Juttuja
Kesä lähti - minä jäinPerjantai 23.10.2026 klo 11.20 - JariH
Nyt se on ohi. Se kesä. Se on mennyt. Pois. Rannalla ei enää loju bikinibeibejä, joita vanha suomalaiseläkeläinen on voinut katsella vähän niinkuin ajankuluksi. Viattomasti. Kesän viimeiset turistit ovat häipyneet, rantabaarien ovet on suljettu ja aurinkotuolit pinottu odottamaan aikaa, jolloin ihmiset taas muistavat, että elämässä on muutakin kuin villasukat ja television kaukosäädin.
Kesällä oli elämää. Oli naurua, musiikkia, moottoripyörien pärinää ja ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin heillä ei olisi koskaan ollut kiirettä mihinkään. Oli pitkiä iltoja, lämpimiä öitä, terassit täynnä iloisia ihmisiä joilla kaikilla oli se sama harhakuvitelma, että tällaisessa paikassa elämä on aina yhtä juhlaa. Nyt rantakatu on hiljentynyt. Tuuli pyörittelee roskia pitkin katua, ja suljettujen baarien terassit näyttävät siltä kuin niiden pitäjät olisivat lähteneet vain hetkeksi hakemaan tupakkaa mutta unohtaneet palata. Syksy on saapunut.
Täällä syksy ei tosin tarkoita sitä, että pitäisi kaivaa toppatakki esiin ja alkaa rakentaa iglua takapihalle. Mutta jossain vaiheessa ilta viilenee, aurinko katoaa vuorten taakse ja Adrianmeri alkaa näyttää siltä, ettei se aio tänäänkään tarjota mitään erityistä viihdettä. Alkaa talven odotus. Tai oikeastaan talven pelko, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.
Dalmatian talvi on omituinen. Se ei tule kerralla, se hiipii sisään pieninä annoksina. Ensin tulee sadepäivä. Sitten toinen. Kolmantena päivänä alkaa tuntua siltä, että aurinko on muuttanut pysyvästi jonnekin Espanjaan. Viikon päästä et enää muista, milloin viimeksi näit naapurin ja kuukauden kuluttua alat epäillä, että koko kylä on evakuoitu. Sinulle ei vain ole muistettu ilmoittaa asiasta. Sitten tulee bura. Bura on tuuli, joka ei kysy oletko menossa kauppaan, kävelylle vai muuten vain ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Bura päättää puolestasi. Sinä et todellakaan mene mihinkään jos bura on sitä mieltä. Ja kun bura nukkuu, tulee jugo. Se tuo mukanaan kosteutta, harmautta ja sellaisen yleisen tunnelman, että elämässä olisi ehkä voinut tehdä parempiakin ratkaisuja. Esimerkiksi muuttaa jonnekin lämpimämpään. Vaikka eihän tämä Kaštela mikään Siperia ole. Täällä on meri, vuoret, kauniit kylät ja päivittäin mahdollisuus käydä ulkona. Ainakin teoriassa. Käytännössä vettä tulee taivaalta vaakatasossa, tuuli yrittää irrottaa pään hartioista ja oma polvi muistuttaa, että eläkeläisen ruumis on eräänlainen käytetty auto, johon ei enää välttämättä saa kaikkia varaosia.
Niinpä elämä alkaa keskittyä kotiin. Sohvaan ja kaukosäätimeen. Kahvi. Aamiainen. Uutiset. Lounas. Televisio. Ehkä pieni kauppareissu, jos bura sallii ja polvi suostuu yhteistyöhön. Sitten televisio uudelleen, koska maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta joista on silti tärkeää tietää kaikki. Illalla sama. Sohva. Televisio. Jääkiekkoa jos on hyvä ilta. Paitsi että Jokerit häviää. Aina. Kun peli loppuu ja televisio sammutetaan, koti hiljenee. Silloin sen huomaa. Yksinäisyyden.
Ulkomaille muuttaminen oli aikanaan päätös, joka tuntui kivalta. Miksipä ei? Suomessa oli kylmää, pimeää ja märkää. Kaiken lisäksi eläkeläisen euro venyy täällä vähän pidemmälle. Adrianmeri on kaunis, ruoka hyvää ja suurin osa ihmisistä mukavia. Ainakin silloin jos satut heihin törmäämään. Kesällä päätös tuntuu edelleen erinomaiselta. Silloin Kaštela on kuin postikortti, johon on vahingossa päätynyt asumaan. Elämä on ulkona, kadut täynnä ihmisiä ja illat pitkiä. Voi istahtaa terassille, katsella maailman menoa ja ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Elämästä tuli sittenkin tehtyä ihan kelvollinen ratkaisu. Minä elän elämää jota varten ihmiset säästävät päästäkseen edes käymään. Minä elän tavallisten ihmisten lomaa. Joka päivä. Ympäri vuoden.
Talvella tuo päätös saa hieman toisenlaisen sävyn. Silloin ymmärtää, että ulkomailla asuminen on myös eräänlaista vapaaehtoista maanpakoa. Kukaan ei käske lähtemään Suomeen, eikä kukaan estä jäämästä tänne. Mutta kun sade rummuttaa ikkunaan neljättä päivää putkeen, alkaa jopa kotimaan harmaa marraskuu kuiskailla korvaan yllättäviä houkutuksia. Sitä alkaa miettiä, mitä vanhat tutut tekevät. Kuka on sairastunut, kuka muuttanut, kuka kuollut ja kuka edelleen valittaa samoista asioista kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Suomessa saattaisi olla ihmisiä, joiden kanssa voisi juoda kahvia ja puhua aivan turhanpäiväisistä asioista. Tai joihin olisi ehkä hiema helpompi ottaa kontaktia. Täällä voi mennä päiviä, ettei vaihda kenenkään kanssa sanaakaan. Paitsi kaupan kassalla. Hvala. Vidimo se. Jos sitäkään. Ja silti takaisin muuttaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta. Ainakaan vielä. Kun on kerran rakentanut elämänsä tänne ei sitä noin vain pakata pahvilaatikkoon ja lähetetä postissa pohjoiseen. Vaikka joskus yksinäisyys tuntuu musertavan sinut.
Sitä paitsi täällä on tuo meri. Vaikka se olisi kuinka harmaa, märkä ja vihainen, se on silti siinä. Adrianmeri. Elämäni meri. Nurkan takana odottavan talven ohjelmaan kuuluu yksi tehtävä: polvi.
Polvi on vaivannut jo pitkään eikä se ole osoittanut minkäänlaista halua osallistua yhteisiin suunnitelmiin. Polvi ei välitä Adrianmeren kauneudesta, se ei tykkää kävelyretkistä eikä se välitä siitä, että eläkeläisellä saattaisi olla vielä muutama asia tekemättä. Polvi toimii omien sääntöjensä mukaan. Jos kävelet jonnekin, se valittaa. Jos jäät kotiin, se jäykistyy. Jos yrität kävellä portaita, se esittää vastalauseensa niin painokkaasti, että koko muu ruumis alkaa harkita luovuttamista. Talvella on aikaa yrittää saada asia kuntoon. On aikaa selvittää, mitä polvelle voisi tehdä, tavata lääkäreitä ja jumpata kärsivällisesti. Tavoite ei ole enää juosta maratonia eikä kiivetä vuorille. Tavoite on huomattavasti vaatimattomampi, mutta sitäkin tärkeämpi. Tavoite on kävellä ensi keväänä normaalisti.
Toiveena on että voisi lähteä rantakadulle ilman, että ensimmäinen sata metriä on neuvottelu oman anatomian kanssa. Että voisi kävellä vanhan kaupungin kujilla, poiketa kahville ja palata kotiin miettimättä jokaista askelta erillisenä urheilusuorituksena. Ja tehdä ensi vuoden työt ilman että on koko ryhmän hitain. Jos edes osa näistä onnistuu, talvi ei ole mennyt hukkaan.
Mikään ei onneksi kestä ikuisesti. Ei edes talvi. Juuri nyt rantakatu on tyhjä. Baarit ovat kiinni, terassit autioita ja meri näyttää siltä kuin se olisi menettänyt kiinnostuksensa koko ihmiskuntaa kohtaan. Mutta jossain vaiheessa sade loppuu. Bura puhaltaa viimeisen kerran vähän tavallista kovempaa, jugo väistyy ja aurinko alkaa taas lämmittää niin, että takki jää kotiin. Sitten ensimmäinen kahvila avaa terassinsa. Joku kantaa ulos muutaman pöydän. Joku toinen ilmestyy kadulle shortseissa, vaikka lämpömittari näyttää vasta kuuttatoista astetta. Ensimmäiset turistit alkavat etsiä parkkipaikkaa ja kysellä, missä on vanha kaupunki, vaikka seisovat käytännössä sen portilla. Vähitellen elämä palaa.
Rantakatu täyttyy ihmisistä, baarit avaavat ovensa ja Adrianmeri muuttuu jälleen sellaiseksi, että sitä voisi katsella tuntikausia. Kesän huvitukset palaavat, bikinibeibet ilmestyvät rannalle ja vanha suomalaiseläkeläinen voi taas keskittyä täysin viattomaan ympäristön tarkkailuun. Ja jos polvi on saatu yhteistyökykyiseksi, tarkkailua voi suorittaa myös kävellen. En kuvittele, että kaikki olisi keväällä täydellistä. En kuvittele, että yksinäisyys katoaisi auringonpaisteessa tai että ikä lakkaisi näkymästä peilissä. Eikä polvikaan välttämättä muutu yhdessä talvessa nuoren miehen niveleksi, vaikka kuinka toivoisin.
Mutta ehkä voin tehdä jotakin sen eteen, että tuleva talvi olisi vähän helpompi. Ehkä sitä voisi opetella nauttimaan myös niistä päivistä, jolloin ei tapahdu mitään. Kahvikupista. Hyvästä kirjasta. Merestä, joka näkyy ikkunasta. Siitä ettei tarvitse lähteä mihinkään ellei huvita. Ja siitä omituisesta vapaudesta, joka syntyy, kun työelämän kiireet ovat takana ja elämä on omissa käsissä, vaikka nuo kädet eivät aina saisikaan edes polvea tottelemaan. Sillä onhan tässä elämässä sentään jotakin, mitä monelta puuttuu: voit aloittaa aamun ilman herätyskelloa ja saat asua paikassa josta moni vaan haaveilee. Voit odottaa kevättä tässä Adrianmeren rannalla möllöttäen. Toki vähän yksinäisenä. Toki joskus itseään säälien. Ja aina välillä miettien, oliko tässä nyt sittenkään mitään järkeä. Mutta ainakin vielä yksi talvi Kaštelassa. Muutamia kymmeniä sadepäiviä, muutamia jugoja ja buria. Muutama epätoivoinen yritys oppia Kroatiaa. Kunnes on taas kevät. Rantakatu herää, elämä palaa ja minä sen mukana. Ehkä vähän hitaammin kuin ennen, mutta toivottavasti ilman kirottua polvikipua. Adrianmeri on taatusti yhä tuossa. Yhä olemassa. Aivan kuten minäkin. Aivan tässä meren vieressä. Yksinäinen eläkeläinen.
|
|
Avainsanat: syksy, myrsky, talvi, tyhjyys, yksinäisyys, ranta, riva, televisio |














