Juttuja

Helsinki

Sunnuntai 18.10.2026 klo 11.08 - JariH

Käväisin viikko sitten vanhassa kotikaupungissani Helsingissä. Vaikka olen varovaisestikin arvioiden ollut ujot kaksikymmentä vuotta poissa paikkakunnalta, kyllä tunne oli yhä edelleen, että tääältähän minä olen kotoisin. Kaupunki on luonnollisesti muuttunut siitä mitä se oli vaikkapa kultaisella 70 -luvulla, jolloin vietin villiä teini-ikää Kruunuhaassa, mutta kurkataanpa miten se Helsinki tällä kertaa esiintyi. Vanhan stadilaisen silmin.

Helsinki on kaupunki, jossa joka toinen ihminen on kiireinen, joka kolmas omasta mielestään tärkeä ja loput aivan liian kiireisiä näyttämään tärkeiltä. Helsinkiläinen ei koskaan käy ‘keskustassa’, hän vain liikkuu urbaanissa ympäristössä. Helsinkiläinen ei käy kahvilla, hän nauttii laadukkaan pienpanimon käsityöläiskahvia viihtyisässä kaupunkitilassa. Hän ei tilaa kahvilassa vain kahvia, hän tilaa kahvia kauramaidolla jonka tulee olla oikeanlaista, oikeassa paikassa tuotettu mieluiten sellaisessa yrityksessä jonka omistaja on kieltäytynyt sijoittajien rahoista eettisistä syistä. Joku voisi kutsua tätä snobismiksi, Helsingissä luova visuaalinen suunnittelija kutsuu sitä tiedostavaksi urbaaniksi elämäntavaksi. 

Helsinki on ainoa paikka Suomessa jossa ihminen voi seistä keskellä katua eettisesti tuotettu villakangastakki päällä, juoda 7,50 euron kauramaitolattea ja näyttää siltä kuin olisi juuri saanut tietää että Suomessa on jotain muitakin paikkoja kuin Helsinki. Kuten vaikkapa Turku, jota helsinkiläinen pitää historiallisena virheenä tai Tampere jossa on  varmaan tosi rauhallista.

Helsingissä on keskusta. Keskusta on paikka, jossa kaikki maksaa. Paljon. Helsingin keskustassa maksaa edellä mainittu kauramaitolatte, siellä maksaa lounas ja pysäköinti. Jos satut löytämään jostain vapaan parkkipaikan, ensimmäinen ongelma on löytää oikea sovellus jolla pysäköinnin voi maksaa. Ja kun sitten vihdoin maksat sitä, mieleen tulee että tulisi varmaan halvemmaksi hankkia autolle ihan oma tontti. 

Pysäköinti riippuu myös siitä, onnistutko löytämään reitin perille. Keskustassa rakennetaan teitä, korjataan putkia, vedetään uusia raitiovaunukiskoja tai kaivellaan teitä auki ihan vaan huvikseen sellaista tahtia, että kun aamulla olet tutkinut reitin valmiiksi, iltapäivällä sille on ilmestynyt vähintää kaksi tietyömaata. Helsinki panostaa pyöräteihin, joita rakennetaan ihan joka paikkaan, koska kaupungissa kaikkien pitää pyöräillä. Juuri siinä kaupungissa, jossa sataa räntää viistosti puolet vuodesta.

Helsingissä autoilija vihaa pyöräilijöitä joita pitää itsetuhoisina hipstereinä, pyöräilijä vihaa autoilijaa koska tämä on fossiilisten polttoaineiden varassa elävänä rikollinen. Jalankulkija pitää molempia idiootteina. Sähköpotkulautailija ei ehdi vihata ketään, sillä hän viilettää jalkakäytävää pitkin 32 km tunnissa zätäten samalla kavereiden kanssa. 

Helsingin ainoa, ja viimeinen, toimiva julkinen instituutio on raitiovaunu. Se kulkee arvokkaasti paikasta toiseen. Tosin nykypäivänä aivan uusia käsittämättömiä reittejä aivan uusilla numeroilla, joista ei kukaan ota selvää. Vitonen ei mene enää Töölön torilta Katajanokalle eikä kolmonen kierrä ympäri kaupunkia kirjaimesta riippuen suuntaan tai toiseen. Ei, nykyään kaupungissa kolistelee kaikenmaailman ysejä paikkoihin joita ennen ei ollut edes olemassa.

Mennään sitten syömään. Tai noh, mennään ravintolaan. Ennen sinne mentiin todellakin syömään, nyt sinne mennään kokemaan. Pöytään kannetaan annos, joka on aseteltu lautaselle niin taiteellisesti, että ruokaa pitää etsiä kuin arkeologi pronssikautista hautaa. Tarjoilija kertoo raaka-aineiden alkuperän, valmistustavan, viljelijän silmien värin sekä hänen poliittisen kantansa. Kun pyydät taideteokseen hieman lisää perunaa, sinua katsotaan sinua kuin olisit ehdottanut että Ateneumissa alettaisi myydä nakkimukeja. Ravintoloissa pätee sääntö; mitä pienempi annos, sen pidempi selitys ja suurempi lasku.   

Nakkimukista tuli mieleen jääkiekko. Joka kuuluu oleellisena osana Helsinkiin. Koska siellä pelaa Jokerit. Ja se toinen joukkue. Jääkiekko on helsinkiläisellä terapia, uskonto ja ajoittain kriisitila. Koska Helsingissä pelaa kaksi joukkuetta, näihin tiivistyy myös helsinkiläinen identtiteettipolitiikka. On kaksi leiriä, kaksi totuutta ja loputon määrä ihmisiä jotka tietävät tarkalleen miksi se toinen leiri on väärässä. Se oma joukkue edustaa kannattajilleen jotain suurempaa kuin pelkkä jääkiekko. Se joukkue on identiteetti, se on historia ja se antaa oikeuden vittuilla naapurille. 

Jokerit ansaitsee tähän loppuun aivan oman kappaleen. Jokerifanit ei vain kannata joukkuetta, faneilla on hämmentävän polveileva hämmentävä historia seuran kanssa. Tämä historia on rakentanut tunnesiteen, kasvattanut muistoja ja periaatteita vähintään muutaman vuosikymmenen ajan. Jokereiden kannattaminen on vähän niin kuin pitkä parisuhde ihmisen kanssa, joka on tehnyt elämässään kyseenalaisia ratkaisuja. Välillä olet ylpeä, välillä raivoissasi mutta et voi vaan kävellä pois koska olet sijoittanut suhteeseen aivan liikaa aikaa, rahaa ja rakkautta. 

Loppujen lopuksi Helsingissä on paljon sellaista mitä siltä ei voi ottaa pois. On meri, vanhat kivitalot, ratikoiden kolina, torien hälinä, syksyinen Esplanadi, Stockmannin jouluikkunat ja Rautatieaseman kiireinen ihmisvirta. Helsingissä on historiaa, omaleimaisuutta ja tiettyä karheaa kauneutta.

Helsinki on parhaimmillaan silloin, kun se unohtaa yrittää olla suurkaupunki ja uskaltaa olla Helsinki. Vähän jäyhä, vähän kallis, vähän omahyväinen ja aina valmis selittämään, miksi juuri täällä asiat tehdään oikein.

Näin tällä kertaa. Käytiin Suomen pääkaupungissa. Seuraavalla kerralla taas sitten aivan jotain muuta. Pysykääpä kanavalla.

Ne muut

Perjantai 4.9.2026 klo 13.09 - JariH

Olemme vihdoin saapuneet Kroatiaa ja kroatialaisia käsittelevän kolmiosaisen kirjoitussarjan loppuun. Ensimmäisessä osassa todistimme, ettei sellaista ihmistä kuin tyypillinen kroatialainen ihminen ole olemassakaan. Toisessa osassa käsittelimme Kroatian tärkeintä osaa eli Dalmatiaa. Tässä viimeisessä tutkimme sitten ‘niitä kaikkia muita’ jotka asuvat tämän hieman omituisen maan rajojen sisäpuolella.

Aloitetaan lännestä. Aloitetaan Istriasta. Istria on aikojen saatossa imenyt vaikutteita vahvasti niin Italiasta kuin Venetsiasta. Tämä näkyy elämäntyylissä, ruuassa, kielessä ja siinä, että istrialainen kykenee tarvittaessa tekemään ihan tavallisesta lounaasta kulttuuritapahtuman. ‘Meillä on paikallista kalaa, paikallista oliiviöljyä, paikallista viiniä ja tämä juusto on muuten pieneltä tilalta aivan tuosta naapurista’. 

Ja sitten on tryffeli. Istrialainen rakastaa tryffeleitä. Jos maailmassa voisi lisätä tryffeli kahviin, talomaaliin, puhelimen akkuun tai auton tuullasinpesunesteeseen, istrialainen tekisi sen. Tryffeli ei ole ruoka, se on identiteetti. Jos löydät metsästä jotain ruskeaa ja epämääräisen näköistä, älä koske siihen. Se saattaa olla tryffeli. Tai koiran jätös. Istrialainen kuitenkin tietää eron. Toivottavasti. 

Laitetaan (jakku)puku päälle. Mennään kaupunkiin. Mennään Zagrebiin. Siellä ihmiset käyvät töissä. Kaikilla on kiire. Heillä on kokouksia, he käyttävät kalentereita, he suunnittelevat asioita, he tietävät jopa mikä päivä tänään on. Täältä Dalmatiasta katsoen kaikki tuo on hieman epäilyttävää. 

Zagrebilainen tietää olevansa kaupunkilainen. Hän tietää myös sen, että Zagreb on pääkaupunki. Siellä sijaitsee kaikki tärkeä, siellä sijaitsee yritykset, yliopistot, pankit, kaikki hämärät museot. Ja poliitikot. Poliitikot Zagrebissa käyttävät paljon aikaa kertoakseen mitä koko muun maan tulisi tehdä. Koko muu maa puolestaan käyttää paljon aikaa kertoakseen zagrebilaisille poliitikoille miksi heidän tulisi lopettaa muun maan asioihin sotkeutuminen. Tämä tuntuu olevan sangen toimiva työnjako.

Sitten on Slavonia itäisessä Kroatiassa. Slavonia muistuttaa tasaisuudellaan hieman suomalaista Pohjois-Pohjanmaata. Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. 

Kun puhutaan Slavoniasta, puhutaan ruuasta. Kun dalmatialainen keittiö tiivistyy kalaan, oliiviöljyyn ja viiniin, slavonialainen keittiö tiivistyy lihaan. Ja jos jollekin jäi jotain epäselvää, lisätään hieman lihaa. Kun slavonialainen katsoo ruokapöytään ja miettii mitäs siitä vielä puuttuu, vastaus on yleensä että siinä ei ole riittävästi lihaa. Eikä makkaraa. Kun ruokailu sitten joskus useamman tunnin jälkeen päättyy, pöytä näyttää siltä että siinä olisi juuri järjestetty pienimuotoiset häät. 

Kroatia ei tietenkään ole pelkästään Dalmatia, Istria, Zagreb ja Slavonia. Ei tietenkään. Näiden lisäksi on vaikkapa Zagore, on Lika, on Kvarner, Međimurje ja Gorski kotar. Ja vaikka kuinka paljon pienempiä alueita, joiden asukkaat ovat täysin vakuuttuneita siitä, että he eivät todellakaan ole samanlaisia kuin naapurialueen ihmiset. 

Tämä on yksi Kroatian rikkaus. Vaikka maa on verrattain pieni, sen sisältä löytyy järjetön määrä paikallisia identiteettejä. Kun kahden kylän välillä on viisi kilometriä, niin ‘Oni su drugi’. He ovat erilaisia. Ne toiset. Tietenkin. Onhan kylien välillä viisi kilometriä. Tässä piilee maan hienous. Kroatialainen voi olla yhtäaikaa kroatialainen, dalmatialainen, splitiläinen, Hajdukin kannattaja, oman kylänsä ihminen tai naapurikylän sekä Dinamo Zagrebin ikuinen vihollinen. Kaikki tämä ilman ristiriitaa. 

Jos yrität ulkomaalaisena ymmärtää Kroatiaa älä katso karttaa. Istu alas. Tilaa kahvi. Kuuntele. Keskustele. Älä kiirehdi. Kunhan muistat yhden asian; älä mene väittämään kenellekään mikä alue Kroatiassa on paras. Vastaus on nimittäin selvä. Jos olet Istriassa, se on Istria. Zagrebissa puolestaan Zagreb. Slavoniassa luonnollisesti koko Slavonia. Ihan mikä pikku kylä tahansa, vastaus on juurikin se kylä missä satut olemaan. Mutta kun olet Dalmatiassa…. no. Tiedät vastauksen. Olet kotona. 

Näin olemme päässeet tämän kolmiosaisen sarjan loppuun. Toivottavasti teille on selvinnyt että tyypillistä kroatialaista ihmistä ei kerta kaikkiaan ole olemassa. On vaan joukko ihmisiä jotka ovat sattuneet asumaan saman valtion rajojen sisäpuolelle. Mutta juuri siksi Kroatia on niin kiinnostava. Juuri siksi tähän maahan on helppo kiintyä. Vaikka joku pysäköi keskelle katua. Vaikka kukaan ei tiedä milloin joku asia on valmis. Vaikka virastoissa aina puuttuu se yksi paperi. Vaikka pikaiseen kahviin kuluu kaksi tuntia. Ja vaikka jokainen kroatialainen tietää aina olevansa oikeassa. Kaikesta. 

Kroatia on pieni maa . Mutta täällä asuu aivan riittävästi erilaisia erilaisia ihmisiä, josta jokainen voi täysin vapautuneesti olla omasta mielestään hieman parempi ihminen kuin naapurinsa. Ja sitten jostain tulee dalmatialainen, joka sanoo pomalo. Koska mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?