Juttuja

Normipäivä

Perjantai 17.7.2026 klo 9.42 - JariH

Se olisi heinäkuun puoliväli. Jossainpäin joku saattaisi sanoa että kesä on vähintäänkin puolessa välissä, mutta täällä meillä siitä on kulunut ehkä ujo kolmasosa. Jos lasketaan vaikkapa että ‘kesä’ meidän huudeilla alkaa joskus toukokuun puolessa välissä ja jatkuu vähintään lokakuun alkuun, niin tämä heinäkuun keskiväli on todellakin vasta alkukesää. Kaksi kuukautta on kulunut ja vähintään kolme on vielä edessä. Jee!

Kirjoitin edellisessä jutussa turisteista. Ja suomaisista jotka vierailevat täällä. Tähän asiaan löyhästi liittyen; on jälleen se aika vuodesta jolloin minulta kysellään että kuinka saat aikasi kulumaan kun koko vuoden asut täällä. No, saanhan minä. Helposti. 

Lyhyesti; elämä täällä on ihan tavallista. Se on melko samanlaista kuin jos asuisin vaikkapa Kärsämäellä. Tai Puuppolassa. Täälläkin täytyy käydä kaupassa ja maksaa laskut, tehdä ruokaa ja viedä roskat. Täälläkin katselen televisiota iltaisin ja kuuntelen radiota, aivan kuten hyvin suurella todennäköisyydellä tekisin Puuppolassa. Luen kirjoja. Kirjoittelen juttuja tänne. Höpöttelen somesssa. Käyn silloin tällöin töissä. Eli elän ihan samanlaista eläkeläiselämää kuin eläisin jos asuisin ihan missäpäin Suomea, tai maailmaa, tahansa. 

Vaan kyllähän sitä jonkinmoisia eroja löytyy kun riittävästi tonkii. Nämä erot liittyvät luonnollisesti pitkälti ilmastoon. Ja kulttuuriin. Puuppolassa tuskin kävisin uimassa kaksi kertaa päivässä. En ainakaan meressä. Adrianmeressä. Joka on yhä edelleen ehdoton minun lempparimeri. Tuskin istuisin kahvilassa ihan yhtä paljon kuin istun täällä. En ainakaan terassilla. Kahviloissa istuminen kun kuuluu oleellisena osana paikalliseen kulttuuriin. Ja kuka minä olen vastaan taistelemaan…..

Baareista puheenollen, meille avautui viikolla uusi pubi. Sitä on rakennettu kuin Iisakin kirkoa. Kun reipas vuosi sitten muutin takaisin ‘kotiin’, paikalla ollut edellinen ravintola oli purettu. Terassin seinät olivat kadonneet, ovet olivat lukossa ja tyhjä terde keräsi  roskia. Talven aikana alkoi hiljalleen tapahtua. Kuului porauksen ääniä ja terassikin siivottiin. Ajattelin että baari avautuu juurikin osuvasti kun sesonki alkaa. Koitti kevät. Terassille ilmestyi ensimmäiset huonekalut, ilmestyi jopa baarin nimi seinälle. 

Jostain syystä huonekalut katosivat ja toiminta, ainakin ulospäin, näytti hiipuvan. Terassi keräsi taas roskaa. Kunnes vihdoin heinäkuun alussa terassille ilmestyi uudet tuolit ja pöydät. Ilmestyi jopa suuri terassivarjo. Ja tällä viikolla joukko tarjoilijoita. Ovetkin olivat auki. Vihdoin. Koko talven kestäneen rakennusveivauksen jälkeen. 

Ei liene kovin suuri yllätys, että minä olin kyseisen pubin ihka ensimmäinen asiakas. Minä olin se, joka teki ensimmäisen tilauksen, maksoi ensimmäisen laskun ja joi pubin historian ensimmäisen oluen. Jossain mielessä tein siis historiaa. Kerrankin. Mikään ei luonnollisestikaan toiminut, olutta ei ollut kuin yhtä merkkiä, kassakone ei tulostanut kuittia eikä kortti tietenkään kelvannut. Mutta baari oli auki. Ja minä pääsin korkkaamaan sen! Tämä taisi olla yksi suurimmista saavutuksistani tälle vuodelle. 

Asiaa saattoi hieman auttaa, että tämä baari sijaitsee 10 metrin päässä ulko-ovestani. Melko tarkkaan puolessa välissä matkalla rannalle. En ole ihan vielä löytänyt itseltäni sellaista selkärankaa että pystyisin vastustamaan houkutusta istahtaa täysin uudelle, korkkaamattomalle terassille. Ja jos ihan rehellinen olen, saattaa hyvinkin olla että tulen istumaan kyseisessä baarissa joskus myöhemminkin. Ehkäpä jo tänään.

Hupsis, taisin ajautua hieman alkuperäisestä aiheesta. Eli siitä, että minkälaista se elämä täällä on. Kuten todettu, se on aika normi eläkeläiselämää, paikallisella twistillä varustettuna. Ja koska elämä koostuu rutiineista, kyllähän niitä on elämään täällä palmun alla kehitelty. Päivittäin täytyy käydä aamu-uinnilla, pitää saada aamukahvi, iltapäiväolut, pitää vältellä kuumuutta ja pitää yrittää opetella kroatiaa. Niin kieltä kuin kulttuuria. Eikä ikinä ole kovin kauhea kiire mihinkään. Ottaa rennosti. Sillä ehtiihän sitä myöhemminkin.

Lopuksi tunnustus. Talvet täällä ovat kuolettavan tylsiä. Kukaan ei liiku eikä mitään ei tapahdu. Missään. Mutta. Aivan yhtä tylsää se elämä on aivan missä tahansa. Talvi oli tylsä Ylivieskassa, se oli tylsä Plovdivissa ja se on supertylsä täällä. Varsinkin kun hiihto tai muu talviurheilu ei oikein onnistu eikä muutenkaan nappaa. Paitsi jääkiekko. Televisiosta. Sillä selviää kyllä paskemmastakin talvesta. 

Näin tällä kertaa. Normielämästä. Ensi kerralla sitten taas jotain ihan muuta. Joten tulkaapa taas ihmettelemään. 

Maitojuna?

Tiistai 3.6.2025 klo 23.00 - JariH

“Ethän sinä siellä kuitenkaan pärjää! Tulet hetken kuluttua maitojunalla takaisin. Mitä sinä vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa ja vieraiden ihmisten keskuudessa teet? Et kuitenkaan viihdy siellä. Kaikki muutos on aina pahasta.”

Siinä pieni katsaus siihen, minkälaisia kommentteja sain melko tarkkaan tasan 9 vuotta sitten kun pakkasin henkilökohtaiset tavarat, taistelutoverini Rocky the Dogin ja ilmoitin muuttavani Kroatiaan. No, nyt reissussa on kulunut yhdeksän vuotta, asunto, paikkakunta ja jopa maa on vaihtunut matkan varrella, todella paljon on ehtinyt tapahtua, mutta ei sitä paljon puhuttua maitojunaa ole näkynyt. Paitsi nyt. Nyt se juna sitten saapui.  

Juna vaan näyttäisi olevan hieman eri maitojuna kuin nuo alussa mainittujen kommenttien/ennustusten viljelijät aikoinaan olettivat. Askel taaksepäin otetaan, mutta ei kuitenkaan ihan lähtöpisteeseen, eli Suomeen, asti. Ei, nyt palataan sinne, mistä koko tämä ulkomaan vaellus aikoinaan alkoi. Palataan kylään, johon Suomesta silloin lähes vuosikymmenen sitten alunperin muutin. Palataan vähän kuin “kotiin”.

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelee kolmen vuoden jälkeen tutuilla huudeilla? Kun huomaa, että tuo talo, jota silloin kolme vuotta sitten remontoitiin, on tullut valmiiksi. Ja tuo toinen ei. Koska mikäs kiire tässä mihinkään on. Olemmehan kuitenkin Dalmatiassa. Tai että tuo kahvila on vieläkin paikoillaan ja toiminnassa. Vaikkakin vaihtanut vuosien saatossa nimeään. Ja tuohon on tullut lopultakin vuosia kestäneen remontin jälkeen uusi paikka. Tai kun menet kolmen vuoden takaiseen kantapaikkaan, tiskin takaa kuuluu ensimmäisenä huuto: LazyFinn! Kun kaikki on paikoillaan. Kun kaikki on ennallaan. Jopa torimummo muistaa sinut. Nyt pitäisi vaan itse sijoittaa itsensä takaisin siihen, minkä luuli joskus kolmisen vuotta sitten jättäneen taakseen lopullisesti. Pitäisi päästä takaisin dalmatialaiseen ajatus- ja elämänmuotoon. Josta taatusti tulen kirjoittamaan lisää tulevaisuudessa. 

Tilanne on siis nyt se, että olen muuttanut takaisin Kaštelaan, olen muuttanut Kaštel Stariin, itseasiassa olen muuttanut takaisin juurikin siihen asuntoon josta kolme vuotta sitten lähdin Bulgariaan. Syitä takaisin paluuseen voi olla useita, mutta päällimmäisenä on Adrianmeri. Joka sijaitsee nyt noin 30 metrin päässä asunnosta. Toinen syy saattaa olla, että ehkä sitä ensimmäisen kuuden vuoden ulkomailla asumisen aikana omaksui jollain tavalla tämän dalmatialaisen elämänmuodon ja tottui näihin paikallisiin tapoihin, jotka tosin melko usein ihmetyttivät ja hämmensivät. Joskus melkoisen isosti. Mutta silti, en voi kieltää, että kyllähän se  aikamoisen hyvältä tuntuu palata takaisin. 

Tämä hyvänolon tunne tulee, tiedän sen jo nyt, muuttumaan tammikuun pimeydessä, tuulessa ja koleudessa. Tulen tammikuussa ihmettelemään suuresti, että mikä ihme minut oikein sai palaamaan. Kylillä ei näy ketään, kaikki paikat ovat kiinni, missään ei tapahdu mitään, ei siis yhtään mitään, lämpöä on viisi astetta ja tuulee noin miljoona kilometriä tunnissa. Pohjoisesta. Feels like -15 C. Silloin mielessä käy taatusti, että mitä ihmettä minä täällä teen. Tästäkin tulette taatusti saamaan päivityksiä tulevaisuudessa. Epätoivoisia sellaisia. 

Mutta täällä sitä siis taas ollaan Kaštelassa. Tarkemmin sanottuna Kaštel Starissa. Joten jos olette tulossa Kroatiaan, Splitiin tai peräti Kaštelaan, ottakaapa yhteyttä. Käydään kahvilla (kaljalla). Lupaan antaa teille sisäpiiritietoa, kertoa kaupungin historiasta ja vinkata mitä täällä kannattaa tehdä. Ja ennen kaikkea mitä ei. 

Georgi - perusbulgarialainen

Sunnuntai 16.2.2025 klo 16.56 - JariH

Minulta kysellään toistuvasti, että minkälaista siellä Bulgariassa on asua ja minkälaisia ihmisiä ne bulgarialaiset oikein ovat. No, tutustutaan. Tutustutaan Bulgariaan, maan tapoihin ja ihmisiin. Tutustutaan Georgiin. Georgi on perusbulgarilainen. 

Lähdetään siitä, että Bulgariassa mikään ei toimi, mutta kaikki onnistuu. Täällä on turha yrittää etsiä palvelua tai tuotetta netistä - ei, Bulgariassa homma toimii niin, että Georgi tuntee Ivanin, joka puolestaan tuntee Dimitarin, jonka serkun kaveri pystyy auttamaan sinua. Ja auttaa. Kun homma on valmis, ja jos siitä tehdään lopulta yhtään minkäänlaisia papereita, mikään ei kuitenkaan ole valmista ennen kuin papereissa on vähintään kaksi leimaa. Per paperi. Tömps tömps. Vasta kun papereissa on riittävä määrä leimoja asia on virallista. Leimat ovat on tärkeitä. En laskenut, mutta väitän että kun avasin pankkitilin, papereihin, joita oli vähintään riisi, iskettiin useampi kymmenen leimaa. Kunhan olin ensin pistänyt nimeni jokaiseen. Olo oli kuin filmitähdellä allekirjoitustilaisuudessa.   

Kun asia sitten lopulta on virallinen, se pitää arkistoida. Bulgariassa kaikki, oli kyse sitten lääkärissä käynnistä, jonkun maksusuorituksen tekemisestä tai virastossa asioimisesta, tallennetaan vihkoon. Harmaa, hiirenkorville kulunut vihko, joka on todennäköisin peräisin jostain 1970 -luvulla kaivetaan esiin, siihen tehdään kuulakärkikynällä hieroglyfiset merkinnät ja näin asia on arkistoitu. On melko hämmentävää, että kun maksan vaikkapa auton vuokrapaikan, käteisellä tietysti, saan kuitin tietokoneesta, mutta minun nimi, auton rekisterinumero ja kuitin numero arkistoidaan tuohon edellä mainittuun vihkoon. Jokaikinen kuukausi.  Koska näin pitää tehdä.    

Sivumennen sanoen, koittakaapas lukea bulgarialaista käsinkirjoitettua tekstiä. Takaan ettei onnistu. Täällä on käytössä kyrilliset kirjaimet ja kun niitä väännetään käsin kaunoksi, kaikki kirjaimet näyttävät samalta. Täysi mahdottomuus saada selvää. Suomalaisen lääkärin kirjoitukset ovat selkokielisiä bulgarian kaunokirjoituksen rinnalla. 

Mutta se normiarki? No, Georgi käy töissä. Mutta ennen kuin hän menee työpaikalleen, hän juo kahvia. Automaatista ja ulkona työkavereiden kanssa seisoskellen. Bulgariassa on toki kahviloita, mutta ihmiset seisoskelevat ulkona työpaikkojensa ulkopuolella ja juovat viereisestä kahviautomaatista ostettua kahvia. Pahvimukista. Automaatteja löytyy katukuvasta lähes jokaiselta nurkalta ja niitä myös käytetään. Valikoima on laaja ja hinnat selkeästi edullisemmat kuin kahviloissa. Kuppiin valuu pari senttiä kahvia, josta suomalaisiin isoihin kuppeihin ja suodatinkahviin tottunut ei tule kuin vihaiseksi. Dimitri ja kumppanit sen sijaan saattavat nauttia tästä naurettavan pienestä kahviannoksesta tuntitolkulla. Ja polttaa tupakkaa. Sillä lähes kaikki bulgarialaiset polttavat. Aina ja joka paikassa. Olen melko varma, että nämä vetävät tupakkaa jopa hammaslääkärissä.  

En tiedä mistä Dimitri kavereineen juttelee kahvia juodessaan, mutta epäilen heidän puhuvan kansallisesti merkittävistä asioista. Eli haukkuvat poliitikkoja, maan hallitusta ja yleistä menoa maassa. Koska aina pitää valittaa. Keskenään. Mutta vaikka kaikki on huonosti ja menossa päin helvettiä, Bulgaria on kuitenkin paras paikka maailmassa. Ja kaikki muut maat ovat väärässä. Eikä maassa asuvilla ulkomaalaisilla ole minkäänlaista oikeutta sanoa yhtään mitään negatiivista Bulgariasta. Sillä eihän Bulgariassa ole mitään vikaa. Kysykää vaikka Dimitriltä. Ja jos ei kelpaa, aina voit muuttaa pois Bulgariasta. Mitä sinä täällä valitat?

Työpäivän lomassa Dimitri käy jonottamassa. Koska jonottamisen, jos jotain, bulgarialaiset osaavat. He jonottavat pankkiin, rahanvaihtopisteisiin, pikaruokapaikkoihin, kaupan kassalle - ihan joka paikkaan. Tämä saattaa olla perua iloisesta sosialistiselta kaudelta, jolloin kun näit jonon kaupan edessä, kävelit automaattisesti jonottamaan, sillä tarjolla oli todennäköisesti jotain herkkua, Tai ainakin jotain syötävää. Nykyään tarjolla on toki ihan kaikkea, mutta jonotuskulttuuri lienee peräisin historiasta.    

Jos bulgarialaiselta kysyy jotain, ihan mitä tahansa, vastaus on hyvin suurella todennäköisyydellä ‘moze bi’. Eli ehkä. Koska mikään ei ole mustavalkoista, kaikki on enemmänkin pohjalta ehkä. Asiat voivat olla joko näin tai sitten ne ovat noin. Kaiken lisäksi kun Dimitri sanoo kyllä, hän heiluttaa päätään sivusuunnassa, joka kaikkialla muualla tarkoittaa ei. Bulgariassa se tarkoittaa kyllä ja pään nyökytys puolestaan ei. Juuri tasan päinvastoin kuin mihin me olemme tottuneet. Miksi? En minä tiedä. Varmaan ihan vaan siksi, että tämäkin asia olisi mahdollisimman epäselvä. Aivan kuten ne kyrilliset kirjaimet. 

Viikonloppuisin Dimitri rentoutuu. Ja grillaa. Lihaa. Koska bulgarialaiset syövät lihaa. Paljon. Dimitrin lempparigrillattava on kebache, joka on paikallinen cevapi, mutta ilman lampaanlihaa. Kebache kylkeen liitetään kierremakkara nimeltään karnache, shopska salaatti ja suolainen piirakka banitsa. Joskus voidaan, jos halutaan syödä kevyemmin, nauttia myös kaali- tai viiniköynnöslehtiin käärittyjä jauhelihatäytteisiä kääryleitä, eli sarmia. Tässä tulee vihannespuoli ikään kuin vahingossa kaupan päälle.  

Joskus Dimitrillä käy vieraita. Tuolloin pääosaan nousee Dimitrin mummo, Baba. Joka luonnollisesti asuu Dimitrin perheen kanssa ja hoitaa perheen lapsia kun aikuiset käyvät töissä. Baba pitää huolen siitä, että vieras saa riittävästi ruokaa. Vaikka sanoisit, että nyt en kyllä jaksa syödä enää mitään, Baba ilmoittaa, että ‘kyllähän sinun pitää ottaa vielä vähän lisää koska olet niin laiha, että kuolet ihan kohta nälkään’. Niinpä lähdet kotiin vähintään kolme kiloa painavampana. 

Jos lähdet. Dimitri tarjoilee nimittäin ruoka- ja ihan kaikkena juomana itsetehtyä rakijaa. Eli itse tehtyä raakaa viinaa. Varsinkin maaseudulla jokaisessa torpassa valmistetaan rakijaa, ja niinpä se toimii, ei pelkästään juomana, vaan myös kaikkien ongelmien ratkaisijana. Vaikkapa lääkkeenä. Olipa sinulla flunssa, murtunut jalka tai eksistentiaalinen kriisi - sairaudet hoidetaan ja kriisit ratkaistaan rakijalla. Dimitrin mielestä rakija on antibiootti ja masennuslääke. Ja jos se auta, sinä olet ottanut sitä vain liian vähän. 

Sitten kun heräät aamulla, ja niitä sairauksia ja kriisejä on hoidettu oikein huolella, oloon auttaa tietysti pikku tujaus rakijaa. Koska se on ratkaisu kaikkeen. Sen lisäksi Baba kantaa pöytään skembe corba -keittoa. Keitto on valmistettu joko lehmän tai lampaan vatsalaukusta. Se on oikeasti niin pahaa, että epäilen vahvasti kankkusen puhtaasti vain pelästyvän keiton makua ja häviävän siksi. Dimitri ja hänen kaverinsa sen sijaan nauttivat skembe corbaa suurella ruokahalulla. Ja ottavat rakijaa. 

Näin on Bulgaria, Dimitri ja bulgarialainen elämäntyyli käyty läpi. Ja varmaan poltettu kaikki sillat paikallisiin ystäviin. Ei taida puhelin kauheasti enää soida eikä minua kutsuta yhtään mihinkään kun ovat lukeneet tämän jutun käännösohjelman avulla. Vaan kun tämä oli niin mukavaa ja kivaa jatketaan seuraavaksi vaikka Kroatiaan. Ja tutustutaan paikalliseen elämään ja paikalliseen Ivaniin. Noin viikon päästä. Stay siis tuned!