Juttuja

My story, part 1

Perjantai 30.1.2026 klo 14.34 - JariH

Kroatialainen lehti otti yhteyttä. Tekevät juttusarjaa Kroatiassa asuvista ulkomaalaisista ja halusivat kertoa myös minun tarinan. Ja mikäs siinä, antaa mennä vaan. Kun kokosin tarinaa, huomasin etten ole tainnut kertoa muuttosaagaani kokonaisuutena täällä, joten päätin julkaista sen myös täällä. Saatte lukea sen hieman etukäteen. Suomeksi. Juttu, joka on siis kroatiaksi, ilmestynee paikallisessa lehdessä/nettisivulla helmikuun ensimmäisen viikon loppupuolella. Koska tarina on pitkä, jaoin sen  kahteen osaan. Tässä osa numero yksi. Olkaa hyvä.  

Minä olen Jari Hälvä, Kaštel Starissa asuva suomalainen eläkeläinen. Tämä on minun tarinani.

Muistelen haaveilleeni asumisesta Suomen ulkopuolella, jossain toisessa kulttuurissa, lähes koko ikäni. Halusin muuttaa Suomesta kokeakseni jotain uutta, saadakseni uusia elämyksiä. Minulla ei ollut, eikä ole edelleenkään, yhtään mitään vanhaa kotimaatani vastaan. Suomi on hieno maa, minä en vaan halua asua siellä. Ainakaan juuri nyt. 

Kun asuin Suomessa kärsin vakavasta sairaudesta useamman vuoden ja olin sairaslomalla parisen vuotta. Lääkärini ehdotti vuonna 2015 että voisimme hakea minulle sairaseläkettä. Kuten tiedetään, sairaseläkkeen saaminen ei Suomessa ole aina helppoa. Varsinkin minun sairauteni kohdalla eläkeyhtiöt saattavat evätä eläkkeen jopa useamman kerran peräkkäin. Me päätimme kuitenkin yrittää.

Virallinen ilmoitus saapui tammikuun 18. päivä vuonna 2016. Minulle oli myönnetty pysyvä sairaseläke. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että pitkään haaveilemani maastamuutto oli mahdollista. Minulla oli aivan uusi elämä edessä. Tunne oli sangen hämmentävä. 

Aloitin mahdollisten muuttokohteiden vertailu. Minun piti löytää maa EU:n sisältä sairauteni vaatiman lääkityksen ja asioiden hoitamisen helppouden takia. Niinpä excell -taulukossa olivat kaikki peruskohteet suomalaiseläkeläiselle Euroopassa. Siitä löytyivät mm. Espanja, Kreikka, Portugali. Mutta ei Kroatia. Eräänä päivänä siskoni soitti ja kysyi, että oletko harkinnut Kroatiaa. En ollut, joten otin sen vertailuun mukaan. Ja kuinka ollakaan, Kroatia nousi nopeasti listan kärkeen.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että valitsin Kroatian ja Kaštel Starin uudeksi asuinpaikakseni täysin sattumalta. Lähes vahingossa. Jos sisko ei olisi kyselyt minulta Kroatiasta, en tiedä olisinko ikinä tullut edes ajatelleeksi sitä muuttokohteeksi sillä en ollut koskaan käynyt Kroatiassa enkä oikeasti tiennyt maasta yhtään mitään. Mutta asiat loksahtivat paikoilleen. Löysin asunnon Kaštel Starista ja sain koko pienen omaisuuteni myytyä hämmentävän helposti Suomessa. Ostin halvimman mahdollisen auton, se maksoi muuten 300 €, pakkasin vähäiset tavarani ja taistelutoveri Rocky the Dogin autoon ja ajelimme Euroopan läpi uuteen kotimaahanmme. 

Sain lopullisen eläkepäätöksen tammikuun 18. päivä, ja toukokuun 5. päivä kannoin jo muuttokuormaa Kaštel Starista vuokraamaani asuntoon. Muutos oli nopea, mutta onnistunut. Enkä ole katunut, olenhan viihtynyt Kaštelassa kohta jo seitsemän vuotta. 

Valitsin Kroatian siis mm. siksi, että se oli EU valtio. Asioiden hoitaminen piti olla helppoa EU maiden välilä. En tiedä minkälaista se olisi ollut jos olisin ollut EUn ulkopuolella, mutta ei se kyllä kovin helppoa ollut kymmenen vuotta sitten Kroatiassakaan. Oleskeluluvan hakemisessa ei ollut sen suurempia vaikeuksia, paitsi että paperipinosta puuttui aina ‘se yksi paperi’ tai jonkin lappu oli ‘väärin täytetty’. Pankkitiliä varten piti hankkia Suomesta papereita tai jonkinlaisia numeroita, joiden olemassaolosta en ollut koskaan edes kuullut. Suurimmat ongelmat koin kuitenkin kun koitin sujahtaa Kroatian sosiaaliturvan piiriin. Eli HZZO:hon. Se ei onnistunut Kaštelassa vaan piti matkustaa Splitiin asti. Sinne piti matkustaa useampaan kertaan, sillä taas puutui aina vähintään ‘se yksi’ paperi. Eikä aina löytynyt oikeaa henkilöä, joka olisi tiennyt edes mitä tehdä. Mutta lopulta tämäkin onnistui. 

Kaikki tuo tapahtui siis kymmenen vuotta sitten, nykyään asiat sujuvat jo täysin eri tavalla. Yhä edelleen toki jonkinmoisessa byrokratiaviidakossa, mutta selkeästi joustavammin. 

Pykäläviidakosta huolimatta sulautuminen kroatialaiseen, tai tarkemmin dalmatialaiseen, elämäntyyliin sujui hyvin. Opin nopeasti paikalliset tavat, vaikkakin dalmatialainen elämäntyyli aiheuttikin lievää hämmästystä alkuun. Skandinaaviseen täsmällisyyteen kasvaneena oli vaikea tottua, että asiat ei välttämättä toteudu silloin niiden tekemisestä on sovittu. Koska kyllähän sen ehtii huomennakin. Tai että sovittu tapaaminen siirtyy puolella tunnilla, joskus jopa useammalla tunnilla, kun asentaja tapasi kaverinsa ja istui tämän kanssa kahvilla. Tämä 'pomalo' ärsytti, kunnes totesin että pakkohan se on sopeutua ja aloin elää dalmatialaiseen tapaan myös itse. Että pomalo vaan kaikille. Älkää odotella minua sovittuun aikaan mihinkään. Tulen kunhan kerkiän 

Päätin opetella kroatian kielen. Aloitin kielikurssin. Vaan ei se kieli oikein tarttunut. Eikä se ole vieläkään tarttunut. Jostain syystä kroatia on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen vaikeasti omaksuttava kieli, eikä sitä helpota yhtään se, että kun  Kaštelassa ihmiset huomaavat etten puhu kroatiaa, suurin osa ihmisistä kääntää kielen englanniksi. Ja minun kielen omaksuminen siirtyy jälleen. Nyt syksyllä aloitin kielikurssin jälleen kerran. Luonnollisesti edelleen aloittelijoiden ryhmässä. Katsotaan miten se tällä kertaa lähtee. Vai lähteekö lainkaan.

Kielen oppimisen lisäksi päätin tutustua uuteen kotimaahani niin hyvin kuin mahdollista. Niinpä kiersin pitkin poikin Kroatiaa antaumuksella. Kiertelin Dalmatian lisäksi Istriaa ja Kverninlahden alueita, kävin pohjoisessa sisä-Kroatiassa Zagrebin alueella ihmettelemässä kyliä ja kaupunkeja ja pyörin Slavonian lakeuksilla. Voin sanoa että tunnen Kroatian melkein paremmin kuin Suomen. Tai olen ainakin käynyt useammassa paikassa. Reissuillani huomasin kuinka monimuotoinen maa Kroatia on. Istriassa tuntuu kuin olisit täysin eri maassa verrattuna vaikkapa Slavoniaan tai jopa maan pohjoisosiin. Dalmatia puolestaan muuttuu täysin kun kiipeät rannikolta vuorten toiselle puolelle. Niinpä kun minulta kysytään että minkälaista siellä Kroatiassa on, vastaan nykyisin että en tiedä, riippuu ihan siitä mistä osasta maata puhutaan.

Kierrellessäni pitkin poikin Kroatiaa, tutustuin samalla myös eri alueiden ruokakulttuureihin. Yritin nauttia paikallisia herkkuja niin paljon kuin mahdollista. Dalmatiassa peka ja pasticada olivat luonnollisesti jo tuttuja, maistoin kerran jopa crni rizottoa. Enkä maista uudelleen. Istriassa olen syönyt elämäni parhaan tryffelipastan. Saarilla olen nauttinut prsutia, mutta myös erinomaisia juustoja. Slavonissa piti etsiä aitoa paikallista kulenia ja pohjoisemmassa osassa maata zagorski štruklia. Tiedän siis, että tästä maasta löytyy hyvinkin monipuolisesti erilaisia herkkuja sen turistien suosiman pizzan lisäksi. Itse en ole vielä edes yrittänyt valmistaa paikallisia herkkuja, sillä on helppo aina löytää joku, joka tekee sen niin paljon paremmin.            

Kun olin kiertänyt  Kroatian lähes läpi, alkoi tuntua siltä että tämä maa taitaa olla nähty. Aloin kaivata uusia kokemuksia. Niinpä muutin Bulgariaan. Muutin Plovdiv nimiseen kaupunkiin, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja täynnä historiaa. Plovdivissa kerrotaan olleen yhtämittaisia asutusta semmoiset vaatimattomat 8000 vuotta, ja historia pukkaa kaupungissa esille ihan joka paikassa. Jopa Plovdivin pääkävelykatu on rakennettu roomalaisen stadionin päälle siten, että stadionin katsomoita on mahdollista katsella kävelykatua reunustavien talojen kellareissa. Muita roomalaisia raunioita on ihan joka paikassa ympäri kaupunkia. Kaiken lisäksi Plovdiv pitää raunioistaan erittäin hyvää huolta.

Asuin Plovdivissa kolme vuotta. Kunnes huomasin kaipaavaani Kaštelaa. Kaipasin Kroatiaa, kaipasin Kaštel Starin kylää, mutta ennen kaikkea kaipasin Adrianmerta. Plovdivissa asuin keskellä kaupunkia. Siellä lämpötilat nousevat heinä-elokuussa helposti neljäänkymmeneen asteeseen, ja kun Plovdivissa ei ole merta, ei edes uimakelpoista jokea, kuumuus on tukalaa. Ei ollut viilentävää merituulta eikä mahdollista pulahtaa mereen kuten Kaštelassa. Ja kun mahdollisuus sitten aukeni, tartuin siihen ja muutin takaisin Kaštelaan. Muutin takaisin jopa samaan asuntoon, josta Plovdiv-reissulle lähdin. Palattuani takaisin Kroatiaan tuntui, että olen palannut takaisin kotiin. Oikeasti.  

Tässä ensimmäinen osa erään maastamuuttajan elämästä. Osa kaksi ilmestyy muutaman päivän päästä. Pysykääpä  linjoilla. 

Historiaa

Perjantai 12.12.2025 klo 21.40 - JariH

Jostain ihmeen syystä ihan tässä viime vuosien aikana on historia alkanut kiinnostaa. Lähinnä historia niillä alueilla joissa asun tai olen asunut. Enkä oikein tiedä mistä moinen johtuu. Johtuuko se kenties siitä, että ikää tulee itsellekin lähes joka päivä lisää? Vai johtuuko se siitä, että töiden takia olen päässyt paneutumaan eri alueiden, yksittäisten maiden ja kaupunkien historiaan? Tai sitten kiinnostuksen kasvu johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana asunut ja elänyt sananmukaisesti keskellä historiaa. 

Hyvä esimerkki historiassa asumisesta on edellinen kotikaupunkini Plovdiv Bulgariassa. Kaupunki on ihan oikeasti rakennettu historian päälle. Plovdivin alueella on todistettavasti ollut asutusta rapiat 7000-8000 vuotta. Se näkyy ja tuntuu kaupungissa arjessa ja ihan joka paikassa. Plovdivin pääkatu, kävelysellainen, on rakennettu roomalaisen stadionin päälle, ja roomalaisaika, eli ajanjakso joka alkoi noin vuonna 50 jatkuen aina 800 -luvulle, pilkistää vähän siellä sun täällä. Plovdivissa on todella vaikea kulkea yhtään missään törmäämättä historiaan. Ehkä tämä minun kiinnostus historiaa kohtaan juontaa juurensa sieltä. En tiedä. 

Vajaa tuhat vuotta siitä kun roomalaisten aika Plovdivissa päättyi, alkoi tapahtua myös täällä Adrianmeren rannalla. Siis alueella jota nykyään kutsutaan Kaštelaksi. Paikalliset porukat olivat asustelleet kaikessa rauhassa viereisen Kozjak vuoren rinteillä, mutta kun 1400 -luvulla ottomaanien uhka alkoi kasvaa, aateliset ja kirkonmiehet päättivät rakentaa linnoituksia ja linnoitettuja kartanoita rannikolle ja rantakiville ihmisten turvaksi. Tai tuohon aikaan pääosin varmaan ihan omaksi turvalliseen. Linnoituksia syntyikin lopulta peräti 14 kappaletta pitkin Adrianmeren rantaa. Kun Kozjakin rinteillä asuva väki totesi olevansa enemmän turvassa lähellä linnoituksia, se valui niiden taakse ja näin linnoitusten ympärille syntyi pieniä kyläyhteisöjä kivitaloineen ja kapeine kujineen.

Linnoitusten rakentamista kannusti voimakkaasti tuohon aikaan alueen mahtivaltio Venetsia, suojelivathan ne myös heidän verotulojaan kun alueen pellot, viinitarhat ja oliivilehdot olivat turvassa linnoitusten suojassa. 

Yksi ensimmäisistä linnoituksista, joka Adrianmeren rannikolle valmistui, oli aatelismies Koriolan Cippiconin rakentaman linnoitus vallihautoineen ja muurineen. Se nakuteltiin kasaan vuosien 1470-1480 välillä. Herra Cippiconin ja hänen sukunsa rakentaman linnan ympärille muodostui Kaštel Stari -niminen kylä, joka on yhä edelleen olemassa. Ja on kylä jossa minä asun. 

Myöhempinä aikoina Cippiconin rakentama linnoitus on muuttanut muotoaan ja on nykyään lähinnä yksi alueen tavallisista kivitaloista. Muurit ovat kadonneet ja vallihaudan paikalla on katu. Historiasta muistuttaa enää vain Cippiconin suvun vaakuna talon parvekkeen kaiteessa. 

Cippiconin suku oli yksi tuon ajan mahtisuvuista, se omisti ja hallitsi laajoja alueita nykyisen Kaštelan alueella. He päättivät myöhemmin jakaa maitaan suvun kesken ja näin rannikolle syntyi uusi linnoitettu kylä, jota alettiin kutsua nimellä Kastel Novi. Suomeksi uusi kastela. Näin rannalla sijaitsi, ja sijaitsee vielä tänäkin päivänä kylki kyljessä ‘vanha kastela’ Kastel Stari ja ‘uusi kastela’ eli Kastel Novi. Kiitos aatelissuku Cippiconin. Kastel Noviin palataan vielä myöhemmissä kirjoituksissa.

Samoihin aikoihin myös muihin lähialueen kyliin nousi omia linnoja tai linnoituksia. Kaikista niistä muodostui pysyviä, muurein suojeltuja kyläkeskuksia. Myöhemmin ne sulautuivat hiljalleen yhteen yhdeksi kaupungiksi eli Kaštelaksi. Kyliä oli, ja on yhä edelleen, yhteensä seitsemän. Näihinkin palaamme myöhemmin. 

Istun muuten nykyisin jokaikinen päivä edellä mainitun herra Cippiconin 1470-1480 luvulla rakentaman linnan kivijalassa sijaitsevassa kahvilassa Kaštel Starissa. Eli istun ihan muina maahanmuuttajana Kaštel Starin ensimmäisen, vuosisatojen saatossa toki muotoaan muuttaneen linnoituksen, kahvilassa. Toisin sanoen istun keskellä historiaa. On jännä miettiä siinä kahvia litkiessä kuinka Cippicon aikoinaan suunnitteli ja rakensi tämän rakennuksen koska tuolta mereltä, nykyisen pienvenesataman takaa, saattoi ilmestyä merirosvoja tai ottomaanien laivasto. Tuossa, missä nyt on tie, oli aikoinaan siis vallihauta. Ja tämän pöydän paikalla, jossa nyt istun, saattoi seistä vartiomies tarkkaillen Adrianmerta kaiken maailman rosvojen varalta. Se on aika huima ajatus. 

Onneksi minun ei tarvitse nykypäivänä vahtia merta. Eikä pelätä rosvoja. Minun ei itseasiassa tarvitse edes tilata Caffe Bar Gajossa, koska Josipa tietää että aamulla menee Americano ja iltapäivällä kaksi olutta. Ne ilmestyvät automaattisesti pöytään. Hän jopa tarkkailee milloin sitä ensimmäistä olutta on nautittu niin että voi tuoda sen toisen.  Usein vielä ns. firman piikkiin. Tätä minä kutsuisin palveluksi. 

Sinä olet juuri lukenut pienen historiapläjäyksen kotikylästäni. Seuraavissa jaksoissa laajennetaan hieman näkemystä ja kurkataan kuinka muut Kaštelan kylät aikoinaan syntyivät. Joten pysykää kyydissä.