessä, tuulessa ja koleudessa. Tulen tammikuussa ihmettelemään suuresti, että mikä ihme minut oikein sai palaamaan. Kylillä ei näy ketään, kaikki paikat ovat kiinni, missään ei tapahdu mitään, ei siis yhtään mitään, lämpöä on viisi astetta ja tuulee noin miljoona kilometriä tunnissa. Pohjoisesta. Feels like -15 C. Silloin mielessä käy taatusti, että mitä ihmettä minä täällä teen. Tästäkin tulette taatusti saamaan päivityksiä tulevaisuudessa. Epätoivoisia sellaisia. 

Mutta täällä sitä siis taas ollaan Kaštelassa. Tarkemmin sanottuna Kaštel Starissa. Joten jos olette tulossa Kroatiaan, Splitiin tai peräti Kaštelaan, ottakaapa yhteyttä. Käydään kahvilla (kaljalla). Lupaan antaa teille sisäpiiritietoa, kertoa kaupungin historiasta ja vinkata mitä täällä kannattaa tehdä. Ja ennen kaikkea mitä ei. 

Kun kaikki on vielä edessä

Maanantai 7.4.2025 - JariH

Pieni kylä merenlahden pohjukassa. Talven horros alkaa olla ohi. Aurinko, kirkas, kaunis turkoosi meri, pikkukivirannat, kirkot, muut historialliset rakennukset ja monumentit ovat paikoillaan. Ne ovat olleet paikoillaan satoja vuosia. Ja ovat yhä. Tänäkin vuonna. Odottamassa. Sillä kaikki on vasta alkamassa. Taas kerran. Ihan niinkuin jokaikinen vuosi.

Kylän rantakadulla vaeltaa muutama turisti. Auki olevien ravintoloiden tarjoilijat koettavat kaikkensa houkutellakseen vähät asiakkaan juuri heidän ravintolaansa kahville, drinkille, ehkä jopa illalliselle. Varsinaisia sisäänheittäjiä ei vielä ole. Kukaan ei huutele eri kielillä asiakkaiden perään. Kukaan ei, vielä, yritä puhua sinulle edes suomea. Onneksi. 

Rantakadun baareista ja ravintoloista kuuluu kolke. Sisällä porataan, sahataan, rakennetaan uutta.ja korjataan vanhaa. Tehdään kenties pieniä muutoksia. Keittiöissä kokit suunnittelevat tulevan kesän ruokalistoja. Mikä maistuu matkailijoille tulevalla sesongilla? Pizza on aina varma, mutta jokaisella kaudella nousee jokin yllättävä suosikki ja jos sen kykenet ennustamaan, ravintolasi tulee olemaan suosittu. Mitä siis vuodelle 2025?

Ulkotuoleja ja -pöytiä pestään. Pakettiautot tuovat uusia kalusteita ja uusia aurinkovarjoja, joku kantaa jossain jo viini- ja olutlaatikoita baariin. Apartementokset ja hotellit availevat oviaan. Uima-altaisiin lasketaan vettä. Viheralueita trimmataan. Polkuja siistitään. Henkilökuntaa koulutetaan, jos sitä on jostain löydetty. Osaavasta henkilökunnasta kun tänäkin vuonna on huutava pula. Tai henkilökunnasta. Kunhan edes joku löytyisi.

Laiturit rannoilla ovat vielä täynnä sinne nostettuja risteilyaluksia. Niitä puunataan, maalataan ja pestään. Kohta ne lasketaan veteen ja aloitetaan hommat. Turisteja viedään delfiineitä tapaamaan, heitä viedään luoliin sukeltamaan, saarille nauttimaan tunnelmasta tai läheiseen kaupunkiin kokemaan kaupunkielämää ja imemään kaupungin historiaa. Rantakadulle tulevia myyntikojuja viritellään, maalataan ja hintoja päivitetään. Valitettavasti ylöspäin. Aina.

Pikku kylässä eletään siis aikaa kun kaikki on vielä edessä. Vielä toistaiseksi kukaan ei vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Turisteja tulee kyllä, mutta tuleeko heitä yhtä paljon kuin viime vuonna? Tuleeko heitä tarpeeksi, jotta kylä selviää seuraavan talven yli? Onko hintojen nousu ollut liian jyrkkä? Viekö se matkailijat toisiin kohteisiin? Ja mitä sitten jos niin käy? Miten me sitten pärjätään?

Joka tapauksessa,  ihan pienen hetken kuluttua, apartementokset ja hotellit täyttyvät lomalaisista. Risteilylaivat lähtevät kohteisiinsa.Taksit suhaavat matkustajia läheiseltä lentokentältä. Rannat ovat täynnä auringonpalvojia, terasseille riittää asiakkaita, ravintoloiden ja baarien edustoilla sisäänheittäjät houkuttelevat turisteja juuri heidän ravintolaansa. Jopa suomeksi. Rantakatu on täynnä turisteja. Basso pumppaa baarissa kesäyöhön. Jollain käy tuuri, joku toinen taas joutuu pettymään. Pikkukylä elää. Hetken. 

Kunnes koittaa syksy. Ja kaikki on ohi. Alkaa valmistautuminen tulevaan. Siihen kun kaikki on taas edessä. Seuraavan keväänä. Pikkukylässä elämä vaan menee niin. Puoli vuotta eletään, puoli vuotta huilataan. Ja valmistaudutaan. Valmistaudutaan siihen, että kaikki on vielä edessä. Koska niin käy aina. Joka vuosi.  

Balkanin häiriöpesäke

Keskiviikko 2.4.2025 klo 10.01 - JariH

Balkanin alue on hyvin räjähdysherkkä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan, jos ei huomioida Venäjän laitonta hyökkäyssotaa Ukrainassa, Balkan saattaa hyvinkin olla seuraava alue Euroopassa, jossa syttyy täysimittainen sota. Syyt pelkoon periytyvät pitkälti historiallisista etnisistä jännitteistä, alueen poliittisesta epävakaudesta ja alueellisista kiistoista, jotka kaikki juontavat juurensa Jugoslavian hajoamissotiin. 

Josta päästäänkin tämän jutun varsinaiseen pointtiin. Jugoslavian hajoamissodat voidaan tiivistää yksinkertaisesti siten, että niissä Jugoslavian liittotasavallan armeija taisteli siitä eroon pyrkiviä valtioita vastaan pitääkseen ne edelleen Jugoslavian hellässä huomassa. Liittovaltion armeijaa tuki Serbia, jolla oli idea, että jos/kun Jugoslavia hajoaa, he voivat jatkaa siitä. Ja ottaa irti pyrkivät valtiot Serbian hallintaan. Synnyttää siis Jugoslavian raunioille Suur-Serbia. 

Hajoamissodat olivat raakoja ja verisiä. Kaikki osapuolet jotka niitä kävivät, tekivät sotarikoksia ja raakalaismaisia tekoja. Sotien jälkeen perustettiin Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICTY) Haagiin, jonka tehtävänä oli tutkia ja tuomita sodan aikana tehtyjä sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Ja kyllähän se tuomitsi. Serbeistä tuomion saivat mm. Slobodan Milošević, Radovan Karadžić ja Ratko Mladić. Miloševićia syytettiin kansanmurhasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta herra ehti kuolla vankeudessa ennen tuomiota. Kaksi muuta syytettyä saivat elinkautiset tuomiot mm. kansanmurhasta Srebrenicassa ja muista sodan aikaisista rikoksista. Kroaatteja syytettiin toki myös. Ante Gotovina, Kroatian armeijan kapteeni, oli syytteessä sotarikoksista mutta hänet vapautettiin. Slobadan Praljak, kroatialainen kenraali, puolestaan teki itsemurhan saatuaan tuomion sotarikoksista. Praljakin joukot olivat vastuussa mm. tuhoisasta Mostarin piirityksestä. Myös bosnialaisia ja jopa kosovolaisia syytettiin ‘pienimmistä’ rikoksista, mutta suurin osa Haagissa tuomion saaneista oli lopulta serbejä, sillä heidän katsottiin olevan vastuussa raskaimmista rikoksista. 

Sotien arvet eivät ole vieläkään, yli 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen, umpeutuneet. Yhä edelleen niin Kroatiassa, Bosnia-Hertsegovinassa kuin Kosovossa, liikkuu ja vaikuttaa sotaveteraaneja, jotka ovat kokeneet sodan kauhut. Miehiä, joita on alistettu, joihin on kohdistettu epäinhimillistä kohtelua, joita on pidetty vankeudessa ja kidutettu. Eipä siis ihme, että antipatiat, kauna ja katkeruus nostavat yhä edelleen päätään. Ja kuten todettu, niitä raskaimpia rikoksia tekivät serbit, joten suhtautuminen Serbiaan on yhä sangen epäluuloinen. Täytyy muistaa, että veteraanit ovat vasta 50-60 vuotiaita, sillä eihän näistä sodista ei ole kulunut kuin kolmisenkymmentä vuotta. Todettakoon tähän väliin nyt kuitenkin myös se, että nuoremman polven suhtautuminen on jo paljon avoimempaa. Heitä ei paina isien ja isoisien taakka. Ei ainakaan niin raskaasti kuin edeltävää sukupolvea. 

Suhtautumista Serbiaan ei suinkaan helpota serbien nationalistinen ajattelutapa. Osa serbeistä haikailee yhä edelleen Suur-Serbian perään. Kosovo on Serbialle, jopa viralliselle Serbialle, kipupiste. Se pitää Kosovoa yhä vain osana Serbiaa eikä suostu myöntämään sen olevan itsenäinen valtio vaikka 101 valtiota on tunnustanut maan itsenäisyyden. Kaiken lisäksi Serbiassa nostaa päätään kansallismielinen liike, joka havittelee Kosovon lisäksi osia Bosnia-Hertsegovinasta ja Montenegrosta Serbian hallintaan. Eli voitanee sanoa, että ainakin osalla serbeistä mielessä pyörii yhä ajatus Suur-Serbiasta. Ja kun Venäjä, jonka tiedetään olevan verrattain arvaamaton, tukee näitä pyrkimyksiä, ei ole ihme että asiantuntijat pelkäävät, että Balkanilla saattaa räjähtää.

Niinpä Serbian naapurivaltiot ovat aloittaneet varautumisen. Kosovo, Albania ja Kroatia ovat solmineet sotilasliiton vahvistaakseen omaa puolustuskykyään. Sopimuksen nojalla maat tekevät puolustusteknistä yhteistyötä torjuakseen hybridiuhkia, maiden armeijat tekevät yhteishankintoja, harjoittelevat ja kouluttautuvat yhdessä. Toisin sanoen hakevat synergiaa ja yhteistoimintamalleja. Opettelevat toimimaan yhdessä. Kaiken lisäksi Bulgaria, joka sekin sattuu olemaan Serbian naapurimaa, pohtii liittymistään edellä mainittuun allianssiin.

Ja tästähän ei Serbia tykkää. Ei varsinkaan kun sotilasliittoon kuuluu myös Kosovo, joka serbien mielestä on siis vain osa Serbiaa. Serbia on kutsunut naapureiden liittoa provokaatioksi ja vaatinut osallistujamailta pikaista selvitystä liiton tavoitteista. Serbia näkee liittouman uhkana itselleen, uhkana alueen vakaudelle ja jopa suorana haasteena sen omalle alueelliselle koskemattomuudelle. Siis valtio, joka itse on häärännyt ja häiriköinyt alueella tähän asti on huolissaan siitä, että sen naapurimaat varautuvat sen muodostamaan uhkaan.  

Loppujen lopuksi Balkanin vakaus riippuu pitkälti kansainvälisestä diplomatiasta, siitä kuinka Venäjä näkee alueen ja mitkä sen tavoitteet siellä ovat ja tietysti paikallisten johtajien halusta välttää konflikteja. Alueen historia, joista voi lukea toisaalta näiltä sivuilta ja balkanilainen kuuma veri, asettavat Balkanin kuitenkin hyvin alttiiksi uusille kriiseille. Koska tuskin mitään opittiin sitten kuitenkaan 90 -luvun sodista. Valitettavasti.   

Mitä ihmettä Kroatia!

Sunnuntai 9.3.2025 klo 7.56 - JariH

Olen huolestunut. Hyvin huolestunut. Koska vanha kotimaani, jossa asuin aikoinani kuusi vuotta, on muuttumassa. Eikä välttämättä hyvään suuntaan. 

Muutin kohta kymmenen vuotta sitten Suomesta Kroatiaan. En ollut koskaan käynyt Kroatiassa, en tiennyt maasta yhtään mitään, en varmaan ennen päätöstä ollut edes kauhean kiinnostunut koko maasta. Mutta kun se sitten nousi esille, ja mitä enemmän tutkailin Kroatiaa, päätös muutosta oli lopulta helppo. Silti muutto oli hyppy suoraan syvään päätyyn. En tiennyt mitä ulkomailla asuminen, eläminen ja oleskelu oikeasti tarkoittaa. Ja mitä se edellyttää. Pakkasin tavarani ja taistelutoveri Rocky the Dogin autoon ja huristelimme yhdessä uuteen kotimaahamme. Oli melkoisen jännää.  

Lopulta, muutaman kuprun ja pikku ongelman jälkeen, asetuimme aloillemme. Ja aloin tutkailla että mihinkäs sitä oikein ollaan tultu. Piti avata pankkitilit, löytää lääkärit ja muut viranomaiset, piti hankkia oleskelulupa ja soluttautua paikalliseen sosiaaliturvaan. Piti sopeutua ja aloittaa uusi elämä.

Sopeutumista helpotti suuresti se tosiasia, että hintataso Kroatiassa oli tuolloin keskimäärin noin kolmannes Suomen hinnoista. Eli jos jokin asia maksoi Suomessa vaikka vitosen, se sama tuote maksoi Kroatiassa noin 1,50 €. Tai 12 kunaa, koska tuolloin Kroatiassa oli vielä käytössä kuna. Tämä tarkoitti sitä, että pieni eläkkeeni, joka Suomessa riitti välttämättömiin menoihin jotenkuten kun oikein tarkkaan mietti ja laski mitä hankki, oli ihan hyvä tulo kohtuulisen hyvään elämään Kroatiassa. Mainittakoon vaikka asumiskustannukset, maksoin vuokraa tuolloin 120 neliön kolmen makuuhuoneen asunnosta 10 minuutin kävelymatkan päässä uimarannalta 400 euroa kuukaudessa. Ei paha, ei yhtään paha. 

Mutta niinkuin alussa mainittu, asiat ovat nyt muuttumassa. Eikä välttämättä hyvään suuntaan. Vaikka olen nyt asunut jo muilla mailla kohta kolme vuotta, seuraan uutisia Kroatiasta edelleen kohtuullisen tarkasti. Ja siellä tuntuu olevan hyvinkin suuresti tapetilla hintojen nousu. Joka aiheuttaa huolta, harmia ja boikotteja paikallisten keskuudessa. Enkä ihmettele. 

Tätä hintojen nousua on selitelty monella tekijällä. Yksi, hyvin suosittu selitys on kauppiaiden ahneus. Tai euroon siirtyminen. Tutkijat, eivätkä tutkimukset, kuitenkaan tue näitä väitteitä, vaan kertovat pääasiallisen syyn löytyvän valtion asettamat korkeat liiketoimintaan liittyvät kulut, suomeksi arvonlisävero, palkkojen nousu ja turismi. Eli kun ihmisiä pyörii Kroatiassa yhä enemmän, tavaraa menee enemmän ja se nostaa hintoja. Samaan aikaan valtio himoitsee lisätuloja verotusta kiristämällä.  

Niin tai näin, oli lopullinen syy ihan mikä tahansa, 45 prosentin nousu elinkustannuksissa on melkoinen hyppy maassa, jossa keskipalkka on kuitenkin vain 1318 euroa. Tuo keskipalkka nousi muuten vuonna 2024 vain 11,5 %.

Hintojen nousu onkin ajanut paikalliset protesteihin. Tammikuussa järjestettiin boikotti kauppoja kohtaan. Sosiaalisessa mediassa toimiva ryhmä Halo Inspektore kehoitti ihmisiä boikotoimaan yhden päivän ajan eri kauppaketjuja. Ja onnistuikin vaatimuksissaan ihan mukavasti, kaupat kertoivat myyntinsä laskeneet 53 prosenttia normaalipäivään verrattuna. Boikotista säikähtäneen kaupat, myös muut kuin boikotoidut ketjut, aloittivat erilaisia “tarjouskampanjoita”, joissa asiakkaille oli tarjolla hyvinkin suurilla alennuksilla aivan perustuotteita. Eli juurikin niitä joiden hintojen nousua ihmiset ovat ihmetelleet. 

Itse asiassa tuo hintojen kohoaminen oli havaittavissa jo juuri ennen kuin muutin maasta. Jo tuolloin paikalliset valittivat sitä, että hinnat nousevat. Esimerkkinä voidaan mainita oluen hinta. Kun muutin Kroatiaan, meidän kylän rantaravintolasta sai puolen litran oluen 13 kunalla. Eli noin 1,70 eurolla. Hiljalleen hinta nousi ensin 15 kunaan (vajaa 2 €) ja lopulta 20 kunaan, joka on jo 2,60 €. Nykyään samaisessa paikassa joudut pulittamaan tasan samasta juomasta jo 4-5 euroa. Puhumattakaan vaikka Dubrovnikin vanhastakaupungista, jossa turismi on nostanut hinnat jo lähes naurettaviksi. Siellä kaupungin keskusaukiolla olut saattaa maksaa helposti kympin, ja sivukujillakin perushinta pyörii 7-8 euron paikkeilla. 

Hintojen nousu ei ole vain paikallisten ongelma. Se vaikuttaa myös Kroatiaan suuntautuvaan turismiin, joka onkin sitten koko maan kannalta todella iso ongelma. Olen kuullut Keski-Euroopan matkailupiireistä jo useamman vuoden ajan valituksia siitä, että Kroatia on hinnoittelemassa itsensä ulos markkinoilta. Niinpä vaikkapa saksalaiset suuntaavat yhä enenevässä määrin Kroatian ohi hieman pidemmällä Montenegroon tai jopa Albaniaan. Nämä maat tarjoavan aivan ne samat auringon ja Adrianmeren kuin Kroatia. Ainakin toistaiseksi huomattavasti edullisemmin. 

Turistien vähentyminen on todellakin suuri ongelma maassa, joka saa noin viidenneksen maan tuloista turismista. Kroatia onkin alkanut, vihdoin, kehittämään erilaisia matkailutuotteita, joita tähän asti ei ole katsottu tarvittavan. Koska aurinko ja meri on toiminut myyntivaltteina. Mutta nyt kun ihmiset ovat todenneet, ettei ne olekaan mitään Kroatian erikoisuuksia, maan matkailuviranomaisille on tullut hätä käteen. Ja on alettu miettiä, että miten ne turistit saadaan pidetyksi tai houkutelluksi takaisin. On alettu tuotteistamaan matkailua.Tämä olisi pitänyt vaan tehdä jo noin viisi vuotta sitten. Vähintään. 

Näin Kroatiassa siis tänä päivänä. Itse asun tällä hetkellä Bulgariassa, mutta jotenkin syvällä sisimmässä kuplii ikävä Kroatiaa kohtaan. Olihan se kuitenkin se minun ensimmäinen kotimaa Suomesta lähdön jälkeen. Joskus on käynyt mielessä jopa palaaminen maahan. Vaan jos/kun hinnat nousevat tuota tahtia, hetken päästä minulla ei kerta kaikkiaan ole varaa muuttaa takaisin. Joten kait sitä pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Semmosia joissa on se meri. Ja aurinko. Ja hieman edullisempaa asustella. 

Mitä ne miettii meistä?

Lauantai 1.3.2025 klo 14.05 - JariH

Suomessa on paha tapa stressata, että mitä ne siellä ulkomailla meistä ajattelee. Olen asunut kymmenen vuotta poissa Suomesta ja tavannut taatusti satoja eri maista kotoisin olevia ihmisiä, joten lienen omaavani jonkinlaisen kokemuksen asiasta. Kurkataanpa siis. Että mitä ne meistä oikein miettii.  

Lähdetään siitä, että pääsääntöisesti Suomesta ja suomalaisista ei ajatella oikein mitään. Eikä suomalaisuuteen liitetä pahemmin kliseitä tai minkäänlaisia ominaisuuksia. Mitä pidemmälle Suomesta mennään, sen vähemmän mielipiteitä, tai kokemuksia, ihmisillä Suomesta on. Jos jätämme naapurivaltiot kuten Pohjoismaat ja Baltian maat pois laskuista, ei Suomesta tai suomalaisuudesta tiedetä paljoa. Varsinkin jos kurkkaamme ulos Euroopasta. USA:sta tai Afrikasta on verrattain haastavaa löytää ensimmäistäkään Suomi asiantuntijaa.  

Jotain kuitenkin on mahdollista haarukoida. Varsinkin eurooppalaisten keskuudessa. Ihan ensimmäisenä nousee lähes aina, kun kerrot tulevasi Suomesta, kylmyys. Lumi ja talvi. Suurena yllätyksenä tulee se, että esimerkiksi Helsingissä saattaa olla kesäisin yli 30 lämpöastetta. Hyvinkin yleinen käsitys on se, että Suomi on aina kylmä. Ja luminen. Kun valitat täällä eteläisessä Euroopassa että onpas kylmä, kuulet lähes poikkeuksetta, että sinunhan pitäisi olla tottunut kylmyyteen kun olet Suomesta. Että älä valita. Kaksi kertaa olen muuten päässyt oikaisemaan jopa sen, että Suomessa ei todellakaan ole jääkarhuja. 

Talvesta ja kylmyydestä päästään luontevasti  joulupukkiin. Herran tiedetään asuvan Suomessa huolimatta ruotsalaisten pyrkimyksistä omia joulupukki jonnekin päin Ruotsia. Puhumattakaan jenkkien harhaisesta käsityksestä pohjoisnavalla asuvasta pukista. Ei toimi, joulupukki asuu Napapiirillä. Pukin lisäksi revontulet ovat viime aikoina nousseet muotiin. Revontulista keskustellaan nykyään hyvin usein kun kerrot olevasi kotoisin Suomesta. Niitä halutaan matkustaa katsomaan. Ja tavata edellä mainittu joulupukki samalla. Sen sijaan se tosiasia, että pohjoisessa ei aurinko nouse talvella eikä laske kesällä lainkaan, tulee monelle aivan uutena asiana. Hyttysistä puhumattakaan. Kaiken kaikkiaan Suomi tunnetaan, jos jostain, talvesta, joulupukista ja Lapista.

Sauna. Jälleen kerran ruotsalaisten ponnisteluista huolimatta saunan tunnistetaan hyvin yleisesti olevan suomalainen ilmiö. Onhan sana ‘sauna’ käsittääkseni ainoa suomalainen kansainvälisesti levinnyt sana. Sen sijaan se, että lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa on oma sauna, on aina suuri hämmästyksen aihe. Saatan kuvitella minkälainen kokemus ulkomaalaisille olisi saunoa Suomessa järven rannalla sijaitsevassa saunassa ja pulahtaa uimaan saunan päälle. Vetää kärkkäreitä ja olutta. Joskus kaipaan tuota itsekin….. Tai jos Pedro pääsisi kaksiossa komeron kokoiseen kuumaan huoneeseen hikoilemaan. Siitäkin riittäisi taatusti tarinoita kotona. 

Nokia on tunnetusti suomalainen tuote. Tosin se on myös mm. amerikkalainen, kiinalainen, joskus jopa japanilainen. Suurin osa ihmisistä tunnistaa Nokian kuitenkin suomalaiseksi. Ja nimenomaan puhelimeksi. Tämä tuo mukanaan myös käsityksen siitä, että Suomi on teknisesti edistynyt maa. Ja tuottaa korkeatasoista teknologiaa. Nokia lisäksi, hieman eri ympäristössä toki, tunnetaan myös Finlandia vodka, joskus jopa Koskenkorva. Samoissa piireissä saatetaan olla tietoisia myös suomalaisten keski-ikäisten miesten tavasta vetää totaalikännit perjantaisin. 

Tiedän, että Suomessa ollaan äärimmäisen ylpeitä suomalaisesta koululaitoksesta ja tasa-arvosta - onhan Suomessa ollut maailman ensimmäisiä naispresidenttejä ja luonnollisesti Sanna Marin sekä hänen johtamansa naisvaltainen hallitus. Viisikkohallitus nousi otsikoihin aikoinaan, mutta ei se kyllä vaikuttanut suomikuvaan tai sen kehittymiseen millään tavalla. Ainakaan pitkässä juoksussa, sillä hallituksia tulee ja menee. Suomalainen koulu ja Pisan tutkimustulokset eivät sen sijaan ole kauhean yleisesti tunnettuja, ne tiedetään oikeastaan lähinnä paikallisissa koulu- ja opettajapiireissä. 

Urheilussa ehdottomasti tunnetuimpia suomalaisia ovat Formula-kuskit. Häkkinen ja Räikkönen. Hiihtäjiä ei tunne kukaan, jääkiekkoilijat tunnetaan Euroopassa lähinnä vain niissä maissa joissa kiekko on suuri urheilu. Kuten Tsekeissä ja Slovakiassa. Vanhemmat ihmiset saattavat muistaa jonkun Lasse Virenin, muutoin suomalaisyleisurheilijat ovat täysin tuntemattomia suuruuksia. Ai niin, Litmanen! Suomalainen jalkapalloilija. Jari tunnetaan piireissä kyllä. 

Summasummarum; Ei Suomi eikä suomalaisuus ole kovin merkittävä eikä kovin tunnettu brändi Euroopassa. Suomalaisuuteen ei liitetä juurikaan sen suurempia kliseitä, eikä Suomea juurikaan tunneta. Suomi on, mitä pidemmälle mennään, lähinnä pieni pohjoinen kylmä maa, joka sijaitsee kaukana. Joku saattaa muistaa pitkän rajan Venäjän kanssa, jopa sodat sitä vastaan, mutta muutoin Suomi on lähinnä länsimainen, kehittynyt valtio pohjoisessa. Jossa on kylmä.

Ante - peruskroaatti

Lauantai 22.2.2025 klo 11.05 - JariH

Edellisessä julkaisussa tutustuimme Georgiin, perusbulgarialaiseen. Nyt siirrämme katseet kohti Kroatiaa, jossa maahan, sen tapoihin ja siellä asuviin kroaatteihin meidät tutustuttaa herra nimeltään Ante. Ante on kroaatti, eli hän kuuluu Kroatian perusväestöön. Ja tekee asioita kuten kroatialaiset tekevät. Joskus hieman hassusti. 

Ensin peruslähtökohta. Andre asuu Dalmatiassa, joka on yksi osa Kroatiaa. Dalmatia sijaitsee Kroatian lounaisosassa ja on kapea, tiheään asuttu rannikkokaistale. Eikä se suinkaan ole koko Kroatia, ei edes tyypillinen Kroatia. Mutta edustaa tässä tarinassa koko maata. Korostettakoon kuitenkin, että kun Dalmatian rannikolta kiipeää vieressä olevien vuorien yli, sieltä avautuu aivan erilainen Kroatia. Puhumattakaan maan pohjoisosasta, jossa sijaitsee mm. pääkaupunki Zagreb tai Luoteis-Kroatian Istrian niemimaasta, joka on jo lähes Italiaa. Mutta Ante asuu Dalmatiassa, joka on, ainakin dalmatialaisten mielestä, maan, ellei peräti koko maailman, napa.  

Itse asiassa meidän piti tavata Ivan, mutta Ivan ei koskaan ilmestynyt paikalle, koska Dalmatiassa kaikkeen vaikuttaa pomalo. Pomaloa ei oikein voi kääntää suoraan, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, että mihinkään ei ole kiire, kaikki ehditään tehdä kyllä, mutta kaikki voidaan tehdä ‘sutra’. Joka puolestaan tarkoittaa, ei välttämättä suoran käännöksen mukaan huomenna, vaan dalmatialaiseen tapaan joko huomenna tai parin päivän sisään. Ehkä ensi viikolla. Kunhan tässä ehditään. Koska ensin pitää istua kahvilassa ja juoda kahvia. 

Veikkaan, että Ivan oli kyllä tulossa tapaamiseen, mutta törmäsi matkalla johonkin tuttavaansa. Ja jäi kahville. Koska kaikenmaailman tapaamisiin ehtii kyllä ‘sutra’. Koska pomalo. Väitetään, että Dalmatiassa ei ole käytössä normaaliaika, ei edes normaali kello - siellä toimii ns. dalmatialainen aikakäsitys. Joka venyy…. ja venyy.

Palataan Anteen. Hän saapui paikalle aurinkolaseissaan. Koska aina pitää olla aurinkolasit. Oli kesä tai talvi. Satoi tai paistoi. Veikkaan, että dalmatialaiset käyvät suihkussakin aurinkolasit päässä. Ante tilasi kahvin, joka tarkoittaa että tässä istutaan vähintään tunti. Ehkä kaksi. Koska mikäs kiire tässä mihinkään on. Kahvinjuonti on dalmatialaisille rituaali. Jos yrität tilata kahvilassa yhden espresson nopeasti, saat lähinnä sääliviä katseita. Ja herätät pahennusta. Dalmatiassa kahvia ei kerta kaikkiaan vaan juoda ‘nopeasti’. Eikä kiireessä. Koska pomalo. 

Kahvilla ollessaan dalmatialaiset keskustelevat. Eli valittavat. Koska aina pitää valittaa.  Aina on liian kylmä. Tai liian kuuma. Turisteja nyt ainakin on liikaa, paitsi talvella jolloin heitä on liian vähän. Hinnat ovat nousseet taas, liian nopeasti ja elämä on kallista. Poliitikot ovat aivan kädettömiä ja hanurista. Ja jos sinä sitten ulkomaalaisena yhdyt johonkin näistä valituksen aiheista - Ante katsoo sinua loukkaantuneena ja aloittaa: “Vaikka Kroatia on pieni maa, se on hieno maa”. Alustuksen jälkeen kuulet esitelmän Adrianmeren turkoosista, maailman puhtaimmasta vedestä, upeista saarista, vanhoista linnoista ja luonnollisesti urheilumenestyksestä. Joka onkin totta. On lähes käsittämätöntä kuinka paljon Kroatia on tuottanut vaikkapa olympialaisissa menestyneitä urheilijoita. Vai mitä sanotte siitä, että itsenäisyytensä aikana, eli vuodesta 1991 alkaen, maa on saalistanut 18 kultamitalia, 11 hopea- ja 15 pronssimitalia. Eli yhteensä 44 mitalia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Suomi on samassa ajassa, paljon suuremmilla resursseilla, saanut yhteensä 22 mitalia, joista 4 kultaista. 

Jalkapallosta Ante jaksaisi puhua vaikka kuinka kauan. Vaikka peruskroatialaiseen tyyliin maan jalkapallojoukkue täytyy ensin haukkua täysin pystyyn. Niistä mihinkään ole. Eikä varsinkaan valmentaja Zlatko Dalićista. Joka valitsee aina väärät ukot joukkueeseen. Eikä tee sitä eikä tätä. Ante, aivan kuten kaikki muutkin 3,8 miljoonaa kroaatia, osaisivat tämän(kin) homman paljon paremmin. Mutta kun maajoukkue pelaa, Ante nauliutuu kavereiden kanssa television ääreen. Ohjeita karjutaan televisioruudulle, välillä turhaudutaan ja ollaan varmoja että me ollaan niin hävitty tää peli, mutta sitten kun Kroatia, tai Kroatian jalkapalloilun elävä Jumala Luka Modrić tekee maalin, riemulla ei ole rajoja. Ilotulitteet paukkuvat ja Ante ilmoittaa, että kyllähän minä tämän tiesin. Että me voitamme. Sitä paitsi Modrić on dalmatialainen, hän on syntynyt Zadarissa, Pohjois-Dalmatiassa. 

Ante asuu kotona. Koska kaikki nuoret, ja vähän vanhemmatkin, miehet asuvat kotona. Kroatiassa lähdetään matin, eli äidin, helmoista keskimäärin 32,4 vuotiaina. Mati pitää huolta Antesta. Jos Antelta kysyy, että milloin hän muuttaa pois kotoa, koska esimerkiksi Suomessa nuoret muuttavat keskimäärin 21,5 vuotiaina, Ante esittää vastakysymyksen, että miksi muuttaisin? Mati huoltaa, mati pesee pyykit, mati tekee ruoat ja tiskaa. Kun Ante löytää tyttöystävän, menee ehkä jopa naimisiin, Ante muuttaa vihdoin ‘omilleen’. Tuolloin rakennetaan Anten kotitalon siihen asti keskeneräisenä ollut ylin kerros valmiiksi jonne Ante vaimoineen muuttaa. Näin samassa talossa asuu isoäiti baka alakerrassa, keskikerroksessa Anten vanhemmat ja Ante vaimoineen ylimmässä kerroksessa. Kukin pitäen huolta toisistaan. Anten vanhemmat hoitavat bakaa, joka puolestaan hoitaa Anten lapsen ja Ante sitten kun aika on, omia vanhempiaan. Näin toimii kroatialainen sosiaalihuolto. 

Ante rakastaa juhlia. Joita järjestetään säännöllisesti. Juhliin kutsutaan kavereiden lisäksi koko suku. Ja syödään. Juhlissa syödään aina ilmakuivattua kinkkua eli pršutia, Pag -juustoa, oliiveja, paikallista leipää suoraan naapuritalon leipomosta, grillattua lammasta tai possua, ćevapčićia ja sianlihavartaita. Kaiken päälle kaadetaan naapurissa sijaitsevassa puristamossa puristettua oliiviöljyä, joka sivumennen sanoen on oikeasti maailman parasta, ja nautitaan paikallista viiniä. Jälkiruoaksi tarjoillaan palačinke-krepsejä, cupavcia eli suklaa-kookoskakkuja ja ehkä jopa kremšnita leivoksia. Ja rakijaa. Kaikki tämä toistetaan. Ainakin kerran, useimmiten pari-kolme kertaa.

Toki Ante käy myös töissä. Kesällä. Eli turistisesongin aikaan. Koska Ante, ja koko suku, asuu Dalmatiassa, joka saa suurimman osan tuloistaan turismista, töitä riittää kesäisin kun turisteja pyörii paikoissa. Talvella on sitten hieman hiljaisempaa. Niin töiden kuin turistien osalta. Silloin kulutetaan kesällä ansaittuja rahoja, korjaillaan paikkoja ja valmistaudutaan seuraavaan sesonkiin. Jolloin päästään taas valittamaan sitä kuinka turisteja on liikaa, hinnat nousevat ja kaikki paikat ovat täynnä ja tukossa. 

Hän on siis Ante - peruskroaatti. Ante katselee vieraita ensin hieman varautuneesti, mutta kun tämän kuoren läpi pääsee, Antesta saa erinomaisen ystävän. Kunhan ei vaan arvostele Dalmatiaa, sen säätä eikä varsinkaan jalkapalloa. Vaikka eihän ne mitään osaa. Häviävät kuitenkin. 

Tässä tämän viikon henkilö. Katsellaan kuka, ja mistä maasta, meillä on tapetilla ensi viikolla. Ehkä noin viikon päästä. Stay siis tuned.

Georgi - perusbulgarialainen

Sunnuntai 16.2.2025 klo 16.56 - JariH

Minulta kysellään toistuvasti, että minkälaista siellä Bulgariassa on asua ja minkälaisia ihmisiä ne bulgarialaiset oikein ovat. No, tutustutaan. Tutustutaan Bulgariaan, maan tapoihin ja ihmisiin. Tutustutaan Georgiin. Georgi on perusbulgarilainen. 

Lähdetään siitä, että Bulgariassa mikään ei toimi, mutta kaikki onnistuu. Täällä on turha yrittää etsiä palvelua tai tuotetta netistä - ei, Bulgariassa homma toimii niin, että Georgi tuntee Ivanin, joka puolestaan tuntee Dimitarin, jonka serkun kaveri pystyy auttamaan sinua. Ja auttaa. Kun homma on valmis, ja jos siitä tehdään lopulta yhtään minkäänlaisia papereita, mikään ei kuitenkaan ole valmista ennen kuin papereissa on vähintään kaksi leimaa. Per paperi. Tömps tömps. Vasta kun papereissa on riittävä määrä leimoja asia on virallista. Leimat ovat on tärkeitä. En laskenut, mutta väitän että kun avasin pankkitilin, papereihin, joita oli vähintään riisi, iskettiin useampi kymmenen leimaa. Kunhan olin ensin pistänyt nimeni jokaiseen. Olo oli kuin filmitähdellä allekirjoitustilaisuudessa.   

Kun asia sitten lopulta on virallinen, se pitää arkistoida. Bulgariassa kaikki, oli kyse sitten lääkärissä käynnistä, jonkun maksusuorituksen tekemisestä tai virastossa asioimisesta, tallennetaan vihkoon. Harmaa, hiirenkorville kulunut vihko, joka on todennäköisin peräisin jostain 1970 -luvulla kaivetaan esiin, siihen tehdään kuulakärkikynällä hieroglyfiset merkinnät ja näin asia on arkistoitu. On melko hämmentävää, että kun maksan vaikkapa auton vuokrapaikan, käteisellä tietysti, saan kuitin tietokoneesta, mutta minun nimi, auton rekisterinumero ja kuitin numero arkistoidaan tuohon edellä mainittuun vihkoon. Jokaikinen kuukausi.  Koska näin pitää tehdä.    

Sivumennen sanoen, koittakaapas lukea bulgarialaista käsinkirjoitettua tekstiä. Takaan ettei onnistu. Täällä on käytössä kyrilliset kirjaimet ja kun niitä väännetään käsin kaunoksi, kaikki kirjaimet näyttävät samalta. Täysi mahdottomuus saada selvää. Suomalaisen lääkärin kirjoitukset ovat selkokielisiä bulgarian kaunokirjoituksen rinnalla. 

Mutta se normiarki? No, Georgi käy töissä. Mutta ennen kuin hän menee työpaikalleen, hän juo kahvia. Automaatista ja ulkona työkavereiden kanssa seisoskellen. Bulgariassa on toki kahviloita, mutta ihmiset seisoskelevat ulkona työpaikkojensa ulkopuolella ja juovat viereisestä kahviautomaatista ostettua kahvia. Pahvimukista. Automaatteja löytyy katukuvasta lähes jokaiselta nurkalta ja niitä myös käytetään. Valikoima on laaja ja hinnat selkeästi edullisemmat kuin kahviloissa. Kuppiin valuu pari senttiä kahvia, josta suomalaisiin isoihin kuppeihin ja suodatinkahviin tottunut ei tule kuin vihaiseksi. Dimitri ja kumppanit sen sijaan saattavat nauttia tästä naurettavan pienestä kahviannoksesta tuntitolkulla. Ja polttaa tupakkaa. Sillä lähes kaikki bulgarialaiset polttavat. Aina ja joka paikassa. Olen melko varma, että nämä vetävät tupakkaa jopa hammaslääkärissä.  

En tiedä mistä Dimitri kavereineen juttelee kahvia juodessaan, mutta epäilen heidän puhuvan kansallisesti merkittävistä asioista. Eli haukkuvat poliitikkoja, maan hallitusta ja yleistä menoa maassa. Koska aina pitää valittaa. Keskenään. Mutta vaikka kaikki on huonosti ja menossa päin helvettiä, Bulgaria on kuitenkin paras paikka maailmassa. Ja kaikki muut maat ovat väärässä. Eikä maassa asuvilla ulkomaalaisilla ole minkäänlaista oikeutta sanoa yhtään mitään negatiivista Bulgariasta. Sillä eihän Bulgariassa ole mitään vikaa. Kysykää vaikka Dimitriltä. Ja jos ei kelpaa, aina voit muuttaa pois Bulgariasta. Mitä sinä täällä valitat?

Työpäivän lomassa Dimitri käy jonottamassa. Koska jonottamisen, jos jotain, bulgarialaiset osaavat. He jonottavat pankkiin, rahanvaihtopisteisiin, pikaruokapaikkoihin, kaupan kassalle - ihan joka paikkaan. Tämä saattaa olla perua iloisesta sosialistiselta kaudelta, jolloin kun näit jonon kaupan edessä, kävelit automaattisesti jonottamaan, sillä tarjolla oli todennäköisesti jotain herkkua, Tai ainakin jotain syötävää. Nykyään tarjolla on toki ihan kaikkea, mutta jonotuskulttuuri lienee peräisin historiasta.    

Jos bulgarialaiselta kysyy jotain, ihan mitä tahansa, vastaus on hyvin suurella todennäköisyydellä ‘moze bi’. Eli ehkä. Koska mikään ei ole mustavalkoista, kaikki on enemmänkin pohjalta ehkä. Asiat voivat olla joko näin tai sitten ne ovat noin. Kaiken lisäksi kun Dimitri sanoo kyllä, hän heiluttaa päätään sivusuunnassa, joka kaikkialla muualla tarkoittaa ei. Bulgariassa se tarkoittaa kyllä ja pään nyökytys puolestaan ei. Juuri tasan päinvastoin kuin mihin me olemme tottuneet. Miksi? En minä tiedä. Varmaan ihan vaan siksi, että tämäkin asia olisi mahdollisimman epäselvä. Aivan kuten ne kyrilliset kirjaimet. 

Viikonloppuisin Dimitri rentoutuu. Ja grillaa. Lihaa. Koska bulgarialaiset syövät lihaa. Paljon. Dimitrin lempparigrillattava on kebache, joka on paikallinen cevapi, mutta ilman lampaanlihaa. Kebache kylkeen liitetään kierremakkara nimeltään karnache, shopska salaatti ja suolainen piirakka banitsa. Joskus voidaan, jos halutaan syödä kevyemmin, nauttia myös kaali- tai viiniköynnöslehtiin käärittyjä jauhelihatäytteisiä kääryleitä, eli sarmia. Tässä tulee vihannespuoli ikään kuin vahingossa kaupan päälle.  

Joskus Dimitrillä käy vieraita. Tuolloin pääosaan nousee Dimitrin mummo, Baba. Joka luonnollisesti asuu Dimitrin perheen kanssa ja hoitaa perheen lapsia kun aikuiset käyvät töissä. Baba pitää huolen siitä, että vieras saa riittävästi ruokaa. Vaikka sanoisit, että nyt en kyllä jaksa syödä enää mitään, Baba ilmoittaa, että ‘kyllähän sinun pitää ottaa vielä vähän lisää koska olet niin laiha, että kuolet ihan kohta nälkään’. Niinpä lähdet kotiin vähintään kolme kiloa painavampana. 

Jos lähdet. Dimitri tarjoilee nimittäin ruoka- ja ihan kaikkena juomana itsetehtyä rakijaa. Eli itse tehtyä raakaa viinaa. Varsinkin maaseudulla jokaisessa torpassa valmistetaan rakijaa, ja niinpä se toimii, ei pelkästään juomana, vaan myös kaikkien ongelmien ratkaisijana. Vaikkapa lääkkeenä. Olipa sinulla flunssa, murtunut jalka tai eksistentiaalinen kriisi - sairaudet hoidetaan ja kriisit ratkaistaan rakijalla. Dimitrin mielestä rakija on antibiootti ja masennuslääke. Ja jos se auta, sinä olet ottanut sitä vain liian vähän. 

Sitten kun heräät aamulla, ja niitä sairauksia ja kriisejä on hoidettu oikein huolella, oloon auttaa tietysti pikku tujaus rakijaa. Koska se on ratkaisu kaikkeen. Sen lisäksi Baba kantaa pöytään skembe corba -keittoa. Keitto on valmistettu joko lehmän tai lampaan vatsalaukusta. Se on oikeasti niin pahaa, että epäilen vahvasti kankkusen puhtaasti vain pelästyvän keiton makua ja häviävän siksi. Dimitri ja hänen kaverinsa sen sijaan nauttivat skembe corbaa suurella ruokahalulla. Ja ottavat rakijaa. 

Näin on Bulgaria, Dimitri ja bulgarialainen elämäntyyli käyty läpi. Ja varmaan poltettu kaikki sillat paikallisiin ystäviin. Ei taida puhelin kauheasti enää soida eikä minua kutsuta yhtään mihinkään kun ovat lukeneet tämän jutun käännösohjelman avulla. Vaan kun tämä oli niin mukavaa ja kivaa jatketaan seuraavaksi vaikka Kroatiaan. Ja tutustutaan paikalliseen elämään ja paikalliseen Ivaniin. Noin viikon päästä. Stay siis tuned!

Joulukuu 2024

Tiistai 11.2.2025 klo 13.57 - JariH

Kirjoittelin marraskuun tarinan aluksi, että siinä kuukaudessa ei tapahtunut mitään. Ei yhtään mitään. Että elettiin luultavimmin sellaista normielämää, jota suurin osa ihmisistä elää. Joulukuussa elämä jatkui hieman samalla kaavalla. 

Paitsi että joulukuun puolessa välissä, tarkemmin 15.12., saatiin muutaman kuukauden väännön jälkeen nämä sivut auki, joulukuussa oli tietty joulu ja kuun, eli koko vuoden viimeisenä päivänä lähdettiin reissuun. Oikein Englantiin asti. Näistä kolmesta “suuresta” tapahtumasta olen kirjoittanut aikaisemmin. Tämän lisäksi joulukuu meni, aivan kuten marraskuu, pitkälti lenkkeillen, sohvalla maaten, telkkaria ja jääkiekkoa katsellen…ja ai niin,  lisäksi virallisesti nykyiseen kotikaupunkiin tutustuen. 

Käytiin nimittäin järjestelyllä ja opastetulla sightseenilla Plovdivissa. Ja kun alkuun päästiin, käytiin sitten samantien kolmella erilaisella opastetulla kiertokävelyllä. Ensin käveltiin ihan perussaitsari, jossa katseltiin ja kuunneltiin kaupungin perusnähtävyydet. Heti sen perää käveltiin grafiti-sightseen, joka esitteli Plovdivin grafitiskenen ja tarinat kuvien takana. Viimeiseksi suoritettiin vielä sosialistisen arkkitehtuurin kävelykierros, jossa ihmeteltiin sosialistisen ajan rakennustaidetta. Se pisti ajoittain hieman hymyilyttämään. Suosittelen hyvinkin vahvasti tekemään oman asuinkaupungin opastetun kierroksen, jos sellaisia teidän kaupungissa järjestetään, sillä niiltä saa todella paljon sellaista infoa josta ei välttämättä ole mitään tietoa. Tiedän tämän ihan kokemuksesta. Vaikka olen asunut Helsingissä vuosikymmenet niin opastettu kiertoajelu aikoinaan avasi aivan uusia näkökulmia ja kertoi uusia asioita syntymäkaupungistani. Oli todella mielenkiintoinen.  

Mutta meillä taitaa olla vielä parin matkustustavan omien kokemusten läpikäyminen kesken. Marraskuussa matkustettiin junalla, sitä ennen ollaan lennetty, joten mennään nyt lyhyesti bussilla ja vuokrataan autoja. Tällä kertaa pysyttäydytään henkilöautoissa, matkailuautojen vuokrauksesta olen kirjoittanut melko paljon aikaisemmissa kuukausissa. 

Siispä linja-automatkustus Balkanilla ja vähän yleisemmin Euroopassa. Ne omat kokemukset. Lyhyesti; homma toimii. Oikeastaan kaikissa Balkanin maissa. Jopa Serbiassa. Jokaisesta maasta löytyy maiden sisäisiä reittejä, jotka ovat huomattavasti kattavammat kuin junareitit. Busseja kulkee myös huomattavasti useammin kuin junia. Kaikissa maissa. Niiden lisäksi Balkanilla pääsee verrattain helposti, ja edullisesti, bussilla maasta toiseen. Reittejä, niin maiden sisäisiä kuin rajat ylittäviä, liikennöi useampikin yhtiö. Kannattaa vertailla, jotta löytyy itselleen sopiva aikataulu. Ja tietysti hintaluokka.  

Entä jos haluaa ajella itse ja vuokrata auton? Onnistuu. Mutta. Kannattaa surffailla ja vertailla eri yhtiöitä, ennen kaikkea kannattaa lukea niiden saamia arvosteluja. Niitä kun lueskelee ja karsii pahimmat negatiiviset palautteet pois, joita aika usein kirjoittavat muuten jenkit, saa melko hyvän kuva yhtiöstä. Kaikista maista löytyy taatusti luotettavia, paikallisia vuokraamoja. Varmimpia ovat tietty suuret, kansainväliset yhtiöt, mutta niillä on usein myös korkeimmat hinnat. Auto kannattaa tarkistaa lähtiessä naarmujen ja muiden vaurioiden varalta, joka tehdään yleensä yhdessä vuokraamon edustajan kanssa. Jos suunnitelmissa on vierailu naapurivaltiossa, siitä pitää mainita vuokrausvaiheessa. Tarvitset rajalla nimittäin paperit että sinulla on oikeus ajaa auto ulos maasta. Ihan jo pelkästään vakuutusturvan vuoksi. Lisäksi rajan ylitys maksaa hieman lisää. Joskus, jos vuokraamo sijaitsee lähellä valtakunnan rajaa, perusvuokrahintaan sisältyy lähin valtio. Näin on esimerkiksi muutamassa Dubrovnikissa toimivalla yhtiöllä, heidän hintoihin sisältyy Montenegro ja Bosnia ja Hertsegovina jo valmiiksi. Mutta rajanylityksestä kannattaa mainita aina. 

Ja näin on vuosi 2024 paketissa.Seuraava tarina on sitten aivan jostain muusta aiheesta. Pysy kanavalla. 

Marraskuu 2024

Perjantai 7.2.2025 klo 16.04 - JariH

Kylläpä viime vuoden kuukaudet olivat erilaisia. Kuten edeltävistä postauksista voi todeta, loppukeväästä ja kesän alussa sitä mentiin todellakin sinne sun tänne pitkin poikin Eurooppaa, mutta mitä pidemmälle syksy eteni, meno rauhoittui. Kun tutkailin tekemisiäni marraskuulta, totesin, että se elämä oli sitten varmaan semmosta normaali-ihmisen elämää. Tiedä sitten.

Koko kuukausi kotona. Ei käyntejä yhtään missään, ei edes naapurikaupungeissa tai -kylissä. Telkkaria, sohvaa ja lenkkejä. Tietysti. Olen nyt tänään, tätä kirjoittaessani, lenkkeillyt 125 päivää putkeen. Tai en välttämättä lenkkeily ihan joka päivä, onhan tuohon aikajanaan sisältynyt toki työmatkoja ja -päiviä, mutta  125 päivää putkeen olen saavuttanut askeltavoitteeni. Se tarkoittaa ajallisesti melko tarkkaan tunnin mittaista kävelyä. Joka on verrattain helppo suorittaa myös silloin kun on töissä. Kotona ollessa ne askeleet kävellään kaupungilla, napit korvissa ja äärimmäisen huonoa musiikkia kuunnellen. Hyvin tärkeä suorite. Satoi tai paistoi. Kävelylenkeillä saa myös usein päässä myllertävät ajatukset ojennukseen. Myös ne huonot. 

Kun ei ihan kauheasti ole reissuja raportoitavaksi, käydään läpi niitä erilaisia matkustustapoja. Niistähän on kirjoitettu jo tuolla matkalla -sivulla, mutta jos tässä kohtaan kävisin läpi omia kokemuksia erilaisista liikkumistavoista Balkanilla. Saatan tosin käväistä myös hieman muualla Euroopassa. 

Aloitetaan junista. Joista voidaan yleisellä tasolla todeta, että kalusto Balkanin maissa on usein vanhaa, joissain maissa jopa perua joko Jugoslavian tai sosialistiselta aikakaudelta. Lisäksi junat ovat verrattain hitaita. Lähes jokaisessa maassa. Tosin, mitä pohjoisemmaksi mennään, junaliikenne paranee. Sloveniassa on hyvinkin toimiva rautatie kuten myös Kroatian pohjoisosissa ja Serbiassa. Toisaalta Albaniassa, Montenegrossa ja Pohjois-Makedoniassa ei junia juurikaan ole. Bulgariassa raiteilla kulkee vaunuja, jotka on rakennettu joskus ajat sitten vanhassa iloisessa Neuvostoliitossa, mutta varsinkin pääkaupunki Sofian ympäristöstä löytyy aivan nykyaikaista kalustoa. Yleisellä tasolla voidaan todeta, että jos sattuu löytämään jostain juna-aikataulun, ja siinä mainitut junat ovat oikeasti olemassa ja sattuvat vieläpä liikkumaan, junamatkustaminen on täällä edullinen vaihtoehto. Verrattain hidas toki, mutta edullinen. 

Pieniin ylläreihin on syytä varautua. Minun ihan ensimmäinen junamatka Bulgariassa piti sisällään täysin ennakoimattoman pysähdyksen keskellä ei yhtään mitään. Seisoimme paikoillaan reilun pari tuntia eikä kukaan koskaan kertonut syytä että miksi. Myöhemmin kuulin, että junan veturi oli käynyt auttamassa jotain toista junaa, jolla oli jotain ongelmia. Että ei niitä omia aikatauluja ihan kauhean tiukoiksi kannata laatia, koskaan ei voi tietää jos veturia tarvitaan muualla. 

Toki pääsimme lopulta jatkamaan, mutta noin 40 kilometriä ennen määränpäätä juna syttyi tuleen. Naapurivaunun alla oli ihan oikea tulipalo. Meidät käskettiin ulos junasta pientareelle ja paikalle saapui palokunta pillit vinkuen. Junallinen matkustajia seisoi sitten penkalla ja ihmetteli. Olin varmaan niin epätoivoisen näköinen, että se ainoa kanssamatkustaja joka puhui pari sanaa englantia, tuli sanomaan että hänen serkkunsa tulee hakemaan hänet ja he voivat ottaa minut kyytiin jotta pääsen määränpäähäni. Niinpä jatkoin matkaani sitten täysin tuntemattomien ihmisten autolla. Onni onnettomuudessa oli, että lento jonne olin matkalla, lähti vasta seuraavana päivänä. 

Tähän väliin täytyy todeta, että tuon hieman hämmentävän junamatkan jälkeen olen matkustanut bulgarialaisissa junilla useammankin kerran ilman minkäänlaisia ongelmia. Junat ovat olleet itse asiassa jopa hämmästyttävän aikataulussaan. Matka täältä Plovdivista pääkaupunki Sofiaan (130 km) maksaa  ykkösluokassa 11 BGN, eli noin 5,60€. Ykkösluokka täällä tarkoittaa vain hieman isompia istuimia. Ei muuta.  

Viime kesän reissuilla tuli junilla ajeltua myös muualla Euroopassa. Saksan junat toimivat kuin… no, Saksan junat. Aikataulut ovat verrattain pitävät ja hinnat ihan ok. Ei ryöstöä, mutta ei ihan ilmaistakaan. Puolalaiset junat puolestaan, kun olet menossa vaikkapa Saksasta Puolaan, tulevat hakemaan matkustajat Saksasta. Junat ovat toimivia. Ei minkäänlaista valittamista. Ei myöskään Puolan sisäisestä liikenteestä. Niin puolalaisissa kuin saksalaisissa junissa toimii jopa ilmastointi. Sellaista ylellisyyttä ei Bulgarian junista löydy. Niissä ei edes ikkunat pysy auki. 

Englannissa en matkustaisi junalla. Ne ovat nimittäin aivan törkykalliita. Ok, siellä liikennettä hoitaa useampi yhtiö, ja hinnat vaihtelevat, mutta kaikki ne junat jotka itse olen tsekannut, ovat olleet oikeasti ihan tolkuttoman kalliita. Niinpä olen kulkenut, jos en itse ole ollut ratissa, Englannissa busseilla. Ne toimivat siellä hyvin, eivätkä maksa ihan kauheasti. 

Junatarinat näköjään venyivät joten jatketaan bussi- ja vuokra-auto -kokemuksilla sitten joulukuun jutussa. Koska silloinkaan ei ihan kauheasti tapahtunut eikä oikeastaan tehty mitään. Paitsi tietysti joulu. Mutta siitäkin sitten seuraavassa tarinassa.   

Lokakuu 2024

Perjantai 31.1.2025 klo 15.29 - JariH

Näin ollaan juttusarjassa päästy jo lokakuuhun. Tuolloin hoidettiin ensin viime kuun puolella alkaneen työmatkan rippeet alta pois, ja palattiin kotiin. Elpymään. 

Sen verran tuossa vuoden aikana tuli liikuttua ja touhuttua, kuten edeltävistä jutuista voi lukea, että kun vihdoin lokakuun alussa päästiin kotisohvalla, ns. “normaalielämä” tuntui sangen hyvältä. Loppukuukausi menikin sitten perussetillä sisältäeni sohvaa, lenkkejä, kavereiden näkemistä sekä televisiota. Ja tietysti jääkiekon seuraamista. Synttäritkin meni tällä kertaa, kun ei ollut mikään tasavuosi, ihan arkimöllötyksessä. 

Olen tässä pitkin näiden kuukausien läpikäymistä lupaillut kirjoitella hieman kokemuksia eri matkustusvälineistä täällä Balkanilla ja ihan vähän muuallakin Euroopassa. Kun oma elämä oli lokakuun möllötysmoodissa, eikä oikeasti tapahtunut mitään, on aikaa vetää näitäkin asioita hieman yhteen. 

Aloitetaan lentämisestä. Olen tottunut käyttämään tiettyjä yhtiöitä siirtymisiin. Valintojen perusteella on ollut pääsääntöisesti hinta, mutta myös aikataulut ovat sopineet minun vartalolle. En ihan kauheasti tykkää lennoista, jotka lähtevät joskus kuuden aikoihin aamulla, koska edeltävä yö jää tuolloin hyvinkin lyhyeksi kun kentällä pitää olla paljon ennen kuin kukko aloittaa kiekumisensa. Bulgarian pääkenttä, Sofian lentokenttä, sijaitsee noin 130 km päässä, eli jos kone on lähdössä aikaisin aamulla, se tarkoittaa joko matkustamista yöllä tai yöpymistä Sofiassa.  

Eniten olen lentänyt ehkä Ryanairilla, tosin mitään virallista tilastoa en ole tästä laatinut. Mutta noin arviolta. Yhtiön hinnat, reitit ja joskus jopa aikataulut, ovat sopineet minulle. Ryanair on toiminut oikeastaan erinomaisesti, koneet ovat olleet aikatauluissaan ja kaikki muukin on pelittänyt ihan ok. Istuimet koneessa eivät nyt ole maailman parhaat ja isolle miehelle polvitilaa on suhteellisen niukasti, mutta kun maksaa hieman lisää, pääsee exit -paikalle, joka tekee reissusta huomattavasti mukavamman. Nämä paikat tosin ovat usein siiven kohdalla, joka haittaa hieman maisemien katselua vaan kun lentää riittävän korkealla, eihän sieltä näy muuta kuin pilveä. Ja kuka niitä nyt loputtomiin jaksaa tuijotella.

Jos jostain Ryanairin kohdalla pitää vinkua, niin vingutaan priority -palvelusta. Ostat siis ‘etuoikeuden’ jolla sinun pitäisi päästä ensimmäisten joukossa koneeseen. No, yleensä pääset sitten ensimmäisten joukossa jonoon seisomaan joko putkeen tai joskus jopa kentälle - odottelemaan sitä että juuri saapuneen koneen edeltävät matkustajat saadaan ulos koneesta. Usein matka koneelle tehdään vielä bussilla, johon sulloutuvat niin priority kuin muutkin asiakkaat. Priorityyn saa toki yhden cabin bagin mukaan, joka on iso etu. Semmoisella laukullahan pärjää jo vähän pidemmänkin reissun. 

Vaan kyllä sitä tuli lennettyä muillakin yhtiöillä kuin Ryanairilla. Toinen halpalentoyhtiö, Wizz Air ei jostain syystä vakuuta lainkaan yhtä paljon. Jotenkin Wizz ei vaan toimi minulle, vaikka ihan samat sanat kuin edellä Ryanairista pätevät Wizziinkin. Edulliset hinnat, pienet tilat koneessa, ei niin mukavat penkit, jonot sisään chekkauksessa jne. Jotenkin on jäänyt mielikuva, että koneet eivät olisi olleet ihan niin tiukasti aikatauissa kuin vaikkapa Ryanair. Kaiken lisäksi Wizz lentää Sofiasta ykkösterminaalista, joka on yksi masentavampia terminaaleja joissa olen käynyt. Pieni, kulunut ja vanha - tuntuu vähän paluulta jonnekin 80 -luvulle sosialistiseen Bulgariaan. Eikä Wizzin aikataulut tai reitit ole välttämättä sopineet minulle. Lisäksi Wizzin käyttämät kentät ovat usein kaupunkien kakkos- tai jopa kolmoskenttiä, jotka saattavat sijaita hyvinkin kaukana kohdekaupungista. 

Toimivia, ihan perussellaisia, yhtiöitä ovat myös puolalainen LOT ja itävaltalainen Austrian Airlines. Suuri ylläriyhtiö oli kuitenkin tämä meidän paikallinen Bulgaria Air. Yksi lento, ja myönnetään; ennakkoluulot olivat tapissa. Pelkäsin että pääsen kokemaan joskus 90 -luvulla kokemani Aeroflot -tyyppisen lennon, joka oli yksi elämäni kauheimpia lentokokemuksia. Mutta ei, Bulgaria Air toimi loistavasti. Sähköinen check-in tökki hieman, mutta kun sen sai suoritettua, kaikki oli kunnossa. Koneessa tarjoiltiin, siis myös turistiluokassa, jopa pieni ateria ruokajuomineen! Siis myös vaikkapa viiniä tai olutta! Olin suuresti hämmästynyt. Ehkä tässä oli se paluu sinne iloiselle 90-luvulle, jolloin moinen tarjoilu koneissa oli aivan tavallista. Silloinhan sai jopa polttaa tupakkaa koneen takariveissä. Rööki syttyi heti kun kapteeni sammutti turvavöiden merkkivalon. Oi aikoja, oi tapoja…

Palataan muihin matkustusmuotoihin, kuten juniin, busseihin ja autonvuokrauksiin marraskuun jutussa, mutta tähän loppuun vielä pari sanaa lentokentistä. Ensinnäkin kun suunnittelee lentomatkaa, kannattaa tarkistaa mille kentälle se on matkalla. Usein varsinkin halpalentoyhtiöt eivät lennä kaupunkien päälentokentille vaan kentille, jotka sijaitsevat joskus hyvinkin kaukana varsinaisesta kaupungista. Siirtymiseen menee sitten extra-aikaa, se maksaa ja siinä on aina omat kommervenkkinsä. 

Jos tarkoituksena on jatkaa kentältä jollain toisella lennolla, kannattaa tarkistaa etukäteen kuinka siirtyminen kentällä onnistuu. Pienillä lentokentillä tämä harvoin on ongelma, mutta suuremmilla kentillä, joissa saattaa olla useampikin terminaali, siirtyminen portilta lähtöportille ottaa aikaa. Niinpä lay overiin kannattaa varata riittävä aika. Jopa enemmän kuin kentät suosittelevat. Mikään ei ole stressaavampaa kun seisot jonossa jossakin ja tiedät että jatkolento on lähdössä hetken päästä ja sinun pitäisi olla jo portilla. Muutama kerran olen saanut kuulla aikoinani paljon lentäessäni kauhukuulutuksen: Mr. Halva, this is ABSOLUTELY final call.  The plane is leaving. Paino oli hyvin vahvasti tuossa absolutely -sanassa. Tuolloin tiesin, että nyt taitaa olla hieman kiire. Erittäin kiire.

Syyskuu 2024

Tiistai 28.1.2025 klo 13.42 - JariH

Verrattain vauhdikkaan kesän jälkeen käännyttiin hiljalleen kohti syksyä. Alkoi syyskuu. Paitsi että näillä meidän leveysasteilla syyskuu on vielä aivan täysi kesäkuukausi. Jopa lokakuussa päästään helposti 25-30 asteen lämpöihin, ja niinpä parhaimpia loma-ajankohtia tulla näille huudeille lomalla ovatkin juuri syys-lokakuu. Ei ole järjettömän kuuma, uimavedet ovat kuitenkin vielä lämpimiä jos se loma suuntautuu meren äärelle, kaikki kesän palvelut ovat auki ja hinnat laskeneet jo hieman kesän huipuista. 

Meillä täällä Plovdivissa ei merta valitettavasti ole, sen sijaan meillä on syyskuussa lukuisia festivaaleja ja tapahtumia ympäri kaupunkia. Löytyy Street Partya, löytyy viini- ja ruokafestareita, taitaapa syyskuulle osua jokin kaupungin juhla- tai vuosipäiväkin. Ja luonnollisesti syyskuun 6. joka on kansallinen juhlapäivä. Tuolloin juhlitaan Bulgarian yhdistymispäivää sen kunniaksi, että vuonna 1885 Itä-Rumelia ja Bulgarian ruhtinaskunta yhdistyivät. Itä-Rumeliahan oli aikoinaan siis ottomaanien valtakunnan autonominen maakunta, joka sitten Ottomaani -valtakunnan romahdettua liitettiin Bulgariaan. Kyllä sitä kannattaa juhlia.                                            

Vuoden 2024 syyskuun alussa tuli siis kierreltyä nykyistä kotikaupunkia hyvinkin erilaisissa tilaisuuksissa. Ja valmistauduttua seuraavaan reissuun, sillä johan edellisestä oli kulunut monta viikkoa. Niinpä kuun puolessa välissä sitä mentiin jälleen. Normireissu, eli ensin junalla Sofiaan, sieltä lento Wienin josta jatkolento Dubrovnikiin. Jossa ensin yksi huili- ja valmistautumispäivä Cavtatissa ja sitten tavalliselle, jo hyvinkin tutuksi tulleelle, työreissulle. Viikko ympäri ämpäri Länsi-Balkania, jonka jälkeen paluu Dubrovnikiin. Perussettiä siis.  

Koska edessä, viikon päästä, oli toinenkin vastaava matka, ei ollut järkeä lennellä pariksi päiväksi kotiin Kroatiasta. Niinpä suunnistin muutamaksi päiväksi jo keväällä lyhyesti vierailtuun Herceg Noviin Montenegeroon. Taka-ajatuksena oli tutustua paikkaan sillä silmällä, että josko sinne voisi vaikka muuttaa. 

Herceg Novi on esitelty tarkemmin tuolla, mutta käydään se nyt tässä nopeasti läpi vielä kerran. Sehän on 30.000 ihmisen kaupunki Adrianmeren rannalla ja muodostuu pötköstä pikkukyliä. Kävin kaupungissa, kuten raportoitu, pikaisesti huhtikuussa ja se jätti tuolloin niin mukavan vaikutuksen, että pitihän sitä käydä tutkimassa tarkemmin. Kävin. Ja kyllä Herceg Novi edelleen oli sangen mukava paikka. Siellä toisin pääsee rampaamaan ylös alas aikamoisen huolella, sillä portaita ja mäkiä varsinkin Herceg Novin vanhassa kaupungissa riittää.  Siis kuntoa kaupunki, tai siellä asuminen, ainakin edellyttäisi. Eikä sovellu millään mittarilla liikuntarajoitteisille henkilöille. 

Ja kyllähän se loppupeleissä sitten on sitten niin, että vaikka Herceg Novi sijaitsee vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Kroatian, eli EU:n rajasta, kynnys muuttaa sinne on tehty niin korkeaksi, että vaikka kuinka houkuttelisi, edessä olisi ollut sen verran haasteita, että ajatus muutosta piti haudata. Oleskelulupa olisi virallisesti vaatinut joko oman yrityksen perustamista, opiskelun aloittamista Montenegrossa tai melkoisen summan sijoittamista maahan. Toki, kuten näissä maissa usein on yleistä, erilaisia enemmän tai vähemmän virallisia kiertoreittejä oleskeluluvan saamiseksi olisi löytynyt, mutta riskit muodostuivat sen verran suuriksi että ajatus muutosta hautautui niiden alle.

Herceg Novi -keikan jälkeen siirryttiin sitten takaisin Kroatian puolelle odottelemaan seuraavan duunireissun alkua. Asuttiin aivan lentokentän kupeessa Cilipit -nimisessä paikassa, jossa ei todellakaan ollut oikeastaan mitään. Paitsi lentokenttä muutaman sadan metrin päässä. Lähimpään ravintolaan ja kauppaan sai rampata valtatien piennarta jonkun 1,5 kilometriä. Mutta paikka toimi siihen tarkoitukseen johon se tällä kertaa oli suunniteltu toimivan; vuorokauden odotteluun.

Sitten mentiin taas. Perusduunimatka, josta ei nyt ihan kauheasti ole raportoitavaa. Paitsi se, että tykkään ihan kauheasti tavata näille matkoille osallistuvia uusia ihmisiä, tykkään reissata heidän kanssaan ja touhuta kaikenlaista matkan aikana. Reissu alkoi siis syyskuussa jatkuen lokakuun puolelle, joten seuraava juttu alkaa keskeltä juuri alkanutta matkaa. Ihmetellään lokakuun raportissa sitten niin reissun tapahtumia kuin muutenkin lokakuuta. Joten tervetuloa takaisin muutaman päivän kuluttua. 

Elokuu 2024

Sunnuntai 26.1.2025 klo 17.22 - JariH

Heinäkuun lopussa, eli edellisessä postauksessa, jäätiin notkumaan Ljubljanaan Sloveniaan, jota on tähän elokuun alkuun ihan pakko hehkuttaa vielä vähän. Ljubljana nyt vaan on miellyttävä kaupunki, siellä on sangen kaunis ja hyvin hoidettu vanhakaupunki, mukava ympäristö ja kiva tunnelma. Jos kaupunki sijaitsisi meren rannalla, se saattaisi olla kovinkin korkealla mahdollisen muuton kohteena. Vaan ilman merta…. Mjaa. 

Ljubljana ei ollut kuitenkaan varsinainen syy, miksi jumittimme Sloveniassa. Varsinainen syy oli häät, jonne oli tullut kutsu jo ajat sitten ja jonne oltiin matkustettu vähän pidemmän kaavan mukaan kuten edeltävien kuukausien jutuista on mahdollista havaita. Häitä ei järjestetty kaupungissa, vaan noin 75 kilometrin päässä metsässä sijaitsevalla, kuvankauniilla virkistymisalueella. 

Näissä häissä ei menty kirkkoon, näissä häissä ei vihkimisen jälkeen siirrytty jonnekin juhlapaikkaan syömään, tanssimaan valssia ja muita iskelmiä kuten niin kovin monesti suomalaisissa häissä tehdään. Näissä häissä vihkipari vihittiin keskelle metsää rakennetun eräänlaisen “alttarin” edessä jonka jälkeen syötiin, tanssittiin ja juhlittiin ulkona. Tarjolla oli ruokaa, juomaa, ohjelmaa, trubaduureja ja taisi siellä pari bändiäkin veivata. Illalla oli vielä iso nuotio, jossa paistettiin vaahtokarkkeja. Oli kivaa. Ja mukavaa. Vaikka en tanssinut. Enkä paistanut niitä vaahtiksia. Eikä ollut niitä suomi-iskelmiä.

Hääkutsussa oli mainittiin erikseen, että kannattaa huomioida vaatetusta valitessaan, että koko tapahtuma on ulkona ja maaperä saattaa olla vaikeakulkuinen. Onneksi ilmat suosi, onneksi oli kaunis aurinkoinen päivä. Jos se olisi ollut sateinen, saattaisi muistikuvat häistä, jotka nyt olivat yksi kesän kohokohdista, olla hieman erilainen. Nyt mieleen jäi erinomaisen hyvin järjestetty tilaisuus, joka oli hieman erilainen mihin totuttu. Häihin mentiin muuten hyvin herraskaisesti Mersulla. Hienolla sellaisella, jonka autovuokraamo Sixt ystävällisesti upgradasi. 

Seuraavaksi oli suunniteltu Bla Bla Car -siirtymä Belgradista Sofiaan. Varattiin kyyti. Ensimmäinen kuljettaja, jolle matka oli jo maksettu, peruutti. Kertoi ystävällisesti about päivää ennen sovittua tapaamista ettei pääsekään reissuun. Tämä oli vielä semi-ok. Seuraava kyyti, joka oli varattu ja maksettu edellisen tilalle, ei sitten ollutkaan ihan niin ok. Piti tavata kuljettaja Belgradin jonkin ison ostoskeskuksen pihalla, joka sijaitsee hieman kaupungin ulkopuolella. Siellä sitten seistä törötettiin aamulla anivarhain odottamassa että herra ilmestyisi autonsa kanssa paikalle. Ei ilmestynyt. Ei kuulunut eikä näkynyt. Eikä vastannut puhelimeen.  

Näiden Bla Bla Car -kyytien ja muiden vastaavien palveluiden kanssa on syytä olla hyvin tarkkana jos niitä on ajatellut käyttävänsä itäisessä Euroopassa. Kuten aikaisemmin kirjoitin, Keski-Euroopassa homma pelittää erinomaisesti, itäisessä osassa ei. Siellä ei vaan voi luottaa siihen mitä on sovittu. Täytyy muuten todeta samaan hengenvetoon, että itse Bla Bla Car, eli siis yhtiö joka näitä kyytejä välittää, toimii sangen ammattimaisesti. Palaute meni perille ja maksettujen, mutta peruuntuneiden, kyytien rahat palautettiin kohtuuajassa. 

Siispä suunnitelma C käyttöön. Löytyi bussiyhteys Belgradista Sofiaan. Joten ei muuta kuin paikallisbussilla korvesta takaisin keskustaan ja linja-autoasemalle. Bussi lähtisi iltapäivällä, joten aikaa jäi pyöriä vielä vähän masentavassa Belgradissa. Aamun peruutusten jälkeen tunnelma ei todellakaan ollut kovin katossa eikä kaupungin venäläistyylinen ankeus suinkaan parantanut sitä. 

Lopulta päästiin kotimatkalle. Hieman reilut neljä tuntia bussimatkaa, jotka muuten toimivat näissä Jugoslavian vanhoissa osavaltioissa verrattain hyvin, ovat suurinpiirtein aikatauluissaan eivätkä maksa kauheasti. Illalla oltiin Sofiassa, jossa yö hotellissa ja seuraavana aamuna junalla kotiin. 

Näin oli kesän reissu heitetty. Tulihan siinä matkustuspäiviä ja kilometrejä, tuli nähtyä ja koettua paljon, todella paljon. Itse asiassa reissu kesti 56 päivää eli 8 viikkoa, joka on tekoälyn laskujen mukaan 1,8 kuukautta. Vaan jos ihan rehellisiä ollaan, kun vihdoin päästiin kotiin, kyllä sitä oli melkoisen loppu. Väsynyt, mutta jollain kumman tavalla kuitenkin onnellinen. Koska vaikka väsytti, ja mietti, että vastaavaa reissua ei enää ikinä, olihan se loppupeleissä kuitenkin vähän semmoinen ‘once in the lifetime’ -keikka. Loppukuukausi meni pyykkiä pesten ja huilaten, sillä syyskuussa oli taasen muutama retki odottelemassa. Niistä sitten enemmän seuraavassa jutussa.