Juttuja

Helsinki

Sunnuntai 18.10.2026 klo 11.08 - JariH

Käväisin viikko sitten vanhassa kotikaupungissani Helsingissä. Vaikka olen varovaisestikin arvioiden ollut ujot kaksikymmentä vuotta poissa paikkakunnalta, kyllä tunne oli yhä edelleen, että tääältähän minä olen kotoisin. Kaupunki on luonnollisesti muuttunut siitä mitä se oli vaikkapa kultaisella 70 -luvulla, jolloin vietin villiä teini-ikää Kruunuhaassa, mutta kurkataanpa miten se Helsinki tällä kertaa esiintyi. Vanhan stadilaisen silmin.

Helsinki on kaupunki, jossa joka toinen ihminen on kiireinen, joka kolmas omasta mielestään tärkeä ja loput aivan liian kiireisiä näyttämään tärkeiltä. Helsinkiläinen ei koskaan käy ‘keskustassa’, hän vain liikkuu urbaanissa ympäristössä. Helsinkiläinen ei käy kahvilla, hän nauttii laadukkaan pienpanimon käsityöläiskahvia viihtyisässä kaupunkitilassa. Hän ei tilaa kahvilassa vain kahvia, hän tilaa kahvia kauramaidolla jonka tulee olla oikeanlaista, oikeassa paikassa tuotettu mieluiten sellaisessa yrityksessä jonka omistaja on kieltäytynyt sijoittajien rahoista eettisistä syistä. Joku voisi kutsua tätä snobismiksi, Helsingissä luova visuaalinen suunnittelija kutsuu sitä tiedostavaksi urbaaniksi elämäntavaksi. 

Helsinki on ainoa paikka Suomessa jossa ihminen voi seistä keskellä katua eettisesti tuotettu villakangastakki päällä, juoda 7,50 euron kauramaitolattea ja näyttää siltä kuin olisi juuri saanut tietää että Suomessa on jotain muitakin paikkoja kuin Helsinki. Kuten vaikkapa Turku, jota helsinkiläinen pitää historiallisena virheenä tai Tampere jossa on  varmaan tosi rauhallista.

Helsingissä on keskusta. Keskusta on paikka, jossa kaikki maksaa. Paljon. Helsingin keskustassa maksaa edellä mainittu kauramaitolatte, siellä maksaa lounas ja pysäköinti. Jos satut löytämään jostain vapaan parkkipaikan, ensimmäinen ongelma on löytää oikea sovellus jolla pysäköinnin voi maksaa. Ja kun sitten vihdoin maksat sitä, mieleen tulee että tulisi varmaan halvemmaksi hankkia autolle ihan oma tontti. 

Pysäköinti riippuu myös siitä, onnistutko löytämään reitin perille. Keskustassa rakennetaan teitä, korjataan putkia, vedetään uusia raitiovaunukiskoja tai kaivellaan teitä auki ihan vaan huvikseen sellaista tahtia, että kun aamulla olet tutkinut reitin valmiiksi, iltapäivällä sille on ilmestynyt vähintää kaksi tietyömaata. Helsinki panostaa pyöräteihin, joita rakennetaan ihan joka paikkaan, koska kaupungissa kaikkien pitää pyöräillä. Juuri siinä kaupungissa, jossa sataa räntää viistosti puolet vuodesta.

Helsingissä autoilija vihaa pyöräilijöitä joita pitää itsetuhoisina hipstereinä, pyöräilijä vihaa autoilijaa koska tämä on fossiilisten polttoaineiden varassa elävänä rikollinen. Jalankulkija pitää molempia idiootteina. Sähköpotkulautailija ei ehdi vihata ketään, sillä hän viilettää jalkakäytävää pitkin 32 km tunnissa zätäten samalla kavereiden kanssa. 

Helsingin ainoa, ja viimeinen, toimiva julkinen instituutio on raitiovaunu. Se kulkee arvokkaasti paikasta toiseen. Tosin nykypäivänä aivan uusia käsittämättömiä reittejä aivan uusilla numeroilla, joista ei kukaan ota selvää. Vitonen ei mene enää Töölön torilta Katajanokalle eikä kolmonen kierrä ympäri kaupunkia kirjaimesta riippuen suuntaan tai toiseen. Ei, nykyään kaupungissa kolistelee kaikenmaailman ysejä paikkoihin joita ennen ei ollut edes olemassa.

Mennään sitten syömään. Tai noh, mennään ravintolaan. Ennen sinne mentiin todellakin syömään, nyt sinne mennään kokemaan. Pöytään kannetaan annos, joka on aseteltu lautaselle niin taiteellisesti, että ruokaa pitää etsiä kuin arkeologi pronssikautista hautaa. Tarjoilija kertoo raaka-aineiden alkuperän, valmistustavan, viljelijän silmien värin sekä hänen poliittisen kantansa. Kun pyydät taideteokseen hieman lisää perunaa, sinua katsotaan sinua kuin olisit ehdottanut että Ateneumissa alettaisi myydä nakkimukeja. Ravintoloissa pätee sääntö; mitä pienempi annos, sen pidempi selitys ja suurempi lasku.   

Nakkimukista tuli mieleen jääkiekko. Joka kuuluu oleellisena osana Helsinkiin. Koska siellä pelaa Jokerit. Ja se toinen joukkue. Jääkiekko on helsinkiläisellä terapia, uskonto ja ajoittain kriisitila. Koska Helsingissä pelaa kaksi joukkuetta, näihin tiivistyy myös helsinkiläinen identtiteettipolitiikka. On kaksi leiriä, kaksi totuutta ja loputon määrä ihmisiä jotka tietävät tarkalleen miksi se toinen leiri on väärässä. Se oma joukkue edustaa kannattajilleen jotain suurempaa kuin pelkkä jääkiekko. Se joukkue on identiteetti, se on historia ja se antaa oikeuden vittuilla naapurille. 

Jokerit ansaitsee tähän loppuun aivan oman kappaleen. Jokerifanit ei vain kannata joukkuetta, faneilla on hämmentävän polveileva hämmentävä historia seuran kanssa. Tämä historia on rakentanut tunnesiteen, kasvattanut muistoja ja periaatteita vähintään muutaman vuosikymmenen ajan. Jokereiden kannattaminen on vähän niin kuin pitkä parisuhde ihmisen kanssa, joka on tehnyt elämässään kyseenalaisia ratkaisuja. Välillä olet ylpeä, välillä raivoissasi mutta et voi vaan kävellä pois koska olet sijoittanut suhteeseen aivan liikaa aikaa, rahaa ja rakkautta. 

Loppujen lopuksi Helsingissä on paljon sellaista mitä siltä ei voi ottaa pois. On meri, vanhat kivitalot, ratikoiden kolina, torien hälinä, syksyinen Esplanadi, Stockmannin jouluikkunat ja Rautatieaseman kiireinen ihmisvirta. Helsingissä on historiaa, omaleimaisuutta ja tiettyä karheaa kauneutta.

Helsinki on parhaimmillaan silloin, kun se unohtaa yrittää olla suurkaupunki ja uskaltaa olla Helsinki. Vähän jäyhä, vähän kallis, vähän omahyväinen ja aina valmis selittämään, miksi juuri täällä asiat tehdään oikein.

Näin tällä kertaa. Käytiin Suomen pääkaupungissa. Seuraavalla kerralla taas sitten aivan jotain muuta. Pysykääpä kanavalla.

Suomi

Keskiviikko 23.9.2026 klo 14.24 - JariH

Jotkut ehtivät jo kysellä että eikä tänne ilmesty tarinaa enää ollenkaan, mutta tässä on ollut pakollinen tauko kirjoittelussa kun ihminen on joutunut tekemään töitä. Ennen taukoa kävimme läpi Kroatiaa ja kroatialaisia, joten lienee vähintäänkin kohtuullista että nyt otamme Suomen ja suomalaiset käsittelyyn. Sillä onhan suurin osa tätäkin lukevista on suomalaisia. Vahvistettuna usealla ulkomaalaisella, jotka koittavat ymmärtää näistä jutuista jotain erilaisten käännösohjelmien avulla. Iso respecti heille. Että jaksavat. 

Suomalaiset miettivät usein että mitä ne ulkomaalaiset meistä ajattelee. Vastaus on, että eivät mitään. Eivät yhtään mitään. Pääsääntöisesti ulkomaalainen ei tiedä eikä ajattele Suomesta tai suomalaisuudesta yhtään mitään. Paitsi että Suomessa on kylmä. 

Ulkomaalainen toteaa kaikkeen tähän, että aha. Ja kysyy että eikö Suomessa ole kylmä. Suomi tietää olevansa hyvä maa, muu maailma tietää juuri ja juuri missä Suomi sijaitsee. Ja että siellä on kylmä. 

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllä sitä tietoakin Suomesta saattaa löytyä. Jos keskustelet asiantuntijoiden kanssa. Asiantuntija tarkoitta ihmistä, joka työskentelee tai on kiinnostunut jostain tietystä alasta. Niinpä hän saattaa tietää jotakin juuri tästä omasta alastaan. Opettajat saattavat tietää suomalaisesta koulujärjestelmästä, urheilufanaatikot tunnistaa formulakuljettajat Häkkisen ja Räikkösen ja historiasta kiinnostuneet saattavat muistaa jopa talvisodan. Loput tietävät sen, että Suomessa on kylmä. 

Suomessa on iso joukko ulkomailla tunnettuja ihmisiä. Eikö vaan? No ei ole. Alueellisesti joku saattaa muistaa jonkun suomalaisen joka liittyy jotenkin juuri tiettyyn paikkaan. Kosovossa ihmiset muistavat Martti Ahtisaaren, tosin eivät mitenkään hyvällä. Kekkonen muistetaan taatusti itärajan takana, sen verran usein hän siellä vieraili karvahattu päässään. Mutta siinä se sitten onkin. Suomen tunnetuin henkilö ulkomailla on Joulupukki. Heittämällä.

Valitettavasti Joulupukin suomalaisuuden kanssa on siinäkin lieviä ongelmia. Herra sijoitetaan usein Pohjoisnavalle, Grönlantiin, Kanadaan tai jopa Norjaan. Norjaan? Itse kuulin Joulupukin olevan kotoisin Norjasta juuri pari viikkoa sitten….. kauhistuttava ajatus. Ei edes urheilijat, edellä mainittujen formulakuskien lisäksi, nouse kenenkään mieleen. Kukaan ei osaa nimetä ainuttakaan suomalaisurheilijaa missään lajissa. Kukaan ei tiedä yhtään mitään edes jääkiekosta, lukuunottamatta niitä n. kymmentä maata joista lajia harrastetaan tosissaan. Kun kerrot ulkomaalaiselle Suomen voittaneen jääkiekon maailmanmestaruuden hänen vastaus on ‘great’. Tämän jälkeen hän vaihtaa puheenaihetta. 

Järjestetään tietokilpailu ihan tavallisille kadulta löytyneille ulkomaalaisille. Ensimmäisenä pyydetään nimeämään yksi perinteinen suomalainen ruoka. Vastauksena on täysi hiljaisuus. Karjalanpiirakka? Karjalanpaisti? Lohikeitto? Kukaan koskaan kuullutkaan moisista herkuista. Entä merkittävä suomalainen henkilö? Löytyykö? Suomalainen odottaa jonkun sanovan Kekkonen. Tai Mannerheim. Vastauksena on kuitenkin täysi hiljaisuus. No, ehkä Ivan saattaa tapailla Häkkisen nimeä, mutta eipä juuri muuta. 

Löytyisikö sitten yksi Suomesta tuleva asia jonka tunnet? Sauna? Sauna on yleensä Ruotsista. Nokia? Japanilainen entinen puhelinvalmistaja. Oura? Amerikkalainen. Aivan kuten kaikki pelivalmistajat ja tietokonepelit. Huoh. 

Palataan alussa esitettyyn kysymykseen että mitä ne ulkomaalaiset suomalaisista oikein ajattelevat. Vastaus on siis yhä edelleen etteivät mitään. Koska eivät tiedä Suomesta mitään. Paitsi että siellä on kylmä. Suomalainen ajattelee, että Suomi on on pieni kansainvälisesti tunnettu maa. Tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa ulkomaalaisista ei tiedä tästä pienestä maasta yhtään mitään. Paitsi että siellä on kylmä.  

Eikä siinä ole mitään pahaa. Suomea ei tarvitse hävetä ulkomailla. Jos kukaan ulkomailla ei tiedä Suomesta mitään, se ei ole suomalaisten ongelma. Se on näiden ulkkareiden ongelma. Kun sanot olevasi Suomesta, et kohtaa ennakkoasenteita etkä -luuloja. Et joudu selittelemään mitään. Paitsi miksi siellä Suomessa on niin kylmä. 

Kas niin, nyt on molemmat kotimaani käsitelty. Vihdoin. Seuraavaksi syksyn viimeinen duunimatka jonka jälkeen ihan oma synttärilahjareissu Suomeen. Siis sinne missä on kylmä. Here I come! Tänne palaan sitten lokakuussa jossain välissä. Stay tuned.

Töihin!

Tiistai 31.3.2026 klo 11.17 - JariH

Trump riehuu Lähi-idässä, Putin Ukrainassa ja Kouvolaa pommitetaan drooneilla. Ja minun makuuhuoneessa on hyttynen. Ei ole maailma entisellään. On maaliskuun viimeinen päivä, ulkolämpötila laskee öisin alle kymmeneen asteeseen ja viime päivät ovat olleet kuivia sekä aurinkoisia. Kaikesta edellä olevasta huolimatta minä herään yöllä siihen, että korvan juuressa inisee hyttynen! Enkä edes asu Kaštel Starin hyttysalueella, ympärilläni ei ole hetteikköjä, ei lammikoita, ei edes pusikoita. Siitä huolimatta makuuhuoneeseeni eksyy hyttynen. Ei ole helppoa ihmisen elämä. Eikä hyttysen. Hänen elämänsä nimittäin päättyi yöllä. Nyt sitten odotellaan kyseisen tyypin kavereita.

Tänään käsitellään työntekoa, palkkaa ja raha-asioita. Sitä ennen kuitenkin muutama vahva televisio-ohjelmasuositus. Näin keväisin allekirjoittaneen television täyttää hyvinkin tiiviisti jääkiekko kun Euroopan huippusarjoissa, ja Suomen Liigassa, pelataan play offs -pelejä. Maikkari tuuttaa lähes joka ilta jonkun pelin jostain sarjasta. Ja tuleehan niitä katsottua.

Vaan kyllä televisio tarjoaa muutakin viihdettä. Jopa sangen suositeltavaa sellaista. Muistanette varmaan Stranger Things -sarjan, jota olen hehkuttanut estottomasti. Nyt Netflixistä löytyi kyseisen sarjan luoneiden Dufferin veljesten seuraava tuotos nimeltään Something Very Bad Is Going To Happen. Odotukset olivat korkealla kun aloitin sarjan katselun ja kyllähän ne täyttyivät. Ainakin osittain. Uudesta sarjasta löytyy taattuun Duffer veljesten tyyliin kaikenlaisia omituisuuksia, koukkuja ja kikkoja, mutta ehkä tämä uusi sarja on kuitenkin hieman venytetty. Jos Stanger Thingsin jokainen tuotantokausi ansaitsi lähes kympin, tämä uusin saa vaikkapa kasin. 

Ja muuta katseltavaa. Netflixissä alkoi norjalainen Harry Hole -sarja, jolle vankka suositus. Erinomaisesti tehty, tuotettu ja kaiken pohjana on Jo Nesbøn taattu tarinankuljetus. Viihdyn Harryn seurassa erinomaisesti. Kuten viihdyn myös suomalaisen, Maikkarilta tulevan, Karkurit -sarjan parissa. Siinä on toki muutama epäuskottava juonenkäänne, mutta muuten sangen mukava sarja tämäkin. Mutta nyt päätän televisiokatsauksen tähän. Ja lähden töihin.   

Reilun viikon kuluttua alkaa henkilökohtainen kevätsesonkini.  Ensimmäinen ryhmä saapuu perjantaina ja sitten mennäänkin tukka putkella ympäri Eurooppaa aina toukokuun alkuun asti. Olen siis ihan kohta ihan oikeasti lähdössä töihin. Hetkeksi. 

Entäs ne toisten ihmisten työt? Onko Kroatiassa, tai tarkemmin täällä meidän huudeilla, töitä tarjolla? Lyhyt vastaus on että kyllä. Töitä rittää. Joten jos työskentely Dalmatiassa kiinnostaa, tällä hetkellä meidän piirikunnassa on avoinna 1363 työtehtävää. Kuten arvattavissa, eniten työntekijöitä tarvitaan ravitsemus- ja matkailualalla, jonne kaivataan niin kokkeja, tarjoilijoita kuin siivoojia. Ja vaikka luulisi, tai ainakin minä luulin, että tehtävät olisivat kausiluonteisia, yli puolet avoinna olevista hommista ovat ympärivuotisia. Eli yritykset etsivät kokoaikaisia työntekijöitä, lähinnä varmistaakseen samalla jatkuvuuden. Ei ihan joka vuosi tarvitse jännittää että löytyykö ihmisiä hommiin ja saadaanko ravintola auki vai ei. 

Mitä näissä hommissa sitten tienaa? Kroatian tilastokeskus on julkaissut alkuvuoden eli tammi-helmikuun palkkatilastot. Niiden mukaan mediaanipalkka tässä maassa on 1304 euroa kuukaudessa. Puolet ihmisistä siis ansaitsi tuota summaa enemmän, puolet vähemmän. Mediaanipalkka on muuten noussut 8,7% viime vuoden vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. 

Veroaste Kroatiassa on progressiivinen ja vaihtelee 17-35,4% välillä hieman riippuen paikallishallinnon asettamista verokannoista. Myös eläkkeistä maksetaan progressiivista veroa, niissä veroaste on 10-30% riippuen eläkemäärästä ja asuinpaikasta. Keskimääräine eläke Kroatiassa on muuten 527 € kuukaudessa. 

Rahaa myös kuluu. Sitä kuluu mm. ruokaan, jonka hinnat ovat nousseet ja nousevat kuulemani mukaan yhä, koska maailmantilanne on mikä on. Hintojen nousu Kroatiassa ehti jo hieman tasaantua, helmikuussa inflaatio ei ollut “kuin” 2,6 %, mutta kiitos mm. Iranin sodan, hintojen pelätään taas lähtevät nousuun. Juuri nyt kerrotaan kananmunien hintojen nousseen 10%, lampaanlihan 7,2% ja naudan- sekä vasikanlihan jopa 20%. Eikä lähestyvä pääsiäinen, joka on tässä maassa yksi vuoden suurimpia juhlia, ainakaan tule laskemaan hintoja. 

Näin tällä kertaa. Aloitettiin hyttysellä ja päädyttiin lihatiskille ihmettelemään nousevia hintoja. Seuraavalla kerralla, joka on varmaan vähään aikaan viimeinen hetkeen johtuen edellä mainitusta työputkesta, sitten taas ihan jotain muuta. Palataan linjoille.  

Olympialaiset

Maanantai 23.2.2026 klo 15.31 - JariH

Pukkaa kevättä Kaštel Stariin. Tänne on lupailtu pitkän sadekauden jälkeen tuleville viikoille aurinkoa ja lähes kahdenkympin lämpötiloja. Siitä se lähtee. Se kevät. 

Milano-Cortinan olympialaiset päättyivät sunnuntaina. Kun tässä nyt on pari päivää vedetty henkeä ja sulateltu, lienee aika nostaa pää ja katse hetkeksi tuosta aloituskuvan kylästä ja käydä läpi miltä päättyneet viiden rinkulan kisat kroatialaiselta kotisohvalta näyttivät. Seuraavassa viiltävä analyysi kisoista ja muutamasta jutusta niiden ympärillä. 

Tykkään olympiakisoissa siitä, että kisoja seuratessa tulee väkisinkin katseltua itselleen täysin vieraita lajeja, kuten näissä kisoissa vaikkapa rattikelkkailua ja vuorihiihtoa. Kesäolympialaisissa näitä vieraslajeja on toki vieläkin enemmän. 

Ennen kuin yksikään urheilija oli aloittanut kilpailusuoritustaan, suomalainen media pelotteli lukijoitaan kuinka kisat tulevat epäonnistumaan. Varsinkin Hesari kunnostautui kertomalla meille että mikään ei toimi Italiassa, suorituspaikat eivät ehdi ajoissa valmiiksi, liikenne puuroutuu, matkat on pitkiä, ei ole lunta jne. Olympiakyläkin olisi lehden mukaan ankea, kesäleirityyppinen alue, josta urheilijat eivät tule pitämään. Sängyt sentään saivat lehdeltä synninpäästön, ne olivat kuulemma ihan oikeita sänkyjä eivätkä samanlaisia pahvivirityksiä kuin Pekingin kisoissa oli.  

Vaan kuinka sitten kävikään. Kaikki toimi, kisapaikat olivat valmiit ja urheilijat viihtyivät. Viihtyivät niissä ‘leiriolosuhteissa’ olympiakylässä, jopa niin hyvin että heille varatut kondomitkin loppuivat kesken. Eikä Helsingin Sanomatkaan enää kisojen aikana kovasti kiukutellut.

Entäs se urheilu? Suomen menestys oli Olympiakomitean mielestä tavoitteiden mukainen. Eli heille riittää se, että urheilusta sekaisin oleva kansa saavutti 6 mitalia, joista yksi hopeinen ja loput pronssia. Samaan aikaan eräs norjalainen Johannes Høsflot Klæbo hiihteli maalleen yksinään seitsemän kultamitalia. Siis seitsemän. Kultamitalia. Yksin. En kommentoi enempää. 

Kun hiihtoon päästin todettakoon, että tavallinen maastohiihto on tylsä laji. Suihkitaan menemään määrätty matka ja se on siinä. Nykyään kilpaillaan vielä lähinnä vain kakkostilasta, sillä jos Klæbo on mukana, hän voittaa. Aina. Ja jos mukana yhtään ketään muuta norjalaista, kotikatsomoissa voi jännittää että ottaako Norja kaksois-, kolmois- vai nelosvoiton. Naisissa puolestaan voittaa aina joku ruotsalainen. 

Vaan voi sitä sukset jalassa saada aikaiseksi mielenkiintoisia kilpailujakin. Kuten ampumahiihtossa. Hiihdetään, mutta tilanne muuttuu täysin kun kilpailijat pysähtyvät ampumaan. Vaikka olisit joku klæbo, täysin ylivoimainen ladulla niin kun sitten ammutaan ja  kiskaiset pari-kolme ohi kutia, löydät itsesi yllättäen sijoilta ynnä muut. Kotisohville tämä vaihtelu luo oivan jännitysmomentin sillä mikään ei ole varmaan ennen viimeistä ampumapaikkaa. Voittajat vaihtelevat aivan eri tahtiin kuin maastohiihdossa. Ampumahiihto on hieno laji. Suosittelen. 

Pidetään sukset jalassa ja tullaan mäkeä alas. Harrastetaan slalomia kuten aikoinaan sanottiin. Löysin alppihiihdon jo aiemmin talven aikana katsellessani lajin maailmancupia. Eipä ollut siis ihme, että hakeudun television ääreen tämän lajin pariin myös olympiakisoissa. Ja tykkäsin. Yhä edelleen. Suoritus kestää hieman lajista riippuen minuutista puoleentoista, joten kärsivällisyys riittää helposti siihen kun urheilija tulee mäkeä alas. Erot kilpailijoiden välillä ovat naurettavan pieniä, jotain sekunnin kymmenes- tai sadasosia, mutta nykyajan grafiikka on niin hienoa että penkkiurheilijakin pysyy hyvin kärryillä kuka johtaa ja kenellä ei tällä kertaa oikein kulje.

Sitä paitsi naisten pujottelussa laskee Mikaela Shiffrin, joka on täysin ylivoimainen urheilija tässä lajissa. Vähän niin kuin Klæbo hikihiihdossa. Paitsi paljon paremman näköinen. Suuri suosikkini. Mikaelalla on muuten vieläpä suomalainen valmentaja, Janne Haarala. 

Lopuksi se sokeri pohjalla. Sunnuntaipäivän huipensi ihan oikeasti yksi historian suurimmista jääkiekko-otteluista, olympiafinaali Kanada-USA. Kun muistetaan, että kisojen kiekkoturnauksessa pelasivat maailman parhaat parhaita vastaan, loppuottelussa vastakkain olivat niistä parhaimmista ne kaikista parhaat. Ja peli juuri sen näköistä. Hieno tapahtuma, hieno peli. Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että Leijonat saavutti kisoissa pronssia. Eikä se loppuottelupaikkakaan lopulta kovin kaukana ollut. Aina tuntuu jossain syvällä kun kiekkoturnauksen lopuksi kattoon nousee Suomen lippu. Niinkuin nyt tapahtui, USAn ja Kanadan lisäksi hallissa nostettiin siniristilippu. Pronssimitalin kunniaksi. 

Näin olympialaiset. Ja huomiot. Täytynee vielä kuitenkin todeta, että kisat televisioinut Yle selvisi urakastaan todella hienosti. Katselin siis Ylen kisälähetyksiä,  koska Kroatian television tarjonta oli jostain syystä ‘hieman’ suppeampi kuin Ylen. Tykkäsin kisastudioista, tykkäsin selostajista ja asiantuntijoista. Yle oli ottaut, lajista riippumatta, kyseisen lajin ensisiä aktiiviurheilijoita asiantuntijoiksi ja kommentoimaan tapahtumia, ja tämä toimi hienosti. 

Näin tällä kertaa. Nyt mentiin urheilupainotteisesti, mutta kun tässä kroatialasiella kotisohvalla on viimeiset pari viikkoa eletty olympialaisia, kisat ansaitsi omat kommenttinsa. Seuraavalla kerralla sitten taas ihan jotain muuta. Pysykääpä siis suksilla.