Juttuja
RakkaustarinaLauantai 27.12.2025 klo 11.52 - JariH Se olisi sitten taas yksi joulu syöty. Seuraa raportti:
Kaikki ruoat onnistuivat. Graavilohi graavautui sopivasti, joulukinkkua näytellyt porsaanpala suolautui oikein hyvin suomalaista joulukinkkua muistuttavaksi ja imelletty perunalaatikko imeltyi erinomaisesti. Kaiken lisäksi ruokaa oli juuri sopivasti - tein aamulla viimeisistä lohipaloista aamiaisleivät ja loput kinkut menevät illalla pyttipannuun. Joulu 2025 suoritettu. Raportti päättyy. Siirrytään arkisiin asioihin. Eli rakkauteen. Tehdään se menneisyyden avulla. Eli siirrytään takaisin Kaštelan kylien historiaan ja lähdetään kohti seuraavaa kylää. Se on Kaštel Lukšić jonka historiaa ei voi kertoa ilman että kertoo Lukšićissa 1600 -luvun lopulla tapahtuneesta traagisesta rakkaustarinasta.
Kaštel Lukšić syntyi kuten kaikki muutkin Kaštelan kylät 1400 -luvun loppupuolella. Aatelismiehet rakensivat linnoituksia Adrianmeren rannikolle suojaamaan kyliä, kyläläisiä ja viljelmiä mereltä uhkaavia ottomaaneja ja merirosvoja vastaan. Kyläläiset muuttivat sitten läheisen vuoren rinteiltä linnoitusten muurien suojaan. Näin tapahtui myös Kaštel Lukšićissa. Sinne rakennettiin 1400 -luvun loppupuolella peräti kaksi linnaa. Toisen niistä kilkutteli pystyyn Radoslav Vitturi ja toisen, ei kovin kauas edellisestä, herra nimeltään Adalbert Rušinić. Hänestä käytetään myös nimeä Rosani.
Vuosisatojen vieriessä nämä kaksi perhettä riitautuivat. Riidat koskivat niin maanomistuksia kuin aatelisetuja ja muita taloudellisia asioita, mutta suurimpana riidan aiheena oli öljykiista. Rušinićit painostivat nimittäin Vitturin vaikutuspiirissä asuvien ihmisiä tuomaan oliivinsa Rušinićien öljymyllyyn puristettavaksi, ja koska myllyn omistaja sai aina pienen siivun puristetustä öljystä verojen ja palkkioiden muodossa, tämä vähensi luonnolliseti Vitturien tuloja. Radoslavin perhe ei siitä kauheasta tykännyt. Vihanpito jatkui, ja syveni entisestään, koko 1500- ja 1600 -luvut. Taisi siis muuttua melko periaatteelliseksi. Sitten lopulta siihen rakkauteen. Kaštel Lukšićissa, edellä mainituissa linnoissa, asusteli kaksi nuorta. Vitturin linnassa asui nuori nainen nimeltä Dobrila ja muutaman sadan metrin päästä hänestä, Rušinićin linnassa, nuoriherra Miljenko. Miljenko ratsasteli iltaisin pitkin poikin Lukšićin rantoja ‘katselemassa ja tarkastamassa’ peltoja. Todellisuudessa hän kävi tapaamassa salaisesti Dobrilaa. Nuoret eivät saaneet, eivätkä voineet, rakastaa avoimesti koska heidän perheensä olivat olleet vuosisatoja riidoissa. Niinpä he tapasivat puutarhoissa ja kirkkojen varjoissa. Kumpikaan isä ei kerta kaikkiaan voinut hyväksyä nuorten rakkautta. Dobrila ja Miljenko joutuivat tapaamaan salaa.
Isät saivat kuitenkin vihiä nuorenparin salaisista tapaamisista ja heidän rakkaudesta. Dobrilan isä Radoslav Vitturi järjesti tyttärensä avioon Trogirista kotoisin olevan Dobrilaa huomattavasti vanhemman aatelismiehen Družimirin kanssa. Sekin oli hänen mielestään parempi vaihtoehto kuin että pahimman vihamiehen poika saisi hänen tyttärensä. Miljenko ei luovuttanut. Kun Družimirin ja Dobrilan häitä vietettiin Lukšićin kirkossa, Miljenko saapui paikalle ja keskeytti seremonian miekan avulla. Aatelismiehet suivaantuivat tästä oikein kunnolla. Dobrila lähetettiin Sveti Nikolen luostariin Trogiriin. Miljenko puolestaan joutui Visovacin luostariin lähelle Krkaa. Tämäkään ei sammuttanut nuorta rakkautta. Dobrila lähetteli luostarista viestejä Miljenkolle palvelijansa avustuksella ja lopulta lahjoi erään nunnan, jotta pääsi pakenemaan luostarista veneellä tapaamaan rakasta Miljenkoaan. Nuoret tapasivat lopulta Visovacissa ja vannovat ikuista rakkauttaan toisilleen.
He päättivät palata Lukšićiin toivoen että perheensä pystyisivät sopimaan riitansa. Dobrilan isä, Radoslav Vitturi, kertoikin vihdoin hyväksyvänsä nuorten avioliiton, ja niin Dobrillan ja Miljenko häät järjestettiin Kaštel Lukšićin pääkirkossa. Kaikki näytti päättyvät onnellisesti. Mutta Radoslav Vitturi olikin vaan feikannut. Ei hän oikeasti voinut hyväksyä että hänen tyttärensä avioituu pahimman vihamiehen pojan kanssa, hän ei voinut niellä ylpeyttään, ja kun nuoripari astui avioparina ulos kirkosta, Radoslav Vitturi ampui tuoreen vävynsä kirkon portaille. Dobrilan valkoinen hääpuku värjäytyi rakkaansa vereen ja Miljenko kuoli hänen käsivarsilleen. Menetettyään rakkaansa sangen traagisesti, Dobrilan ei jaksanut enää elää vaan kuihtui hiljalleen itsekin pois ja kuoli ikävään. Miljenko ja Dobrila on haudattu pieneen kirkkoon Kaštel Lukšićissa. Heidän yhteisen hautansa hautakivessä lukee ‘Pokoj ljubovnikom’ eli ‘rauha rakastavaisille’.
Onko tämä Kaštelan Romeo ja Julia -tarina pelkkä legenda vai löytyykö historiankirjoista todisteita että Dobrila ja Miljenko ovat oikeasti rakastaneet toisiaan? Vitturin ja Rušinićin riidoista löytyy tietoja vanhoista oikeudenkäynti pöytäkirjoista 1600 -luvulta, sen sijaan Miljenkon murhasta tai nuoren parin rakkaustarinasta ei dokumentoitua tietoa löydy. Tästäkin huolimatta Kaštel Lukšićissa vietetään vuosittain elokuussa juhlia Dobrilan ja Miljenkon kunniaksi, tuolloin kylässä esitetään näytelmiä, järjestetään konsertteja ja oopperaesityksiä. Kyllä se rakkaus siis on vaikeaa ja traagista. Ollut näemmä jo vuosisatoja.
|
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, ruoka, kinkku, lohi, kastela, rakkaus, murha, historia |
Valmistuu valmistuu....Maanantai 22.12.2025 klo 10.56 - JariH
Kyllähän se sieltä väkisin pukkaa. Se joulu. Siirretäänpä siis loput Kaštellan kylien historiat tulevaisuuteen ja käydään sen sijaan läpi hieman miten jouluvalmistelut täällä palmun alla ovat sujuneet.
Ihan alkuun täytyy todeta, että on himpun verran haastavaa saada yhtään minkäänlaista joulutunnelmaa aikaiseksi kun aurinko paistaa ja päivälämpötila kipuaa vanhan, aina luotettavan, apteekin lämpömittarin mukaan 16-17 asteeseen. Eli sellaista perinteistä ‘lunta sataa hiljalleen pimpeli-pom’ -joulufiilistä on vaikea kaivella esiin vaikka radio tuuttaa päivittäin suomalaista joulumusiikkia. Joka on sivumennen sanottuna aikamoisen ranteet auki meininkiä. On kuollutta pikkuveljeä, on harrasta tunnelmaa, on köyhyyttä ja kaikenlaista muuta kamalaa. Joulu on pohjimmiltaan kuitenkin synttärit, miksi sitä pitäisi synkistellä? Kysyn vaan. Täällä siis väännetään. Koitetaan ainakin vääntää jonkinlaista kaukaisesti suomalaista joulua muistuttavaa tapahtumaa vaikka tarvikkeiden hankkiminen onkin verrattain hankalaa. Hyvin vanhvasti soveltaen siis mennään. Hyvänä esimerkkinä tuosta tarvikkeiden hankkimisen vaikeudesta toimii sinappi, josta kirjoitin jo muutama juttu sitten. Kroatiassa ei kun kunnon sinappia ole. Vaan kun hätä on suuri, apu löytyy. Ei nyt kovin läheltä, mutta Suomesta. Sain nimittäin tuon edellisen kirjoituksen jälkeen ilmoituksen, että minulle on postissa tulossa suomalaista sinappia. Ja tuli! Suklaalevyn ja kynttilän kera. Kyllä tuntui hyvältä. Kiitos vielä kerran pelastavalle enkelille. Taisivat muuten olla samalla minun ainoat joululahjat.
Vaan eipä täällä tunneta perinteistä joulukinkkuakaan, joten juhlapöydän kunkkua näyttelee ihan peruspossunpaisti. Joka toki suolataan. Näin siitä saadaan lähes suomalaisen kinkun makuinen. Suolaus ei muuten ole kauhean vaikea rasti. Kuten ei ole vaikeaa imelletyn perunalaatikon valmistaminenkaan. Olen toki harjoitellut sitä jo useamman vuoden ajan, mutta harjoitus tekee mestarin. Tai ainakin sen, että itse imelletty perunalaatikko todella on imellettyä. Ensimmäiset viritelmät vuosia sitten kun olivat lähinnä uunissa paistettua perunamuusia.
Silliäkään on turha etsiä ainakaan Kaštellan kymmenistä kaupoista. Ei ole. Ei edes kalakaupoissa. Kuten ei ollut losostakaan. Eli lohta. Tuoretta sellaista. Pakasteesta olisi lohifleitä löytynyt, mutta kuka niitä nyt? Tiedä voiko sellaista edes graavata. En ottanut riskiä, vaan tein retken aina luotettavaan Lidliin.
Ja johan helpotti. Löytyi lohifileitä, löytyi jopa sillejä. Vieläpä kahta eri laatua. Tähän väliin täytyy todeta, että tämä sovellettu suomalainen joulu oli selkeästi helpompi, ja luonnollisesti halvempi, rakentaa Plovdivissa Bulgariassa. Sieltä löytyi korvaavia tuotteita ihan lähikaupasta ja sillin tyyppisen erikoisuudet piparkakkujen ja glögin ohella haettiin Ikeasta. Täällä lähin Ikea on 400 kilometrin päässä, joten piparkakkuja ei tänä jouluna ole ja glögi tehdään paikallisesta punkusta. Siitä halvimmasta. Onneksi näin lähes aikuisena saa ihan itse päättää mitä syö. Ja mitä kaipaa siitä perinteisestä suomalaisesta joulupöydästä. Lanttu- ja porkkanalaatikko yök. Rosolli yök. Lipeäkala se vasta yök onkin. Mutta joulutortut. Viime vuonna niitä vielä sai, mutta tänä vuonna ei. Valmiita torttuja ei meidän kaupoista tietenkään löydy, eikä itse tekeminen onnistu koska ei ole uunia. En tiedä onnistuisiko joulutortut airfryerissä enkä jaksa alkaa selvittämään. Syödään jälkkäriksi sitten jotain paikallisia leivonnaisia.
Uskoisin, että näillä paikallisilla herkuilla, ja sovelletulla suomalaisella jouluruoalla, saadaan jälleen kerran ihan kunnon perinteinen jouluähky aikaiseksi. Koska tässä ei ole enää kuin muutama päivä jouluun, haluan toivottaa kaikille siellä ruudun takana oikein hyvää joulua. Syökää, juokaa, nauttikaa. Ja pitäkää läheiset lähellä. Yksinäinen joulu kun ei ole se kaikkein mukavin joulu. Rauhallista joulua!
|
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, Kastel Stari, Kroatia, ruoka, perinteet, kinkku, perunalaatikko, lahjat, perhe, talvi |
Ulkosuomalainen jouluKeskiviikko 25.12.2024 klo 16.41 - JariH Yksi meille ulkosuomalaisille näin joulun aikaan toistuvasti esitetty kysymys kuuluu, että kuinka te selviätte joulusta? Teettekö paikallisen joulun? Ettehän te siellä mitään perinteistä suomalaista joulua kykene järjestämään?’ Ette varmaan saa edes mitään suomalaisia jouluherkkuja?
No, ei saada ei. Ei ainakaan kaikkia. Eikä ainakaan täällä. Siksi pitää soveltaa. Vähän niinkuin vaikkapa täällä Bulgariassa jouluna vuonna 2024. Tässä tarina siitä.
 Onneksi on jo sen verran ikää, että saa jouluna(kin) syödä tasan sitä mitä haluaa eikä ole pakko maistella kaikkea sellaista, josta tietää jo etukäteen ettei tykkää. Niinpä myös tämän vuoden joulupöytä rakennettiin siltä pohjalta, että siinä on vain sellaisia ruokia, joita on mukava syödä. Siinä ei siis ollut tänäkään vuonna lipeäkalaa. Eikä valkokastiketta. Tai kaalia.
 Sen sijaan pöydästä löytyi graavilohta. Ihan itse graavattuna. Lohella ja silleillä, joita saa paikallisesta Ikeasta, aloiteltiin. Ja hyvin aloiteltiinkin. Hyvää oli, graavaus onnistui erinomaisesti ja Ikean sillit maistuivat hyvinkin kotoisilta, toisin kuin nämä paikalliset sillit, joihin en vielä ole tottunut. Tai sitten ne ovat yksinkertaisesti pahoja.
 Väliin vedettiin juustolautanen. Yksi puute tässä maassa, johon en ole löytänyt ainakaan vielä ratkaisua, on Bulgarian juustovalikoima. Peruselintarvikekaupasta, joihin luen paikallisten lisäksi myös Lidlin ja Kauflandin, saa kyllä ihan hyviä perusjuustoja, mutta jos vähänkin erikoisempaa etsit, niitä ei löydy. Mistään. Vika on siis joko Bulgariassa tai minussa.
Kun tässä tätä ruokalistaa käydään läpi, ei pidä unohtaa läpi ruokailun, joka kesti siis koko päivän, mukana kulkenutta itsetehtyä joululimppua. Varsinaista valmista joululimppua, kuten minä sen suomalaisena käsitän, en täältä ole löytänyt, mutta kun itse tekee, limpusta saa just sellaisen kun haluaa. Ja hyvin oli leipä tehty tänä vuonna. Limppu oli juuri sellaista kun joululimpun pitääkin olla.
 Onko joulua ilman joulutorttuja? Tai järjetöntä määrää suklaata? Kaikki tietää, että ei ole. Mutta onko Bulgariassa valmista voitaikinaa niinkuin Suomessa ja jopa Kroatiassa on? Ja mikä on Bulgarian suklaatilanne? Ensimmäiseen, taikinakysymykseen, vastaus on että ei ole. Kaikki valmiina saatavat taikinat ovat jonkinlaisia marganriinipohjaisia taikinoita, joista ei todellakaan joulutorttuja tehdä. Vaan äkkiäkös sitä nyt yhden torttutaikinan pyöräyttää. Ja kaulitsee. Lisäksi, koska paikallinen luumuhillo on aivan järjettömän makeaa eikä muutenkaan kauhean kehuttavaa, samalla siinä sitten keittelee luumuista täytteen tortuille. Saapahan ainakin juuri sellaista mitä haluaa. Ja kappas, yks’kaks sinulla onkin pellillinen joulutorttuja valmiina! Ja toinen puoli taikinasta pakkasessa odottamassa aikaa, kun taas alkaa yllättäen tehdä mieli torttua. Vaikka sitten kesäkuussa.
 Entä se suklaa? Lähtökohtatilanne on yksinkertaisesti se, että (halvat) bulgarialaiset suklaakonvehtit ovat lähes syömäkelvottomia. Äklömakeita, omituisella suklaalla ja vieläkin omituisemmalla täytteellä varustettuja palleroita. Tokihan ne on sitten lopulta on pakko syödä, koska ne nyt kuitenkin tuli hankituksi vaikka pahoja ovatkin. Hyvä puoli näissä etäisesti suklaakohvehteja muistuttavissa klönteissä on se, etteivät maksa yhtään mitään. Konvehtirasia, jossa on useampi vaihtoehto, maksaa maksimissaan 15 BGN, joka euroissa on alle kahdeksan. Mutta. Tässäkin asiassa laatu seuraa hintaa. Laitapa suklaarasiaan viisikymppiä (BGN), eli noin 25 €, johan alkaa laatu, ja maku, parantua. Valmistusmaa tosin muuttuu siinä samalla, laatikossa saattaa lukea vaikkapa Made in Switzerland, mutta väliäkös tuolla. Pääasia on, että suklaa, ja konvehtien sisällöt, ovat hyviä. Tai edes irvistelemättä syötäviä. Tämä joulun ykköseksi nousi muuten Bailey’sin konvehdit, jotka maksoivat maltaita. Ja ovat valmistettu Irlannissa. Suklaa niihin on tehty Belgiassa. Joten eipä ihme että maksoivat.
Ja lopulta se joulun pääasia eli kinkku. Ennen sitä kuitenkin imelletty perunalaatikko, joka on ihan must joulupöydässä. Ja ei, arvasitte oikein, imellettyä perunalaatikkoa ei saa Bulgariasta. Joten sekin täytyy tehdä itse. Niinpä se sitten tehtiin itse, kaikkine imellytyksineen. Laatikko ja imellytys tehtiin luonnollisesti Marttojen ohjeilla, joita suosittelen hyvin vahvasti kaikkeen alkaen siivousvinkeistä ikkunanpesun kautta ruoanlaittoon. Imellytys onnistui tänä vuonna mainiosti, toisin kuin aikaisempina jouluina, jolloin “imelletystä” perunalaatikosta on tullut lähinnä uunissa paistettua perunamuhennosta. Mutta tänä vuonna siitä tuli ihan oikeaa imellettyä perunalaatikkoa. Laatikko olisi ollut täyden kympin laatikko, jos kokki olisi muistanut lisätä siihen reseptin mukaisen suolan. Nyt se oli suolatonta imellettyä perunalaatikkoa, johon onneksi syöntivaiheessa oli/on helppo lisätä se suola. Nam.
Bulgariassa ei tunneta joulukinkkua. Bulgariassa ei kaupat ole joulun alla täynnä kinkkutarjouksia, täällä ei lihatiskien pakastealtaan pullistele possua, täällä ei joulukinkku ole sisäänheittotuote. Jostain täältäkin saa taatusti täsmälleen suomalaisen joulukinkun mukaisen palan possua, potkalla tai ilman, mutta normikaupoista sellaista et löydä. Suolattuna nyt et ainakaan. Joten taas sovellettiin. Vahvasti. Kuten on sovellettu jokaisena ulkosuomalaisena viettämäni jouluna. Ensin ostettiin possunpala. Se oli tänä vuonna potkapala, eli siis pala jostain läheltä possun pyllyä. Ei kuitenkaan kinkku. Seuraavaksi pala suolattiin. Suolaukseen käytettiin tarkoitukseen suunniteltua suolaruiskua, joka tilattiin Saksasta. Suolaa ruiskuteltiin lihaan luonnollisesti Marttojen ohjeen mukainen määrä. Lopuksi, ennen paistoa, possu sai huilata vielä vuorokauden suolavedessä.
Sitten sika pääsi uuniin, jossa sitä paistettiin aivan kinkunpaisto-ohjeiden mukaisesti. Miedolla lämmöllä ja pitkään. Kun lämpömittari näytti, että nyt on valmista, pala jäähdytettiin ja kuorrutettiin. Ihan niinkuin oikea kinkku. Kuorrutusta muuten ei tehty Marttojen ohjeen mukaan, vaan suvussa vuosikausia kiertäneen kuorrutusohjeen mukaan.
 Mitäs me saatiin? Saatiin uunissa paistettua possua, joka maistui, olosuhteisiin nähden, lähes ihan oikealta kinkulta. Jotain pientä hienosäätöä pitää ensi jouluna tehdä, suolaukseen pitää kiinnittää ehkä vähän enemmän huomiota, mutta muutoin tämänvuotinen kinkunkorvike toimi vähintäänkin tyydyttävästi. Olkookin, että kyllähän sitä, jos ihan rehellisiä ollaan, kaipaa sitä ihan perinteistä suomalaista harmaasuolattua sikaa.
Näin tänä vuonna, näin tänä vuonna Bulgarian Plovdivissa. Täällä vietettin vuonna 2024 juuri sellainen joulu kun haluttiin, joka jatkuu pitkälle ensi viikkoon. Sillä eihän kukaan jouluruokia tee niin ettei niitä jäisi yhtään yli. Niitä jäi nytkin joten joulun rääppiäisiä vietetään ainakin perjantaihin asti. Sitten onkin jo perinteinen joulujälkeinen pizzapäivä.
|
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jooulu, suomi, ulkosuomalainen, perunalaatikko, lohi, kinkku, ruoka, joulutorttu, joululimppu, silli |
Oikein hyvää joulua!Tiistai 24.12.2024 - JariH
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille. Palataan linjoille, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, vuoden 2025 puolella! T. Jari |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, rauha, punainen, ruoka, kinkku |
