Koin eräänlaisen deja vu -ilmiön kun saavun tänään takaisin Kaštel Stariin. Tällä kertaa tulin tosin ‘vain’ työmatkalta, mutta tasan kymmenen vuotta sitten tilanne, ja fiilis, oli hieman toisenlainen. 

On kulunut vuosikymmen siitä, kun hyppäsin jalat edellä suoraan syvään päätyyn. Toteutin tuolloin haaveeni, jota olin hautonut mielessäni niin pitkään kun muistan. Että muutan Suomesta jonnekin. Muutan uuteen ympäristöön, uuteen kulttuurin. Ja minähän muutin, vaikka periaatteessa minulla ei ollut, eikä ole, mitään Suomea vastaan. Halusin vain saada uusia kokemuksia. Ehkäpä jollain tasolla aloittaa elämän alusta. 

Niinpä olin yllättäen tilanteessa, että minulla oli mahdollisuus toteuttaa tuo edellä mainittu haave. Muuttaa jonnekin. Juttelin luonnollisesti lääkäreiden kanssa, että onko muutto mahdollinen sairauteni takia, ja kun he totesivat että on, alkoi suunnittelu. Alkoi vaihtoehtojen kartoitus. 

Tein excell -taulukon. Tietysti, sillä ilman exceliä ei voi suunnitella mitään. Taulokosta löytyivät kaikki suomalaiseläkeläisten vakiokohteet tyyliin Espanja, Kreikka, Portugali, Malta jne. Ja lopulta myös Kroatia. Josta en tiennyt mitään, en ollut ikinä käynyt maassa enkä aluksi edes miettinyt Kroatiaa vaihtoehtona…. vaan listalle sekin pääsi. 

Tässä vaiheessa ihmiset ympärilläni olivat lähes kaikki että ‘kylläpä sinä olet rohkea kun uskallat tehdä noin’ ja ‘mitä jos et viihdy tai mitä jos kaikki menee pieleen’. Itse en pitänyt itseäni mitenkään erityisen rohkeana, mielestäni se on/oli melko sama asia muutinko Kaštelaan  vai Kouvolaan. Jos en viihtyisi tai jos hommat ei luistaisi, ainahan sitä pääsisi takaisin.  

Miksi kirjoitan aiheesta juuri nyt? Ihan vaan siksi, että tuosta muutosta on kulunut tänään tätä kirjoittaessani tasan kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Tästä voitanee päätellä ainakin se, että kyllä ne hommat sitten kuitenkin luistivat, mikään ei ole mennyt suuremmin pieleen ja lienen viihtyneeni verrattain hyvin. Ainakin paremmin kuin Ylivieskassa josta tälle reissulle lähdin. 

Totuuden nimessä on tunnustettava, että onhan se usko välillä ollut koetuksella. Olen ollut turhautunut Kroatian byrokratiaan, tapoihin, joskus jopa kulttuuriin, olen joutunut opettelemaan uusia asioita, uusia toimintatapoja - ehkä katselemaan maailmaa hieman eri kulmasta kuin mihin olin tottunut. Siitä huolimatta, nyt kymmenen vuoden jälkeen, en edelleenkään ole ihan heti palaamassa Suomeen. Suomessa on mukava käydä, kirjoittelen tätäkin juttua Helsinki-Vantaan lentokentältä lyhyen Helsinki -vierailun jälkeen, mutta kyllä minä toistaiseksi aion pysyä, ja viihtyä, Kroatiassa. Huolimatta siitä, että se(kin) maa saa välillä savun nousemaan korvista.

Olkoon tämä kirjoitus jonkinlainen kunnianosoitus itselleni, rohkeudelleni ja sille, että riuhtaisin itseni irti siitä ‘tutusta ja turvallisesta’ elämästä. Tämä on kunnianosoitus myös Kroatialle ja Kaštelalle, ennenkaikkea Kaštel Starille, josta on aikojen saatossa muotoutunut minulle koti. Sitä en tiedä, olisiko Kouvolasta muodostunut samanlainen kotipaikka jos jostain syystä olisin valinnut sen kohteeksi jossa hankkia uusia kokemuksia ja sopeutua uuteen kulttuuriin, mutta juuri nyt olen sangen onnellinen täällä. Kotona. Kaštel Starissa.