Käväisin viikko sitten vanhassa kotikaupungissani Helsingissä. Vaikka olen varovaisestikin arvioiden ollut ujot kaksikymmentä vuotta poissa paikkakunnalta, kyllä tunne oli yhä edelleen, että tääältähän minä olen kotoisin. Kaupunki on luonnollisesti muuttunut siitä mitä se oli vaikkapa kultaisella 70 -luvulla, jolloin vietin villiä teini-ikää Kruunuhaassa, mutta kurkataanpa miten se Helsinki tällä kertaa esiintyi. Vanhan stadilaisen silmin.

Helsinki on kaupunki, jossa joka toinen ihminen on kiireinen, joka kolmas omasta mielestään tärkeä ja loput aivan liian kiireisiä näyttämään tärkeiltä. Helsinkiläinen ei koskaan käy ‘keskustassa’, hän vain liikkuu urbaanissa ympäristössä. Helsinkiläinen ei käy kahvilla, hän nauttii laadukkaan pienpanimon käsityöläiskahvia viihtyisässä kaupunkitilassa. Hän ei tilaa kahvilassa vain kahvia, hän tilaa kahvia kauramaidolla jonka tulee olla oikeanlaista, oikeassa paikassa tuotettu mieluiten sellaisessa yrityksessä jonka omistaja on kieltäytynyt sijoittajien rahoista eettisistä syistä. Joku voisi kutsua tätä snobismiksi, Helsingissä luova visuaalinen suunnittelija kutsuu sitä tiedostavaksi urbaaniksi elämäntavaksi. 

Helsinki on ainoa paikka Suomessa jossa ihminen voi seistä keskellä katua eettisesti tuotettu villakangastakki päällä, juoda 7,50 euron kauramaitolattea ja näyttää siltä kuin olisi juuri saanut tietää että Suomessa on jotain muitakin paikkoja kuin Helsinki. Kuten vaikkapa Turku, jota helsinkiläinen pitää historiallisena virheenä tai Tampere jossa on  varmaan tosi rauhallista.

Helsingissä on keskusta. Keskusta on paikka, jossa kaikki maksaa. Paljon. Helsingin keskustassa maksaa edellä mainittu kauramaitolatte, siellä maksaa lounas ja pysäköinti. Jos satut löytämään jostain vapaan parkkipaikan, ensimmäinen ongelma on löytää oikea sovellus jolla pysäköinnin voi maksaa. Ja kun sitten vihdoin maksat sitä, mieleen tulee että tulisi varmaan halvemmaksi hankkia autolle ihan oma tontti. 

Pysäköinti riippuu myös siitä, onnistutko löytämään reitin perille. Keskustassa rakennetaan teitä, korjataan putkia, vedetään uusia raitiovaunukiskoja tai kaivellaan teitä auki ihan vaan huvikseen sellaista tahtia, että kun aamulla olet tutkinut reitin valmiiksi, iltapäivällä sille on ilmestynyt vähintää kaksi tietyömaata. Helsinki panostaa pyöräteihin, joita rakennetaan ihan joka paikkaan, koska kaupungissa kaikkien pitää pyöräillä. Juuri siinä kaupungissa, jossa sataa räntää viistosti puolet vuodesta.

Helsingissä autoilija vihaa pyöräilijöitä joita pitää itsetuhoisina hipstereinä, pyöräilijä vihaa autoilijaa koska tämä on fossiilisten polttoaineiden varassa elävänä rikollinen. Jalankulkija pitää molempia idiootteina. Sähköpotkulautailija ei ehdi vihata ketään, sillä hän viilettää jalkakäytävää pitkin 32 km tunnissa zätäten samalla kavereiden kanssa. 

Helsingin ainoa, ja viimeinen, toimiva julkinen instituutio on raitiovaunu. Se kulkee arvokkaasti paikasta toiseen. Tosin nykypäivänä aivan uusia käsittämättömiä reittejä aivan uusilla numeroilla, joista ei kukaan ota selvää. Vitonen ei mene enää Töölön torilta Katajanokalle eikä kolmonen kierrä ympäri kaupunkia kirjaimesta riippuen suuntaan tai toiseen. Ei, nykyään kaupungissa kolistelee kaikenmaailman ysejä paikkoihin joita ennen ei ollut edes olemassa.

Mennään sitten syömään. Tai noh, mennään ravintolaan. Ennen sinne mentiin todellakin syömään, nyt sinne mennään kokemaan. Pöytään kannetaan annos, joka on aseteltu lautaselle niin taiteellisesti, että ruokaa pitää etsiä kuin arkeologi pronssikautista hautaa. Tarjoilija kertoo raaka-aineiden alkuperän, valmistustavan, viljelijän silmien värin sekä hänen poliittisen kantansa. Kun pyydät taideteokseen hieman lisää perunaa, sinua katsotaan sinua kuin olisit ehdottanut että Ateneumissa alettaisi myydä nakkimukeja. Ravintoloissa pätee sääntö; mitä pienempi annos, sen pidempi selitys ja suurempi lasku.   

Nakkimukista tuli mieleen jääkiekko. Joka kuuluu oleellisena osana Helsinkiin. Koska siellä pelaa Jokerit. Ja se toinen joukkue. Jääkiekko on helsinkiläisellä terapia, uskonto ja ajoittain kriisitila. Koska Helsingissä pelaa kaksi joukkuetta, näihin tiivistyy myös helsinkiläinen identtiteettipolitiikka. On kaksi leiriä, kaksi totuutta ja loputon määrä ihmisiä jotka tietävät tarkalleen miksi se toinen leiri on väärässä. Se oma joukkue edustaa kannattajilleen jotain suurempaa kuin pelkkä jääkiekko. Se joukkue on identiteetti, se on historia ja se antaa oikeuden vittuilla naapurille. 

Jokerit ansaitsee tähän loppuun aivan oman kappaleen. Jokerifanit ei vain kannata joukkuetta, faneilla on hämmentävän polveileva hämmentävä historia seuran kanssa. Tämä historia on rakentanut tunnesiteen, kasvattanut muistoja ja periaatteita vähintään muutaman vuosikymmenen ajan. Jokereiden kannattaminen on vähän niin kuin pitkä parisuhde ihmisen kanssa, joka on tehnyt elämässään kyseenalaisia ratkaisuja. Välillä olet ylpeä, välillä raivoissasi mutta et voi vaan kävellä pois koska olet sijoittanut suhteeseen aivan liikaa aikaa, rahaa ja rakkautta. 

Loppujen lopuksi Helsingissä on paljon sellaista mitä siltä ei voi ottaa pois. On meri, vanhat kivitalot, ratikoiden kolina, torien hälinä, syksyinen Esplanadi, Stockmannin jouluikkunat ja Rautatieaseman kiireinen ihmisvirta. Helsingissä on historiaa, omaleimaisuutta ja tiettyä karheaa kauneutta.

Helsinki on parhaimmillaan silloin, kun se unohtaa yrittää olla suurkaupunki ja uskaltaa olla Helsinki. Vähän jäyhä, vähän kallis, vähän omahyväinen ja aina valmis selittämään, miksi juuri täällä asiat tehdään oikein.

Näin tällä kertaa. Käytiin Suomen pääkaupungissa. Seuraavalla kerralla taas sitten aivan jotain muuta. Pysykääpä kanavalla.