Juttuja

Kesä lähti - minä jäin

Perjantai 23.10.2026 klo 11.20 - JariH

Nyt se on ohi. Se kesä.  Se on mennyt. Pois. 

Rannalla ei enää loju bikinibeibejä, joita vanha suomalaiseläkeläinen on voinut katsella vähän niinkuin ajankuluksi. Viattomasti. Kesän viimeiset turistit ovat häipyneet, rantabaarien ovet on suljettu ja aurinkotuolit pinottu odottamaan aikaa, jolloin ihmiset taas muistavat, että elämässä on muutakin kuin villasukat ja television kaukosäädin.

Kesällä  oli elämää. Oli naurua, musiikkia, moottoripyörien pärinää ja ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin heillä ei olisi koskaan ollut kiirettä mihinkään. Oli pitkiä iltoja, lämpimiä öitä, terassit täynnä iloisia ihmisiä joilla kaikilla oli se sama harhakuvitelma, että tällaisessa paikassa elämä on aina yhtä juhlaa.

Nyt rantakatu on hiljentynyt. Tuuli pyörittelee roskia pitkin katua, ja suljettujen baarien terassit näyttävät siltä kuin niiden pitäjät olisivat lähteneet vain hetkeksi hakemaan tupakkaa mutta unohtaneet palata.

Syksy on saapunut.

Täällä syksy ei tosin tarkoita sitä, että pitäisi kaivaa toppatakki esiin ja alkaa rakentaa iglua takapihalle. Mutta jossain vaiheessa ilta viilenee, aurinko katoaa vuorten taakse ja Adrianmeri alkaa näyttää siltä, ettei se aio tänäänkään tarjota mitään erityistä viihdettä.

Alkaa talven odotus. Tai oikeastaan talven pelko, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Dalmatian talvi on omituinen. Se ei tule kerralla, se hiipii sisään pieninä annoksina. Ensin tulee sadepäivä. Sitten toinen. Kolmantena päivänä alkaa tuntua siltä, että aurinko on muuttanut pysyvästi jonnekin Espanjaan. Viikon päästä et enää muista, milloin viimeksi näit naapurin ja kuukauden kuluttua alat epäillä, että koko kylä on evakuoitu. Sinulle ei vain ole muistettu ilmoittaa asiasta.

Sitten tulee bura. Bura on tuuli, joka ei kysy  oletko menossa kauppaan, kävelylle vai muuten vain ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Bura päättää puolestasi. Sinä et todellakaan mene mihinkään jos bura on sitä mieltä. Ja kun bura nukkuu, tulee jugo. Se tuo mukanaan kosteutta, harmautta ja sellaisen yleisen tunnelman, että elämässä olisi ehkä voinut tehdä parempiakin ratkaisuja. Esimerkiksi muuttaa jonnekin lämpimämpään.

Vaikka eihän tämä Kaštela mikään Siperia ole. Täällä on meri, vuoret, kauniit kylät ja päivittäin mahdollisuus käydä ulkona. Ainakin teoriassa. Käytännössä vettä tulee taivaalta vaakatasossa, tuuli yrittää irrottaa pään hartioista ja oma polvi muistuttaa, että eläkeläisen ruumis on eräänlainen käytetty auto, johon ei enää välttämättä saa kaikkia varaosia.

Niinpä elämä alkaa keskittyä kotiin. Sohvaan ja kaukosäätimeen. 

Kahvi. Aamiainen. Uutiset. Lounas. Televisio. Ehkä pieni kauppareissu, jos bura sallii ja polvi suostuu yhteistyöhön. Sitten televisio uudelleen, koska maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta joista on silti tärkeää tietää kaikki. Illalla sama. Sohva. Televisio. Jääkiekkoa jos on hyvä ilta. Paitsi että Jokerit häviää. Aina. 

Kun peli loppuu ja televisio sammutetaan, koti hiljenee. Silloin sen huomaa. Yksinäisyyden.

Ulkomaille muuttaminen oli aikanaan päätös, joka tuntui kivalta. Miksipä ei? Suomessa oli kylmää, pimeää ja märkää. Kaiken lisäksi eläkeläisen euro venyy täällä vähän pidemmälle. Adrianmeri on kaunis, ruoka hyvää ja suurin osa ihmisistä mukavia. Ainakin silloin jos satut heihin törmäämään.

Kesällä päätös tuntuu edelleen erinomaiselta. Silloin Kaštela on kuin postikortti, johon on vahingossa päätynyt asumaan. Elämä on ulkona, kadut täynnä ihmisiä ja illat pitkiä. Voi istahtaa terassille, katsella maailman menoa ja ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Elämästä tuli sittenkin tehtyä ihan kelvollinen ratkaisu. Minä elän elämää jota varten ihmiset säästävät päästäkseen edes käymään. Minä elän tavallisten ihmisten lomaa. Joka päivä. Ympäri vuoden.   

Talvella tuo päätös saa hieman toisenlaisen sävyn. Silloin ymmärtää, että ulkomailla asuminen on myös eräänlaista vapaaehtoista maanpakoa. Kukaan ei käske lähtemään Suomeen, eikä kukaan estä jäämästä tänne. Mutta kun sade rummuttaa ikkunaan neljättä päivää putkeen, alkaa jopa kotimaan harmaa marraskuu kuiskailla korvaan yllättäviä houkutuksia.

Sitä alkaa miettiä, mitä vanhat tutut tekevät. Kuka on sairastunut, kuka muuttanut, kuka kuollut ja kuka edelleen valittaa samoista asioista kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Suomessa saattaisi olla ihmisiä, joiden kanssa voisi juoda kahvia ja puhua aivan turhanpäiväisistä asioista. Tai joihin olisi ehkä hiema helpompi ottaa kontaktia. Täällä voi mennä päiviä, ettei vaihda kenenkään kanssa sanaakaan. Paitsi kaupan kassalla. Hvala. Vidimo se. Jos sitäkään.

Ja silti takaisin muuttaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta. Ainakaan vielä. Kun on kerran rakentanut elämänsä tänne ei sitä noin vain pakata pahvilaatikkoon ja lähetetä postissa pohjoiseen. Vaikka joskus yksinäisyys tuntuu musertavan sinut. 

Sitä paitsi täällä on tuo meri. Vaikka se olisi kuinka harmaa, märkä ja vihainen, se on silti siinä. Adrianmeri. Elämäni meri. 

Nurkan takana odottavan talven ohjelmaan kuuluu yksi tehtävä: polvi.

Polvi on vaivannut jo pitkään eikä se ole osoittanut minkäänlaista halua osallistua yhteisiin suunnitelmiin. Polvi ei välitä Adrianmeren kauneudesta, se ei tykkää kävelyretkistä eikä se välitä siitä, että eläkeläisellä saattaisi olla vielä muutama asia tekemättä. Polvi toimii omien sääntöjensä mukaan.

Jos kävelet jonnekin, se valittaa. Jos jäät kotiin, se jäykistyy. Jos yrität kävellä portaita, se esittää vastalauseensa niin painokkaasti, että koko muu ruumis alkaa harkita luovuttamista.

Talvella on aikaa yrittää saada asia kuntoon. On aikaa selvittää, mitä polvelle voisi tehdä, tavata lääkäreitä ja jumpata kärsivällisesti. Tavoite ei ole enää juosta maratonia eikä kiivetä vuorille. Tavoite on huomattavasti vaatimattomampi, mutta sitäkin tärkeämpi. Tavoite on kävellä ensi keväänä normaalisti. 

Toiveena on että voisi lähteä rantakadulle ilman, että ensimmäinen sata metriä on neuvottelu oman anatomian kanssa. Että voisi kävellä vanhan kaupungin kujilla, poiketa kahville ja palata kotiin miettimättä jokaista askelta erillisenä urheilusuorituksena. Ja tehdä ensi vuoden työt ilman että on koko ryhmän hitain. Jos edes osa näistä onnistuu, talvi ei ole mennyt hukkaan.

Mikään ei onneksi kestä ikuisesti. Ei edes talvi. Juuri nyt rantakatu on tyhjä. Baarit ovat kiinni, terassit autioita ja meri näyttää siltä kuin se olisi menettänyt kiinnostuksensa koko ihmiskuntaa kohtaan. Mutta jossain vaiheessa sade loppuu. Bura puhaltaa viimeisen kerran vähän tavallista kovempaa, jugo väistyy ja aurinko alkaa taas lämmittää niin, että takki jää kotiin.

Sitten ensimmäinen kahvila avaa terassinsa. Joku kantaa ulos muutaman pöydän. Joku toinen ilmestyy kadulle shortseissa, vaikka lämpömittari näyttää vasta kuuttatoista astetta. Ensimmäiset turistit alkavat etsiä parkkipaikkaa ja kysellä, missä on vanha kaupunki, vaikka seisovat käytännössä sen portilla. Vähitellen elämä palaa.

Rantakatu täyttyy ihmisistä, baarit avaavat ovensa ja Adrianmeri muuttuu jälleen sellaiseksi, että sitä voisi katsella tuntikausia. Kesän huvitukset palaavat, bikinibeibet ilmestyvät rannalle ja vanha suomalaiseläkeläinen voi taas keskittyä täysin viattomaan ympäristön tarkkailuun. Ja jos polvi on saatu yhteistyökykyiseksi, tarkkailua voi  suorittaa myös kävellen.

En kuvittele, että kaikki olisi keväällä täydellistä. En kuvittele, että yksinäisyys katoaisi auringonpaisteessa tai että ikä lakkaisi näkymästä peilissä. Eikä polvikaan välttämättä muutu yhdessä talvessa nuoren miehen niveleksi, vaikka kuinka toivoisin.

Mutta ehkä voin tehdä jotakin sen eteen, että tuleva talvi olisi vähän helpompi. Ehkä sitä voisi opetella nauttimaan myös niistä päivistä, jolloin ei tapahdu mitään. Kahvikupista. Hyvästä kirjasta. Merestä, joka näkyy ikkunasta. Siitä ettei tarvitse lähteä mihinkään ellei huvita. Ja siitä omituisesta vapaudesta, joka syntyy, kun työelämän kiireet ovat takana ja elämä on omissa käsissä, vaikka nuo kädet eivät aina saisikaan edes polvea tottelemaan.

Sillä onhan tässä elämässä sentään jotakin, mitä monelta puuttuu: voit aloittaa aamun ilman herätyskelloa ja saat asua paikassa josta moni vaan haaveilee. Voit odottaa kevättä tässä Adrianmeren rannalla möllöttäen. Toki vähän yksinäisenä. Toki joskus itseään säälien. Ja aina välillä miettien, oliko tässä nyt sittenkään mitään järkeä.

Mutta ainakin vielä yksi talvi Kaštelassa. Muutamia kymmeniä sadepäiviä, muutamia jugoja ja buria. Muutama epätoivoinen yritys oppia Kroatiaa. Kunnes on taas kevät. Rantakatu herää, elämä palaa ja minä sen mukana. Ehkä vähän hitaammin kuin ennen, mutta toivottavasti ilman kirottua polvikipua. Adrianmeri on taatusti yhä tuossa. Yhä olemassa. Aivan kuten minäkin. Aivan tässä meren vieressä. Yksinäinen eläkeläinen.

Sota

Lauantai 14.3.2026 klo 12.30 - JariH

Kyllä se nyt on vaan uskottava, että se on täällä. Nimittäin kevät.  Meillä on ollut lähemmäs kahdenkympin lämpötiloja jo viikkotolkulla, eikä loppua näy. Edellisessä jutussa mainituista maaliskuun myrskyistä ei meidän huudeilla ole ollut tietoakaan. 

On muuten mukava vertailla sääennusteita. Koska ainahan niitä pitää verrata. Minulla on Iltalehden tuottama Paras sää -palvelu, josta näkee Suomen Ilmatieteenlaitoksen, Forecan ja norjalaisen YR.No:n ennusteet tänne Kaštel Stariin. Näiden lisäksi käytän paikkalista Vrijeme & Radar -sivustoa. Perushuomiona voidaan todeta, että negatiivisin ennustaja, eli kaikkein huonointa säätä lupailee Ilmatieteenlaitos. Aina. Toiseksi tässä vertailussa tulee Foreca. Positiivisin palvelu on paikallinen Vrijeme & Radar. Sen ennusteet lupaavat parhaimmat kelit. Ja vieläpä, ehkä, kaikkein paikkaansapitävimmin. Meriveden lämpöä kurkin puolestaan SeaTemperature.info’sta. Adrianmeren lämpötila on tänään muuten 13,6 C. 

Sitten ketterästi niinkin kepeään aiheeseen kuin sota. Tai tarkemmin ei suoraan sotaan vaan lähinnä siihen valmistautumiseen. Maailma on viime aikoina ollut melkoisessa myllerryksessä kuten kaikki varmasti tietävät. Vanha sääntöpohjainen maailmanjärjestys alkaa olla muisto vaan vaikka tietyt piirit ainakin Suomessa vielä siihen vetoavat ja uskovat. Olisihan se toki mukavaa jos sotien aloittamisen voisi hyväksyttää jollain instituutiolla kuten vaikka YK:lla. Vaan kun asiat eivät toimi niin. Nykyään toimitaan suuremman oikeudella. Otetaan, tai ainakin yritetään ottaa, se mitä halutaan ihan vaan siksi että oletetaan pystyvämme tekemään niin. Tätä tapahtuu niin idässä kuin lännessä. 

Suuret ja voimakkaat valtiot suurine armeijoineen riehuvat. Pienet varautuvat tuleviin uhkiin niin hyvin kuin kykenevät. Suomi on hankkinut hävittäjiä, panostanut drooneihin, irtaantunut miinasopimuksesta jne. Enkä ihmettele. Perusteeksi riittää vaikkapa ne yhteiset 1.300 kilometriä verrattain arvaamattoman itänaapurin kanssa.

Vaan kyllä niitä uhkia pohditaan Kroatiassakin. Muistettakoon, että maa oli täysimittaisessa sodassa vain hieman reilu kolmekymmentä vuotta sitten. Itseasiassa juuri tänään on muutenkin hyvä päivä puhua Kroatian puolustuksesta, sillä 15.maaliskuuta vietetään Kansallisen suojelujoukkojen (Narodna zaštita) perustamista. Kyseinen Kroatian armeijan esiaste perustettiin nimittäin vuonna 15.3.1991 suojelemaan siviilejä ja paikallista infrastruktuuria. Ja hyvä että perustettiin, sillä hetken kuluttua oltiinkin täysimittaisessa sodassa. Tämä siis vuonna 1991. 

Kroatiaan kohdistuvia uhkia on pohtinut sotilasasiantuntija Marinko Ogorec. Kirjoittelin edellisessä jutussa jännitteistä Serbian ja Kroatian välillä ja luonnollisesti myös Ogorec nostaa ne esille omassa arviossaan. Hänen mukaansa Kroatiaan suuntautuu uhkia lähialueilta, ja nimenomaan Serbian taholta, sillä Serbia on vahvistanut puolustusvoimiaan hyvinkin intensiivisesti. Yllärinä tuli se, että Ogorecin mukaan toinen naapurivaltio, jota on syytä pitää silmällä, on Unkari. Hänen mukaansa Unkarilla on vahva armeija ja Viktor Orbán  on toistuvasti osoittanut kiinnostuksensa tiettyihin Kroatian osiin. Jos Orbán toimii ‘vahvemman oikeudella’, kuten vaikka kaverinsa Putin, Kroatian tulee olla valmistautunut. Unkarin pääministeri on julkisesti jopa haaveillut suur-Unkarista ja esitellyt karttoja joissa osa Kroatiaa oli piirretty Unkarin rajojen sisälle.

Toinen naapurimaa, Bosnia-Hertsegovina, ei muodosta Ogorecin mukaan suurta uhkaa Kroatialle, koska Bosnialla on aivan riittämiin tekemistä omien ongelmien kanssa. Ainoa riski, joka Bosnia-Hertsegovinasta suuntautuu Kroatiaan, on mahdollinen terroristiriski. Maassa on järkyttävät sisäiset jännitteet ja se voi johtaa aivan mihin tahansa toimiin. Jopa naapuria kohtaan. 

Seuraavaksi todellinen yllättysmaa. Italia! En tiedä meneekö tämä jo hieman vainoharhaisuuden puolelle, vai puhuuko sotilasanalyytikko  virkansa puolesta, mutta Marinko Ogorec nostaa esille Kroatian kauniin rannikon, joka on hänen mukaansa aina kiinnostanut naapurivaltioita. Myös Italiaa. Tästä innostuneena Ogorec toteaa, että koska Italialla on vahvat ja korkealaatuiset asevoimat sellaiset tulee olla myös Kroatialla. 

Ylivoimaisesti kireimmät suhteet on kuitenkin Serbiaan, joka on vahvistanut armeijan kalustoa viime aikoina todella voimakkaasti. Ogorec esittää vertauksen; jos näet naapurin vievän kotiinsa haulikon, hän saattaa olla menossa metsästämään. Jos hän tuo tarkkuuskiväärin, ihmettelet vain että miksi, mutta jos hän tuo konekiväärin, sinun tulee varautua pahimpaan. Jopa hyökkäykseen. Ja juuri näin Serbia Ogorecin mukaan tekee. Tuo pirttiin konekiväärin. Hänen arviotaan ei heikennä yhtään se, että Serbian presidentti Aleksandar Vučić lällättelee Serbian lehdistössä että ‘meilläpä on enemmän ohjuksia kuin teillä, me emme vaan esittele niitä teille’. 

Presidentti Vučićia risoo isosti se, että Kroatia on solminut löysähkön puolustusliiton Kosovon ja Albanian kanssa. Tämä on herra presidentin mukaan selvä merkki siitä, että Kroatia on viime vuosina tehnyt kaikkensa kaataakseen Serbian. Vučić kertoo myös, että hänen näkemyksensä mukaan Kroatia vain odottaa oikeaa aikaa hyökätäkseen Serbiaan. Mutta Serbia on kuulemma valmis tähän. 

Todettakoon lopuksi, että niin Kroatia, Albania kuin Italia ovat kaikki Naton jäseniä. Bosnia-Hertsegovina on jäsenyyttä valmisteleva kumppanimaa ja Kosovolla on hyvin vahvat suhteet Natoon. Serbia ei ole Naton jäsen, sillä on yhä edelleen syvenevät suhteet Venäjään. 

Kaiken kaikkiaan, vaikka maailma tuntuu olevan tulessa, elämä Kroatiassa soljuu yhä aivan omalla painollaan, rauhallisesti ja hitaasti. Aurinko nousee joka aamu, Adrianmeri kimaltelee ja liplattelee eikä kaduilla partioi sotilasvoimia. Me keräännymme muiden vanhojen ukkojen kanssa aamukahville rantakahvilaan. Ja löntystellään pitkin poikin kyliä. Paha maailma loistaa poissaolollaan.