Juttuja

Dalmatia

Keskiviikko 26.8.2026 klo 13.58 - JariH

Lupasin edellisen jutun lopuksi että seuraavaksi käsitellään Kroatian eri heimoja. Joten käsitellään. Aloitetaan tärkeimmästä, aloitetaan dalmatialaisista. Muualla maassa asuvat kroatialaiset ovat hekin taatusti ihan mukavaa väkeä, ruokakin saattaa olla ihan hyvää. Istriassa on viiniä, Slavoniassa makkaraa ja Zagrebissakin on joskus ihan kiva käväistä. Mutta.  

Meillä on Dalmatia. Dalmatialainen ei asu Kroatiassa. Dalmatialainen asuu Dalmatiassa. Kroatia on sattumoisin siinä ympärillä. Dalmatialainen ihminen tietää toki olevansa kroatialainen, mutta ennen kaikkea hän tietää olevansa dalmatialainen. Siinä on pieni ero. Tämä on syytä ymmärtää heti alkuun. 

Dalmatia on meri, aurinko, kivi, oliivipuut, viini, kala, kahvilat, saaristo, bura, Hajduk Split, turistit ja loputon keskustelu siitä kuinka paska hallitus on. Kaiken tämän keskellä on ihminen, jolla ei ole kiire mihinkään. Koskaan. 

Jos pitäisi valita yksi sana, joka kuvaa dalmatialaista ihmistä ja elämäntapaa, se on pomalo. Rauhallisesti. Ei kiirettä. Kyllä kaikki järjestyy. Älä stressaa. Ehtiihän sitä. Katsotaan huomenna. Kun suomalainen on soittanut jonkin asian viivästymisestä kolme kertaa, lähettänyt kaksi sähköpostia, vihaisen tekstiviestin ja varannut uuden ajan, dalmatialainen istuu kahvilla.  “Mutta tuo asia pitää hoitaa.” Pomalo. “Milloin?” Vidjet ćemo. Katsotaan. Tämä ei ole saamattomuutta, tämä on kulttuuria. Pomalo. 

Toinen sana, joka kuvaa dalmatialaista kulttuuria on fjaka. Fjaka tarkoittaa tilaa, jossa ihminen, tässä kohtaa dalmatialainen, saavuttaa täydellisen rauhan tekemättä mitään. Muualla maailmassa tätä kutsutaan laiskuudeksi, Dalmatiassa se on hienostunut elämäntapa. Jos suomalainen makaa kaksi tuntia sohvalla tekemättä mitään, hän tuntee huonoa omaatuntoa. Dalmatialainen saavuttaa henkisen tasapainon. Aurinko paistaa, meri siintää, kaskaat sirittävät, kahvi odottaa pöydällä. Ehkä dalmatialainen on vaan ymmärtänyt jotain jonka muu maailma on unohtanut?

Dalmatialainen rakastaa aurinkoa. Kun aurinko paistaa, “jebote, vruce je”. Vittu kun on kuuma. Kun aurinko ei paista, “jebote, hladno je”. Vittu kun on kylmä. Kun lämpötila on alle 20 astetta, dalmatialinen toteaa “zima”. Talvi. Turistit kulkevat 15 asteessa t-paidassa, dalmatialainen pukeutuu talvitakkiin. Turisti katsoo dalmatialaista, dalmatialainen katsoo turistia. Kumpikaan ei ymmärrä toisiaan.

Sitten on bura. Kaikille muille bura on pohjoistuuli, dalmatialaiselle se on henkilökohtainen vihollinen. Se puhaltaa milloin haluaa ja muistuttaa siitä, että Välimeren ilmastossa on myös hetkiä, jolloin tuuli yrittää kuljettaa roskalaatikon rajan yli Bosniaan. Ja sitten paikalle tulee joku vanhempi herrasmies joka toteaa että ei tämä vielä mitään, 60 -luvulla oli niin kova bura että talot siirtyivät paikoiltaan ja autot lensivät.  

Dalmatialainen rakastaa turisteja. Turistit tuovat rahaa. Dalmatialaisen rakkaus turisteja kohtaan on vähän samanlaista kuin maanviljelijän rakkaus sadetta kohtaan. Niitä vaan tarvitaan. Dalmatialaiselle heinäkuussa turisteja on liikaa. Elokuussa niitä vasta liikaa onkin. Syyskuussa helpottaa vähän, mutta vasta lokakuussa ‘sad je ljepo’. Nyt on mukavaa. Turistit ovat lähteneet, ravintoloissa on tilaa. Kadulla mahtuu kävelemään. Ja parin kuukauden jälkeen alkaa valitus kun missään ei ole ketään. Tulisipa kesä. Ja turistit. Että saataisiin vähän elämää.  

Sitten on Split. Split ei ole kaupunki, se on tunnetila. Split on siellä asuvien mielestä maailman paras paikka. Jos olet eri mieltä, olet väärässä. Jos olet Zagrebista, olet erityisen väärässä. 

Splitissä on yksi asia, josta Dalmatiassa ollaan yhtä mieltä. Se on Hajduk Split. Hajduk on identiteetti. Se on uskonto. Se on historia. Se on ylpeys. Se on kärsimys. Mutta se on myös jalkapalloseura. Hajdukia palvotaan ja sitä arvostellaan. Hajduk pelaa aina kaikkien mielestä huonosti. Ainakin huonommin kuin mitä se pelasi 70 -luvulla. Hajduk on päättymätön keskusteluaihe päättymättömillä kahveilla ympäri Dalmatiaa. Kun joukkue pelaa tasan kauden ensimmäisen ottelun, kahvipöydissä haukutaan joukkue maanrakoon ja ollaan valmiit vaihtamaan valmentaja, manageri ja seuran koko johtokunta. Hajduk on muuten voittanut Kroatian mestaruuden viimeksi vuonna 2005. Silti siihen uskotaan, ja petytään, joka kausi.    

Kun muutat Dalmatiaan, olet aluksi ulkomaalainen. Sitten sinusta tulee tuttu. Sitten ystävä. Lopulta joku sanoo ‘tis si naš’. Sinä olet meidän. Se tarkoittaa että nyt sinusta tiedetään kaikki, sinua voidaan neuvoa, arvostella, haukkua selän takana ja sotkea perheen asioihin…… tästä karusellista on vaikea päästä pois. Mutta saat ainakin kahvia. 

Dalmatialaisia on helppo pilkata. Koska he tekevät sitä itsekin. He nauravat itselleen, naapureilleen, Splitille, Zagrebille, turistille, säätilalle, byrokratialle, jalkapallolle ja sille, että taas kerran joku asia ei toiminut.

Koska täällä elämä ei todellakaan aina toimi. Aikataulut eivät toimi. Byrokratia ei toimi. Liikenne ei toimi. Pysäköinti ei varsinkaan toimi. Sää tekee mitä huvittaa. Bura tulee silloin kun huvittaa. Turistit valtaavat paikat kesällä. Talvella on sitten aivan liian hiljaista. Hajduk häviää. Taas. Mutta dalmatialainen istuu kahvilassa.

Koska tuossa on meri. Ja aurinko. Kahvi tulee pöytään. Joku sanoo sinulle pomalo. Ja yhtäkkiä kaikki on hyvin. Elämän ei tarvitse olle täydellisesti järjestettyä tai järjestyksessä jotta se voisi olla hyvää. Joskus riittää että katsoo merta. Ui. Juttelee kaverin kanssa. Syö jotain hyvää. Ja antaa maailman odottaa. Ei ole kiire. Mihinkään. Ja silti kaikki kyllä järjestyy. Juuri siksi Dalmatiaa on helppo rakastaa. Siksi minä olen kotona. Dalmatiassa. 

Seuraavaksi on sitten vuorossa jokin muu kroatialainen rotu. Ai että koska? Vidjet ćemo. Katsotaan. 

Pomalo.

Dalmatia

Maanantai 1.9.2025 klo 14.50 - JariH

Niille, jotka eksyivät tälle sivulle ensimmäistä kertaa kerrottakoon, että asun Kroatiassa. Tarkemmin sanottuna Dalmatiassa. Joka on sangen hassu alue. Hassuine tapoineen. 

Dalmatia ei ole Kroatian virallinen seutukunta, ei siis virallinen hallinnollinen alue, ei edes paikallinen piirikunta eli zupanje. Ei, Dalmatia on historiallinen ja kulttuurinen alue, jonka rajoja ei ole oikein kunnolla edes määritelty. Eli Dalmatia on vähän niinkuin sinnepäin. Vähän niinkuin mitä kukin haluaa. Koska eipä sillä nyt loppujen lopuksi ole ihan kauheasti väliä. Jotenkin tämä sopii oiken hyvin dalmatialaiseen ajatteluun ja elämäntapaan. 

Jos nyt tarkkoja halutaan olla, niin Dalmatian pohja, siis alueen rajat, pohjautuvat löysästi Itävalta-Unkarin aikaiseen Dalmatian kuningaskunnan (1815-1918) rajoihin, mutta nykyinen Dalmatia muodostuu hyvinkin joustavasti käytännön elämän pohjalta. Eli mikä tuntuu hyvältä. Ja mahdollisesti toimii. Joskus. Ehkä. 

Useimmiten nykyinen Dalmatia ymmärretään alueeksi, joka ulottuu Zadarista Dubrovnikiin rajoittuen toisaalta Adrianmeren rannikkoon siihen kuuluvine saarineen ja toisaalta sisämaan puolella olevaan vuoristoon. Itävalta-Unkarin ajoilta periytyvistä rajoista poiketen nykypäivänä mm. Rab’n saari pohjoisessa luetaan Kvaernin piirikuntaan kun se aikoinaan sijaitsi Dalmatiassa. Etelässä Kotor, joka sekin oli aikoinaan oli osa Dalmatiaa, kuuluu nykyään Montenegrolle. Eli kokonaan toiselle valtiolle.   

Nyt kun on saatu Dalmatia ainakin auttavasti kartalle, lienee syytä pureutua dalmatialaiseen elämäntapaan ja sielunmaailmaan. Koska se on sangen mielenkiintoinen. 

Ensinnäkin aikakäsitys. Muualla Kroatiassa on vallalla käsitys, että Dalmatiassa on aivan oma aikavyöhyke. Eikä kukaan tunne kelloa. Koska miksi kiirehtiä? Kyllä ne asiat ehtii tehdä myöhemminkin. Tämä näkyy mm. siinä, että kun olet sopinut tapaamisen vaikkapa kello kahdeksi, dalmatialainen kumppani saattaa tulla paikalla kahdelta. Tai vartin yli. Tai puoli kolme. Koska on törmännyt matkalla kaveriinsa jonka kanssa piti käydä kahvilla. Tapa ärsytti aikoinaan skandinaaviseen kellontarkkaan toimintaa tottunutta paljon, mutta nyt kun siihen on sulautunut, sitä on alkanut itsekin elää samalla tyylillä. Että kyllähän sitä ehtii. Ja että asioilla on tapana sitten kuitenkin hoitua. Vaikka vähän myöhemmin. 

Kahvin juonti. Sitä ei pelkästään harrasteta, se kuuluu elämään ihan samalla tavalla kuin vaikkapa hengittäminen. Kahvia juodaan aamulla, paivällä, iltapäivällä ja illalla. Joskus jopa yöllä. Sitä juodaan kahviloissa kavereiden kanssa, ei suinkaan kotona Salkkareita katsellen. Siinä samalla haukutaan niin maan hallitus, paikallishallinto, naapurit, Hajduk Splitin valmennus tai ainakin johtoporras ja kaikki ne kaverit jotka eivät ole paikalla. Suomalaisittain naurettavan pienen kahvikupin ääressä saattaa vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Koska mikäs kiire tässä mihinkään on. Ehtiihän sitä. 

Dalmatialaista ajattelua ohjaa kaksi periaatetta. Toinen niistä on ‘pomalo’. Se on hieman vaikea kääntää suoraa suomeksi, mutta pomalo on pitkälti sama kuin suomalainen ‘hiljaa hyvä tulee’ tai ‘kaikki ajallaan’ -ajatus. Potenssiin vähintään kaksi. Pomalo merkitsee ajatusta kiireettömyydestä ja hetkestä nauttimisesta. Se merkitsee myös rauhallisuutta, stressittömyyttä ja arjen pienistä asioista nauttimista. Ja sitä rentoa suhtautumista aikatauluihin, kelloon ja siihen kuinka asiat etenevät. Koska lopulta kaikki kuitenkin lutviutuu.  Miksi siis stressata? 

Toinen periaate on fjaka. Joka on vielä vaikeampi kääntää suomeksi tai edes selittää. Mutta koitetaan. Fjaka voidaan ymmärtää laiskan letkeyden tilaksi, jossa ei välttämättä tehdä mitään vaan nautitaan vain olemisesta. Fjakaa voi harrastaa, tai olla harrastamatta, vaikkapa riippumatossa.

https://www.minunriippumattoni.fi/

Kun nämä kaksi mielentilaa, pomalo ja fjaka, yhdistetään, eipä todellakaan ole ihme että Dalmatia tunnetaan siitä, että hetki jota elät, ja seura jonka kanssa sitä elät, on paljon tärkeämpää kuin aikataulujen noudattaminen tai minkäänlainen suorittaminen. 

Näin tällä kertaa. Joten jos joskus odottatte minun suorittavan yhtään mitään, muistakaa, että olen asunut ja elänyt niin pomaloa kuin fjakaa kohta lähes seitsemän vuotta. Se ei nosta odotuksia aikaansaamisestani kovin korkealle. Koska kyllähän sitä kerkiää. Ja ehtii. Myöhemminkin.