Juttuja

Helsinki

Sunnuntai 18.10.2026 klo 11.08 - JariH

Käväisin viikko sitten vanhassa kotikaupungissani Helsingissä. Vaikka olen varovaisestikin arvioiden ollut ujot kaksikymmentä vuotta poissa paikkakunnalta, kyllä tunne oli yhä edelleen, että tääältähän minä olen kotoisin. Kaupunki on luonnollisesti muuttunut siitä mitä se oli vaikkapa kultaisella 70 -luvulla, jolloin vietin villiä teini-ikää Kruunuhaassa, mutta kurkataanpa miten se Helsinki tällä kertaa esiintyi. Vanhan stadilaisen silmin.

Helsinki on kaupunki, jossa joka toinen ihminen on kiireinen, joka kolmas omasta mielestään tärkeä ja loput aivan liian kiireisiä näyttämään tärkeiltä. Helsinkiläinen ei koskaan käy ‘keskustassa’, hän vain liikkuu urbaanissa ympäristössä. Helsinkiläinen ei käy kahvilla, hän nauttii laadukkaan pienpanimon käsityöläiskahvia viihtyisässä kaupunkitilassa. Hän ei tilaa kahvilassa vain kahvia, hän tilaa kahvia kauramaidolla jonka tulee olla oikeanlaista, oikeassa paikassa tuotettu mieluiten sellaisessa yrityksessä jonka omistaja on kieltäytynyt sijoittajien rahoista eettisistä syistä. Joku voisi kutsua tätä snobismiksi, Helsingissä luova visuaalinen suunnittelija kutsuu sitä tiedostavaksi urbaaniksi elämäntavaksi. 

Helsinki on ainoa paikka Suomessa jossa ihminen voi seistä keskellä katua eettisesti tuotettu villakangastakki päällä, juoda 7,50 euron kauramaitolattea ja näyttää siltä kuin olisi juuri saanut tietää että Suomessa on jotain muitakin paikkoja kuin Helsinki. Kuten vaikkapa Turku, jota helsinkiläinen pitää historiallisena virheenä tai Tampere jossa on  varmaan tosi rauhallista.

Helsingissä on keskusta. Keskusta on paikka, jossa kaikki maksaa. Paljon. Helsingin keskustassa maksaa edellä mainittu kauramaitolatte, siellä maksaa lounas ja pysäköinti. Jos satut löytämään jostain vapaan parkkipaikan, ensimmäinen ongelma on löytää oikea sovellus jolla pysäköinnin voi maksaa. Ja kun sitten vihdoin maksat sitä, mieleen tulee että tulisi varmaan halvemmaksi hankkia autolle ihan oma tontti. 

Pysäköinti riippuu myös siitä, onnistutko löytämään reitin perille. Keskustassa rakennetaan teitä, korjataan putkia, vedetään uusia raitiovaunukiskoja tai kaivellaan teitä auki ihan vaan huvikseen sellaista tahtia, että kun aamulla olet tutkinut reitin valmiiksi, iltapäivällä sille on ilmestynyt vähintää kaksi tietyömaata. Helsinki panostaa pyöräteihin, joita rakennetaan ihan joka paikkaan, koska kaupungissa kaikkien pitää pyöräillä. Juuri siinä kaupungissa, jossa sataa räntää viistosti puolet vuodesta.

Helsingissä autoilija vihaa pyöräilijöitä joita pitää itsetuhoisina hipstereinä, pyöräilijä vihaa autoilijaa koska tämä on fossiilisten polttoaineiden varassa elävänä rikollinen. Jalankulkija pitää molempia idiootteina. Sähköpotkulautailija ei ehdi vihata ketään, sillä hän viilettää jalkakäytävää pitkin 32 km tunnissa zätäten samalla kavereiden kanssa. 

Helsingin ainoa, ja viimeinen, toimiva julkinen instituutio on raitiovaunu. Se kulkee arvokkaasti paikasta toiseen. Tosin nykypäivänä aivan uusia käsittämättömiä reittejä aivan uusilla numeroilla, joista ei kukaan ota selvää. Vitonen ei mene enää Töölön torilta Katajanokalle eikä kolmonen kierrä ympäri kaupunkia kirjaimesta riippuen suuntaan tai toiseen. Ei, nykyään kaupungissa kolistelee kaikenmaailman ysejä paikkoihin joita ennen ei ollut edes olemassa.

Mennään sitten syömään. Tai noh, mennään ravintolaan. Ennen sinne mentiin todellakin syömään, nyt sinne mennään kokemaan. Pöytään kannetaan annos, joka on aseteltu lautaselle niin taiteellisesti, että ruokaa pitää etsiä kuin arkeologi pronssikautista hautaa. Tarjoilija kertoo raaka-aineiden alkuperän, valmistustavan, viljelijän silmien värin sekä hänen poliittisen kantansa. Kun pyydät taideteokseen hieman lisää perunaa, sinua katsotaan sinua kuin olisit ehdottanut että Ateneumissa alettaisi myydä nakkimukeja. Ravintoloissa pätee sääntö; mitä pienempi annos, sen pidempi selitys ja suurempi lasku.   

Nakkimukista tuli mieleen jääkiekko. Joka kuuluu oleellisena osana Helsinkiin. Koska siellä pelaa Jokerit. Ja se toinen joukkue. Jääkiekko on helsinkiläisellä terapia, uskonto ja ajoittain kriisitila. Koska Helsingissä pelaa kaksi joukkuetta, näihin tiivistyy myös helsinkiläinen identtiteettipolitiikka. On kaksi leiriä, kaksi totuutta ja loputon määrä ihmisiä jotka tietävät tarkalleen miksi se toinen leiri on väärässä. Se oma joukkue edustaa kannattajilleen jotain suurempaa kuin pelkkä jääkiekko. Se joukkue on identiteetti, se on historia ja se antaa oikeuden vittuilla naapurille. 

Jokerit ansaitsee tähän loppuun aivan oman kappaleen. Jokerifanit ei vain kannata joukkuetta, faneilla on hämmentävän polveileva hämmentävä historia seuran kanssa. Tämä historia on rakentanut tunnesiteen, kasvattanut muistoja ja periaatteita vähintään muutaman vuosikymmenen ajan. Jokereiden kannattaminen on vähän niin kuin pitkä parisuhde ihmisen kanssa, joka on tehnyt elämässään kyseenalaisia ratkaisuja. Välillä olet ylpeä, välillä raivoissasi mutta et voi vaan kävellä pois koska olet sijoittanut suhteeseen aivan liikaa aikaa, rahaa ja rakkautta. 

Loppujen lopuksi Helsingissä on paljon sellaista mitä siltä ei voi ottaa pois. On meri, vanhat kivitalot, ratikoiden kolina, torien hälinä, syksyinen Esplanadi, Stockmannin jouluikkunat ja Rautatieaseman kiireinen ihmisvirta. Helsingissä on historiaa, omaleimaisuutta ja tiettyä karheaa kauneutta.

Helsinki on parhaimmillaan silloin, kun se unohtaa yrittää olla suurkaupunki ja uskaltaa olla Helsinki. Vähän jäyhä, vähän kallis, vähän omahyväinen ja aina valmis selittämään, miksi juuri täällä asiat tehdään oikein.

Näin tällä kertaa. Käytiin Suomen pääkaupungissa. Seuraavalla kerralla taas sitten aivan jotain muuta. Pysykääpä kanavalla.

Suomi - kiva konsepti

Tiistai 13.10.2026 klo 13.40 - JariH

Käväisin vanhassa kotimaassani viikonloppuna. Työreissu loppui, heipatin sesongin viimeisen ryhmän Dubrovnikin lentokentällä Finnairin koneeseen perjantaina ja lensin itse tunnin myöhemmin Lufthansalla perässä. Munchenin kentällä 3,5 tunnin lay over meni mukavasti loungessa notkuen ja matka jatkui Helsinkiin. Edellisestä vierailusta olikin jo vierähtänyt ujot kuutisen kuukautta. 

Myös karjalanpiirakka toimii. Uhosin jossain eläväni tämän pitkän viikonlopun Helsingissä karjalanpiirakoilla ja sen tein. Ostin ensi töikseni heti saavuttuani Helsinkiin paketin piirakoita iltapalaksi, söin niitä aamupalaksi ja taisinpa nauttia piirakkaa myös lounaaksi. Väliin lipsahti yksi (valmisruoka)salaatti, mutta extempore sukukokouksessa tyttäreni tarjosi onneksi jälleen karjalanpiirakoita. Niiden kyljessä oli toki mustikkapiirakkaa. Kuulemma synttärilahjana minulle. 

Seuraava konsepti. Jokerit. Päätin ostaa itselleni syntymäpäivälahjan ja mennä Veikkaus areenalle katsomaan Jokerit-Ilves -ottelun. Hävittiin 0-3 ja kaikesta näki että joukkueen rakennustyö on vielä jostain käsittämättömästä syystä vielä pahasti kesken. Itse tapahtuma oli ihan ok, ravintolat toimi, hinnat olivat pilvissä eikä suurempia jonoja muodostunut edes kaljahanojen äärelle. Kentällä sen sijaan ei homma pelittänyt. Tuli turpaan. Jokereilla alkaa olla kohta kiire jos haluavat jatkaa Liigan A-sarjassa myös ensi kaudella. Pitäisi alkaa hiljalleen voittaa pelejä. Kohta loppuu nimittäin aika. Ja se B -sarja kutsuu. 

Kolmas konsepti oli mukava. Nimittäin sukukokous. Sukukokouksessa oli mukava tavata ihmisiä joita et ole tavannut vuosikausiin. Kuten vaikka omia lapsia ja oma sisko. Oli mukava pölistä ja koittaa kuroa umpeen ne vuodet jotka on jääneet väliin. Sai höpöttää suvusta, kuka on/oli se ja tuo, oli kiva täydentää menneitä tapahtumia joista itsellänikään ei ollut minkäänlaista käsitystä. Tietysti piti suunnitella mahdollisia tulevia hautajaisia suvun vanhemmille jäsenille aina tarjoilua myöten. Oli myös mukava asettaa sukumme ainoa julkkis, Anu Hälvä, sukukartalle. Ja kaiken tämän päälle sain synttärilahjoja! Sain suklaata. Sain edellä mainittua mustikkapiirakkaa. Ja niitä karjanpiirakoita. Täydensin kotiin matkaavaa tuotevalikoimaa vielä lihapiirakoilla, muutamalla Fazerin Sinisellä suklaalevyllä ja salmiakkilakulla, joten eiköhän tässä ainakin alkusyksy jotenkin pärjätä. 

Lopuksi kotiin Norwegialla. Norski lensi hyvin aikataulussaan ja välilaskun aikana Tukholmassa ehti loungessa hyvin syödä ruotsalaiset köttbullar muusilla. Ja juoda Pripps oluen. Oli hyvää. 

Näin on pikavierailu vanhassa kotimaassa ja koko vuoden 2026 duunipaketti taputeltu. Nyt vetäydyn talvipesään viettämään tylsää ja ankeaa syksyä jota seuraa vielä tylsempi ja ankeampi talvi. Onneksi vielä lokakuussa tulee kavereita Kaštelaan. Sen jälkeen voi sitten kytkeä  talvihorroksen päälle. 

Saatan kyllä vielä ennen horrosta kirjoittaa hieman lisää rakkaasta Helsingistä. Että mikä kaupunki se oikeasti on. Pysy siis kanavalla.

Suomi

Keskiviikko 23.9.2026 klo 14.24 - JariH

Jotkut ehtivät jo kysellä että eikä tänne ilmesty tarinaa enää ollenkaan, mutta tässä on ollut pakollinen tauko kirjoittelussa kun ihminen on joutunut tekemään töitä. Ennen taukoa kävimme läpi Kroatiaa ja kroatialaisia, joten lienee vähintäänkin kohtuullista että nyt otamme Suomen ja suomalaiset käsittelyyn. Sillä onhan suurin osa tätäkin lukevista on suomalaisia. Vahvistettuna usealla ulkomaalaisella, jotka koittavat ymmärtää näistä jutuista jotain erilaisten käännösohjelmien avulla. Iso respecti heille. Että jaksavat. 

Suomalaiset miettivät usein että mitä ne ulkomaalaiset meistä ajattelee. Vastaus on, että eivät mitään. Eivät yhtään mitään. Pääsääntöisesti ulkomaalainen ei tiedä eikä ajattele Suomesta tai suomalaisuudesta yhtään mitään. Paitsi että Suomessa on kylmä. 

Ulkomaalainen toteaa kaikkeen tähän, että aha. Ja kysyy että eikö Suomessa ole kylmä. Suomi tietää olevansa hyvä maa, muu maailma tietää juuri ja juuri missä Suomi sijaitsee. Ja että siellä on kylmä. 

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllä sitä tietoakin Suomesta saattaa löytyä. Jos keskustelet asiantuntijoiden kanssa. Asiantuntija tarkoitta ihmistä, joka työskentelee tai on kiinnostunut jostain tietystä alasta. Niinpä hän saattaa tietää jotakin juuri tästä omasta alastaan. Opettajat saattavat tietää suomalaisesta koulujärjestelmästä, urheilufanaatikot tunnistaa formulakuljettajat Häkkisen ja Räikkösen ja historiasta kiinnostuneet saattavat muistaa jopa talvisodan. Loput tietävät sen, että Suomessa on kylmä. 

Suomessa on iso joukko ulkomailla tunnettuja ihmisiä. Eikö vaan? No ei ole. Alueellisesti joku saattaa muistaa jonkun suomalaisen joka liittyy jotenkin juuri tiettyyn paikkaan. Kosovossa ihmiset muistavat Martti Ahtisaaren, tosin eivät mitenkään hyvällä. Kekkonen muistetaan taatusti itärajan takana, sen verran usein hän siellä vieraili karvahattu päässään. Mutta siinä se sitten onkin. Suomen tunnetuin henkilö ulkomailla on Joulupukki. Heittämällä.

Valitettavasti Joulupukin suomalaisuuden kanssa on siinäkin lieviä ongelmia. Herra sijoitetaan usein Pohjoisnavalle, Grönlantiin, Kanadaan tai jopa Norjaan. Norjaan? Itse kuulin Joulupukin olevan kotoisin Norjasta juuri pari viikkoa sitten….. kauhistuttava ajatus. Ei edes urheilijat, edellä mainittujen formulakuskien lisäksi, nouse kenenkään mieleen. Kukaan ei osaa nimetä ainuttakaan suomalaisurheilijaa missään lajissa. Kukaan ei tiedä yhtään mitään edes jääkiekosta, lukuunottamatta niitä n. kymmentä maata joista lajia harrastetaan tosissaan. Kun kerrot ulkomaalaiselle Suomen voittaneen jääkiekon maailmanmestaruuden hänen vastaus on ‘great’. Tämän jälkeen hän vaihtaa puheenaihetta. 

Järjestetään tietokilpailu ihan tavallisille kadulta löytyneille ulkomaalaisille. Ensimmäisenä pyydetään nimeämään yksi perinteinen suomalainen ruoka. Vastauksena on täysi hiljaisuus. Karjalanpiirakka? Karjalanpaisti? Lohikeitto? Kukaan koskaan kuullutkaan moisista herkuista. Entä merkittävä suomalainen henkilö? Löytyykö? Suomalainen odottaa jonkun sanovan Kekkonen. Tai Mannerheim. Vastauksena on kuitenkin täysi hiljaisuus. No, ehkä Ivan saattaa tapailla Häkkisen nimeä, mutta eipä juuri muuta. 

Löytyisikö sitten yksi Suomesta tuleva asia jonka tunnet? Sauna? Sauna on yleensä Ruotsista. Nokia? Japanilainen entinen puhelinvalmistaja. Oura? Amerikkalainen. Aivan kuten kaikki pelivalmistajat ja tietokonepelit. Huoh. 

Palataan alussa esitettyyn kysymykseen että mitä ne ulkomaalaiset suomalaisista oikein ajattelevat. Vastaus on siis yhä edelleen etteivät mitään. Koska eivät tiedä Suomesta mitään. Paitsi että siellä on kylmä. Suomalainen ajattelee, että Suomi on on pieni kansainvälisesti tunnettu maa. Tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa ulkomaalaisista ei tiedä tästä pienestä maasta yhtään mitään. Paitsi että siellä on kylmä.  

Eikä siinä ole mitään pahaa. Suomea ei tarvitse hävetä ulkomailla. Jos kukaan ulkomailla ei tiedä Suomesta mitään, se ei ole suomalaisten ongelma. Se on näiden ulkkareiden ongelma. Kun sanot olevasi Suomesta, et kohtaa ennakkoasenteita etkä -luuloja. Et joudu selittelemään mitään. Paitsi miksi siellä Suomessa on niin kylmä. 

Kas niin, nyt on molemmat kotimaani käsitelty. Vihdoin. Seuraavaksi syksyn viimeinen duunimatka jonka jälkeen ihan oma synttärilahjareissu Suomeen. Siis sinne missä on kylmä. Here I come! Tänne palaan sitten lokakuussa jossain välissä. Stay tuned.

Ne muut

Perjantai 4.9.2026 klo 13.09 - JariH

Olemme vihdoin saapuneet Kroatiaa ja kroatialaisia käsittelevän kolmiosaisen kirjoitussarjan loppuun. Ensimmäisessä osassa todistimme, ettei sellaista ihmistä kuin tyypillinen kroatialainen ihminen ole olemassakaan. Toisessa osassa käsittelimme Kroatian tärkeintä osaa eli Dalmatiaa. Tässä viimeisessä tutkimme sitten ‘niitä kaikkia muita’ jotka asuvat tämän hieman omituisen maan rajojen sisäpuolella.

Aloitetaan lännestä. Aloitetaan Istriasta. Istria on aikojen saatossa imenyt vaikutteita vahvasti niin Italiasta kuin Venetsiasta. Tämä näkyy elämäntyylissä, ruuassa, kielessä ja siinä, että istrialainen kykenee tarvittaessa tekemään ihan tavallisesta lounaasta kulttuuritapahtuman. ‘Meillä on paikallista kalaa, paikallista oliiviöljyä, paikallista viiniä ja tämä juusto on muuten pieneltä tilalta aivan tuosta naapurista’. 

Ja sitten on tryffeli. Istrialainen rakastaa tryffeleitä. Jos maailmassa voisi lisätä tryffeli kahviin, talomaaliin, puhelimen akkuun tai auton tuullasinpesunesteeseen, istrialainen tekisi sen. Tryffeli ei ole ruoka, se on identiteetti. Jos löydät metsästä jotain ruskeaa ja epämääräisen näköistä, älä koske siihen. Se saattaa olla tryffeli. Tai koiran jätös. Istrialainen kuitenkin tietää eron. Toivottavasti. 

Laitetaan (jakku)puku päälle. Mennään kaupunkiin. Mennään Zagrebiin. Siellä ihmiset käyvät töissä. Kaikilla on kiire. Heillä on kokouksia, he käyttävät kalentereita, he suunnittelevat asioita, he tietävät jopa mikä päivä tänään on. Täältä Dalmatiasta katsoen kaikki tuo on hieman epäilyttävää. 

Zagrebilainen tietää olevansa kaupunkilainen. Hän tietää myös sen, että Zagreb on pääkaupunki. Siellä sijaitsee kaikki tärkeä, siellä sijaitsee yritykset, yliopistot, pankit, kaikki hämärät museot. Ja poliitikot. Poliitikot Zagrebissa käyttävät paljon aikaa kertoakseen mitä koko muun maan tulisi tehdä. Koko muu maa puolestaan käyttää paljon aikaa kertoakseen zagrebilaisille poliitikoille miksi heidän tulisi lopettaa muun maan asioihin sotkeutuminen. Tämä tuntuu olevan sangen toimiva työnjako.

Sitten on Slavonia itäisessä Kroatiassa. Slavonia muistuttaa tasaisuudellaan hieman suomalaista Pohjois-Pohjanmaata. Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. 

Kun puhutaan Slavoniasta, puhutaan ruuasta. Kun dalmatialainen keittiö tiivistyy kalaan, oliiviöljyyn ja viiniin, slavonialainen keittiö tiivistyy lihaan. Ja jos jollekin jäi jotain epäselvää, lisätään hieman lihaa. Kun slavonialainen katsoo ruokapöytään ja miettii mitäs siitä vielä puuttuu, vastaus on yleensä että siinä ei ole riittävästi lihaa. Eikä makkaraa. Kun ruokailu sitten joskus useamman tunnin jälkeen päättyy, pöytä näyttää siltä että siinä olisi juuri järjestetty pienimuotoiset häät. 

Kroatia ei tietenkään ole pelkästään Dalmatia, Istria, Zagreb ja Slavonia. Ei tietenkään. Näiden lisäksi on vaikkapa Zagore, on Lika, on Kvarner, Međimurje ja Gorski kotar. Ja vaikka kuinka paljon pienempiä alueita, joiden asukkaat ovat täysin vakuuttuneita siitä, että he eivät todellakaan ole samanlaisia kuin naapurialueen ihmiset. 

Tämä on yksi Kroatian rikkaus. Vaikka maa on verrattain pieni, sen sisältä löytyy järjetön määrä paikallisia identiteettejä. Kun kahden kylän välillä on viisi kilometriä, niin ‘Oni su drugi’. He ovat erilaisia. Ne toiset. Tietenkin. Onhan kylien välillä viisi kilometriä. Tässä piilee maan hienous. Kroatialainen voi olla yhtäaikaa kroatialainen, dalmatialainen, splitiläinen, Hajdukin kannattaja, oman kylänsä ihminen tai naapurikylän sekä Dinamo Zagrebin ikuinen vihollinen. Kaikki tämä ilman ristiriitaa. 

Jos yrität ulkomaalaisena ymmärtää Kroatiaa älä katso karttaa. Istu alas. Tilaa kahvi. Kuuntele. Keskustele. Älä kiirehdi. Kunhan muistat yhden asian; älä mene väittämään kenellekään mikä alue Kroatiassa on paras. Vastaus on nimittäin selvä. Jos olet Istriassa, se on Istria. Zagrebissa puolestaan Zagreb. Slavoniassa luonnollisesti koko Slavonia. Ihan mikä pikku kylä tahansa, vastaus on juurikin se kylä missä satut olemaan. Mutta kun olet Dalmatiassa…. no. Tiedät vastauksen. Olet kotona. 

Näin olemme päässeet tämän kolmiosaisen sarjan loppuun. Toivottavasti teille on selvinnyt että tyypillistä kroatialaista ihmistä ei kerta kaikkiaan ole olemassa. On vaan joukko ihmisiä jotka ovat sattuneet asumaan saman valtion rajojen sisäpuolelle. Mutta juuri siksi Kroatia on niin kiinnostava. Juuri siksi tähän maahan on helppo kiintyä. Vaikka joku pysäköi keskelle katua. Vaikka kukaan ei tiedä milloin joku asia on valmis. Vaikka virastoissa aina puuttuu se yksi paperi. Vaikka pikaiseen kahviin kuluu kaksi tuntia. Ja vaikka jokainen kroatialainen tietää aina olevansa oikeassa. Kaikesta. 

Kroatia on pieni maa . Mutta täällä asuu aivan riittävästi erilaisia erilaisia ihmisiä, josta jokainen voi täysin vapautuneesti olla omasta mielestään hieman parempi ihminen kuin naapurinsa. Ja sitten jostain tulee dalmatialainen, joka sanoo pomalo. Koska mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?

Kroatialaista ihmistä ei ole

Perjantai 21.8.2026 klo 14.31 - JariH

Kroatia on maantieteellisesti sangen pieni maa. Eikä maassa ei asu kuin hieman vajaa 4 miljoonaa ihmistä. Luulisi siis että Kroatia on helppo ottaa haltuun. Vaan kun ei ole.

Kroatiasta löytyy useita alueita joissa ihmiset puhuvat samaa kieltä, käyttävät samaa rahaa ja heiluttavat samaa lippua kun vietetään jotain kymmenistä isänmaallisista juhlista. Samaan aikaan he ovat kuitenkin täysin eri mieltä siitä, miten ihmisen pitää elää, syödä, ajaa autoa, juoda kahvia, suhtautua pääkaupunkiin ja ennen kaikkea siitä, mikä osa Kroatiaa on juuri se oikea Kroatia.

Kroatialainen ei välttämättä ole ensisijaisesti kroatialainen. Sellaista ihmistä kuin kroatialainen ei ole olemassakaan. Kroatialainen ihminen on dalmatialainen. Tai istrialainen. Tai slavonialainen. Tai zagrebilainen. Tämä aluepohjainen erilaisuus pohjautuu pitkälti historiaan ja kulttuuriin. Rannikon seutu on imenyt Välimeren ja Venetsian vaikutteita, Istria puolestaan Italiasta ja sisämaassa on löydettävissä vaikutteita Keski-Euroopasta sekä vanhasta Itävalta-Unkarista. Joten jos joku siis tulee kertomaan sinulle että kaikki kroaatit ovat tietynlaisia, voit huoleti poistaa varmistimen. Eivät taatusti ole. 

Tulevissa jutuissa paneudutaan hieman tarkemmin mainituilla alueilla elävien ihmisten ominaisuuksiin, sillä dalmatialainen on aivan eri rotu kuin vaikkapa slavonialainen. Tänään keskitytään koko maata yhdistäviin asioihin ja tapoihin, joita niitäkin toki pienen kaivamisen jälkeen löytyy. 

Aloitetaan kroatialaisella vieraanvaraisuudella. Se on hengenvaarallista. Kun menet kroatialaiseen kotiin kylään, älä syö kolmeen päivään ennen vierailua. Mitään. Sillä sinulle tarjotaan ruokaa. Jos vastaat että ei kiitos, minulla ei ole nälkä, kuulet vain että syö. Ota nyt. Ja sitten ruokaa tulee lisää. Ja sitten vielä vähän lisää. Lopuksi tuodaan jotain jota et edes tunnista. Kun sitten olet syönyt niin, ettet kykene enää liikkumaan, emäntä katsoo pöytää ja toteaa; “Anteeksi kun ruokaa oli niin vähän.” Kroatialaisen vieraanvaraisuuden tavoite ei ole saada vieras kylläiseksi, sen tavoite on saada vieras kykenemättömäksi liikkumaan ilman nosturia.

Toinen asia, joka yhdistää koko maata on perhe. Kun ‘lapsi’ on vähän yli kolmekymppisenä lentänyt pesästä side vanhempiin, varsinkaan äitiin, ei todellakaan katkea. Vaikka ‘lapsi’ on asunut parikymmentä vuotta omillaan, hänellä on oma perhe, talo, auto ja lapsia, äiti soittaa taatusti vähintään joka toinen päivä: “Oletko muistanut syödä?” “Muista ottaa villapaita ja varo läpivetoa!” “Oletko nukkunut?” “Miksi et?” “Sinun pitää syödä.” Tulette sitten viikonloppuna niin minä teen teille ruokaa.” Perhe on tärkeä. Todella tärkeä. Perheellä on enemmän vaikutusvaltaa ihmisten elämään kuin kuin hallituksella. 

Jos haluat tietää miten sinulla menee, kysy kroatialaiselta naapuriltasi. Hän tietää. Hän tietää todennäköisesti kuka on käynyt sinun luona kylässä, mihin aikaan tulit eilen kotiin ja kenen kanssa, kuka on muuttanut, kenen poika on töissä Saksassa, kuka vuokraa asuntojaan turisteille ja kuka ei tervehtinyt viime viikolla.Tämä viimeinen on muuten erityisen tärkeä tieto. Kroatialainen naapuri ei ole utelias, hän on vain hyvin informoitu. 

Henkilökohtaisesti törmäsin kroatialaiseen naapurivalvontaan juurikin tänä aamuna. Minulla on tapana käydä uimassa tuossa viereisessä Adrianmeressä joka aamu ja tänään yksi kanssauimareista ui luokseni ja kysyi, että sinäkö olet se mies joka on Suomesta joka asuu täällä Kaštel Starissa? Kyllä, minähän se. En vaan ole koskaan puhunut näistä asioista kenenkään uimarin kanssa ikinä….. Mutta naapurit tietää.

Lopuksi se suurin mörkö. Byrokratia. Kroatia on maa, joka elää byrokratialla. Ja byrokratiasta. Ei edes Bulgariassa, jossa asuin kolme vuotta, byrokratia yllä samalla tasolle kuin Kroatiassa. Täällä paikalliset ovat oppineet elämään asian kanssa, ulkomaalaisilla on hieman hankalampaa. 

Suomessa asioita voi hoitaa verkossa. Kroatiassa tarvitaan paperi. Ja kun sinulla on paperi, tarvitaan kopio. Kun sinulla on paperi ja kopio, tarvitaan leima. Ja kun on leima, tarvitaan lomake. Kun lomake on täytetty pitää käydä postissa maksamassa jokin maksu. Nimenomaan postissa. Pankki ei käy. Sitten palaat papereiden, lomakkeiden, leimojen ja kuitin kanssa takaisin tiskille, virkailija toteaa ‘Ne može.’ Ei käy. Miksi ei käy? ‘Takva su pravila.’ Sellaiset ovat säännöt. Lopuksi virkailija toteaa, että kun tulet takaisin, ota mukaasi joku joka puhuu sujuvaa kroatiaa. Vaikka olisit asioinut maahanmuuttovirastossa, jossa kaikki, toistan KAIKKI, asiakkaat ovat ulkomaalaisia. 

Näin tänään. Tänään käsittelimme tätä hieman erikoista kansaa yleisellä tasolla. Seuraavaksi siirrymme miinakentälle jakamalla ihmiset alueellisiin heimoihin. Siitä tulee kivaa. Ja vaarallista. Aloittakaamme kroatialaisten alalajien läpikäymisen niistä tärkeimmistä. Dalmatialaisista. Ne loput tyypit ympäri  maata tulevat sitten myöhemmin. Kunhan keritään. Pysykääpä  kanavalla.

 Pomalo. 

Käristyskupoli

Torstai 25.6.2026 klo 12.38 - JariH

Kaikille lienee selvää, kiitos suomalaisten tiedotusvälineiden, että Etelä- ja Keski-Eurooppaa koettelee juuri nyt melkomoinen helleaalto. Uutisointi Suomessa on keskittynyt pitkälti Italian ja Ranskan tyyppisiin maihin, mutta osataan sitä täällä meilläkin. 

Pahin kuumuus on ainakin toistaiseksi ohittanut Kroatian, mutta kyllä sitä lämpöä riittää täälläkin. Lämpötila on noussut iltapäivisin toistuvasti päivästä toiseen 35-36 asteeseen. Eikä helpotusta ole luvassa. Pikemmin  päinvastoin. 

Nimihirviö Kroatian valtion hydrometerologinen laitos (DHMZ) nimittäin paukuttaa puhelimeen punaisia varoituksia erittäin korkeista lämpötiloista. Sen mukaan meillä täällä Dalmatiassa on odotettavissa lähes 40 asteen kuumuutta sunnuntaille, siihen asti pyöritään 36-37 asteessa. Vaikka olen aina naureskellut Suomen iltapäivälehtien ohjeille miten käyttäytyä milloin minkin ‘hellehelvetin’  iskiessä Suomeen, eli lämmön noustessa yli 20 asteen, pitänee nyt ihan oikeasti kerrata ohjeet kuinka käyttäytyä helteessä. Koska täällä tuo kuumuus on hieman eri lukemissa. 

Kuulun riskiryhmään. Eli olen vanha. Meitä vanhoja kupsahtelee kuumuudessa jatkuvasti. Joten ensinnäkin lienee syytä vältellä suurempaa liikkumista ulkona kello 11-17 välisenä aikana. Jos kuitenkin on pakko mennä, on syytä pysytellä varjossa. Eli harrastaa varjokävelyä. Jos sen varjon jostain sattuu löytämään kun aurinko paistaa suoraan ylhäältä. Lisäksi kannattaa kuulemma juoda. Vettä. Uskon kyllä että Coca Cola Zero ajaa saman asian. 

Kannattaa mennä kirkkoon. Ne ovat yleensä viileitä paikkoja. Jopa helteellä. Koska kiviseinät ja kalsea kattollinen tunnelma. Toinen paikka missä on mukava vierailla helteellä on kaupat. Ja siellä ennen kaikkea kylmäkaapit. Niihin ei tarvitse välttämättä mennä edes sisälle, mutta kaappien läheisyydessä on usein miellyttävän viileää. 

Itse olen todennut että Adrianmeri on kiva paikka viettää aikaa kun on kuuma.  Vaikka veden lämpötila on juuri nyt 25 astetta, kyllä sekin viilentää ihan kivasti. Olen ottanut tavaksi pulahtaa mereen kaksi, joskus jopa kolme, kertaa päivässä. Aamu-uinti about kello 7. Silloin meri on usein tyyni eikä siellä ole minun lisäksi ketään muita kuin kroatialaisia mummoja, jotka lilluvat meressä ja juoruavat keskenään. Iltapäväuinti suoritetaan puolestaan sitten keskellä kiljuvia lapsi- ja turistilaumoja about yhden aikoihin. Meri on silloin usein tuulinen ja sitä kautta myös aaltoisa. Iltapäivisin rannoilta esiintyy myös bikinibeibejä. Heitä ei aamuisin näy.

Helle vaikuttaa myös nukkumiseen. Vaikka ilmastointi huutaa täysillä ja irtotuulettimet on suunnattu tarkasti sänkyyn, niin kyllä se, että lämpötila ei laske ulkonakaan alle 30 asteen edes yöllä, ei kovin kauheasti nukkumista edistä. Hikeä pukkaa ja lakanat kostuvat. Ja jos päivärutiineihin oleellisesti kuuluvat iltapäiväoluet CafeBar Gajossa lipsahtaa jostain syystä tavallisen kahden sijasta vaikkapa kolmeen, ei sekään kovasti nukkumista auta.

Tätä kirjottaessani edellä mainittua kuumuutta ei ole helpottanut edes ukkoset. Ne kun kuuluvat Dalmatian kesään ihan samalla tavalla kuin vaikkapa nuo edelä mainitut bikinibeidet. Silloin kun ukkosilma pääsee nousemaan oikein kunnolla päälle vuorten ja meren välistä, silloin jyrisee ja salamoi huolella. Ja tulee vettä. Eikä Kroatian usein melko vanhoillinen viemärijärjestelmä oikein pysy perässä. Niinpä sitä vettä sitten lainehtii sitten pitkin poikin katuja ja kujia. Joskus jopa talojen kellareissa.  

Näin tällä erää. Tuli tarinoita helliinfernosta. Seuraavaksi hyvin suurella todennäköisyydellä ihan jotain muuta. Pysykääpä siis kanavilla.

Juhannus

Lauantai 20.6.2026 klo 13.01 - JariH

Kun naputtelen tätä tarinaa on juhannuspäivä. Ja juhannusfiilis. Suomiradio on tuutannut tunnelmaa jo viikon verran, on kerrottu säästä, ruuhkista, vesien lämpötiloista, antanut ohjeita miten käyttäytyä/miten ei käyttäytyä. Ihmiset Suomessa ovat paenneet mökeilleen, rannoille, ovat suunnitelleet mitä syödä, mitä juoda, vetäneet viinaa, rakastelleet yöttömässä yössä ja lopuksi kaiken tämän päälle hukkuvat järveen kun koittavat pissata seisaaltaan soutuveneestä. 

Mites se juhannus sitten täällä Adrianmeren rannalla? Lyhyt vastaus; ei mitenkään. Kroatiassa juhannus on aivan tavallinen viikonloppu. Kukaan ei suunnittele suuremmin reissuja mihinkään metsään, ei ruoka- eikä juomalistoja eikä hukkumisia, rakkauttakin tehdään aivan kuten kaikkina muinakin viikonloppuina ilman sen suurempia ennakkovalmisteluja. Yhdeksän kuukauden kuluttua ei syntyyvydessä näy minkäänlaista piikkiä. 

Jos ihan tarkkoja ollaan niin ehkä ruokalistoja pitää hieman suunnitella koska kaupat ovat edelleen sunnuntaisin kiinni. Hsrvempi kuitenkaan mitään juhannuksen juhlamenuta suunnittelee. 

Paitsi minä. Laitoin ostohousut jalkaan ja jyrryyttelin paikallisbussilla oikein Lidliin asti juhannusostoksille. Koska pitäähän sitä nyt hieman yrittää. Edellisen kerran suoritin moisen erikoisoperaation jouluna. 

Saksalaiskaupasta tarttui mukaan juttuja mitä ei meidän kylän pikkukaupooista välttämättä ihan joka päivä löydy. Kannoin kotiin kaikenlaisia kaloja aina lohesta alkaen. Vaikka paljon kaivattua silliä ei tällä kertaa löytynytkään. Ostin jopa jonkun maalaisia uusia perunoita. Yleensä hankin potut torimummolta meidän torilta, mutta nyt en uskaltanut ottaa riskiä. Mitä jos mummolla ei olisi ollutkaan niitä….. jouluna hänellä muuten oli niitä. Toimivat tuolloin hienosti. 

Rahaa paloi kun oli ne ostohousut jalassa ja tuli hankittua kaikenlaista. Paljon myös ei juhannukseen liittyvää. Vaan nyt on sovellettu juhannusateria hallussa. Kaikkine kaloineen. Ja uusine perunoineen. Hieman joutuu jälleen soveltamaan, mutta tähän on totuttu. Soveltavaa ateriaa on suoritettu niin jouluna, uutena vuotena, vappuna kuin nyt siis myös juhannuksena.

Juhannusfiilikseen pääsin edellä mainitun reisssun aikana myös liikenteessä. Oli ruuhkaa, oli onnettomuuksia, oli vähän sitä sun tätä. Juuri niinkuin perinteisessä suomalaisessa juhannuksessa. Minun kohdalle osui kaksi onnettomuuta, ensimmisessä oli jalankulkija jäänyt auton alle ja toisessa osapuolina olivat moottoripyörä ja henkilöauto. Tämä jälkimmäinen oli sattunut juuri kun tulin paikalle, pyörä oli solmussa keskellä tietä, auton konepelti rutussa ja moottoripyöräilijä pötköllään tiellä. Kädet heilui, joten hän oli hengissä. Eikä mainitulle jalankulkijallekaan sen pahemmin kuulemma käynyt, hänet oli viety kyllä sairaalaan mutta hengissä hänkin selvisi. 

Nämä onnettomuudet aiheuttivat kuitenkin meidän ‘kakkostielle’ melkoiset ruuhkat, joten juhannukseen oleellisesti liittyvissä jonoissa tuli vietettyä aikaa myös täällä Kroatiassa. 

Näin tänä juhannuksena täällä Kastelassa. Päätän raporttini tältä erää tähän. Ja palaan linjoille joskus tämän tavallisen viikonlopun jälkeen. Pysykääpä siis linjoilla. 

"Maailman paras maa"

Sunnuntai 14.6.2026 klo 10.45 - Jarih

Oli duunireissu Romaniaan. Olen käynyt maassa toki aiemminkin, mutta kokonaisvaltainen maanvalloitus on puuttunut. Vaan ei puutu enää. Tai jos tarkkoja ollaan, en tainnut valloittaa Romaniaa vaan lähinnä Transsilvian. Tiedättehän sen kolkan maasta jossa tyyppi nimeltä Dracula aikoinaan asusteli. 

Minä olen se tyyppi, joka haluaa olla joka paikassa ajoissa. Joidenkin mielestä joskus jopa liian ajoissa. Minusta on vaan inhottavaa juosta kelloa vastaan jos pitää olla jossain johonkin aikaan. Kuten vaikka lentokoneessa. Niinpä olin viikko sitten perjantaina, lähtöpäivänä Romaniaan, ihka ensimmäinen matkustaja Splitin lentokentällä. Olin ensimmäinen matkalaukkudropissa, olin ensimmäinen turvatarkastuksessa ja ensimmäinen asiakas kahvilassa. Semmoinen kolmisen tuntia ennen koneen lähtöä. Mutta ajoissa.

Sitten elettiin jälleen kerran viikko bussissa. Ajeltiin ympäri Transsilviaa, nähtiin kirkkoja, nähtiin vanhoja linnoituksia, nähtiin hieman lisää kirkkoja…. niitä siellä nimittäin riittää. Nautittiin siinä sivussa maailman halvin ravintolaolut; 0,5 tuoppi paikallista olutta huimaan 1,98€ hintaan! Muutoinkin hintataso baareissa ja ravintoloissa oli sangen kohtuullinen. 

Romaniassa kaikki oli upeaa, hienoa, mahtavaa ja ihanaa. Suuri osa kohteissa joissa kävimme oli paikkoja joita ei löydy mistään muualta maailmassa. Ainakin jos uskomme todennäköisesti Ceaușescun aikana koulutuksensa saanut paikallisopasta, eli romanialaista kollegaani. Hän ei kylläkään halunnut hehkutuksensa lisäksi puhua mistään ikävistä asioista, jos häneltä kysyi jonkin vähänkin vaikean tai negatiivisen asian, herran englanti alkoi pätkiä yllättäen. Niinpä lopetin moisten asioiden kyselemisen. Mutta hommat hoidettiin yhteistyössä, kunhan muistettin edetä ‘slowly slowly’ ja aina välillä ‘watch your steps’. (Sisäpiirijuttu, sorry).

Romanialaisissa hotelleissa tuntuu muuten olevan ihan oma tähtiluokitussysteemi. Yövyimme neljän tähden hotelleissa, joista osa ei olisi yltänyt länsimaisen standardin mukaisesti hädin tuskin kolmeen tähteen. Ja ruoka….. no, se oli syötävää, kukaan ei saanut minkääntasoista ruokamyrkystä mutta ei myöskään ensimmäistäkään vau-efektiä. Tiedättehän sen tunteen että ‘nyt muuten on hyvää’.  

Romania on kokonaisuudessa vähän niinkuin Bulgaria 1.2. Asiat eivät ole aivan niin rempallaan kuin Bulgariassa, vaikka pyörimme ajoittain melko pienissäkin kylissä turistialueiden ulkopuolella. Vastaan tuli toki silloin tällöin heppakärryjä, mutta talot ja niiden pihat vaikuttivat melko hyvin hoidetulta. Lisäksi tiet, myös hieman syrjemmässä, olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Ainakin paremmassa kuin mitä ne ovat Bulgarian syrjäkylillä.

Kaiken kaikkiaan Romania oli ihan kiva paikka. Käväistä. Työmatkalla. Vaan jos joskus tulee mieleen että minneköhän sitä lähtisi omalle lomamatkalle, ei Romania kyllä listalla kovin korkealla keiku. Ei edes Bukarest. Maassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään vetovoimatekijöitä jotka saisivat palaamaan vapaa-ajalla. Ainakaan minua. Vaikka ostinkin sieltä peräti kuusi (6) t-paitaa!

Nyt on työt tehty. Kevään ryhmän hoidettu. Nyt alkaa eläkeläisen loma. Ei matkoja, ei ryhmiä, ei asiakkaita. Kaksi ja puoli kuukautta Adrianmerta, meressä lillumista, rantakuppiloissa notkumista ja ehkä ihan vähän kroatiankielen opiskelua. Niin ja tietysti polven kuntouttamista. Saapa nähdä mitä tästä tulee.

Seuraavassa jutussa tarina matkustamisesta, tarina Flight in hell. Asiaan liittyy vahvasti myös Pasi ja Tero. Tästä lisää siis seuraavassa postauksessa. 

Itsenäisyys, kertaa kolme

Tiistai 19.5.2026 klo 15.33 - JariH

Sehän on nyt niin, että kun kerran olemme itsenäisiä, juhlitaan sitä sitten oikein kunnolla. Useampaan kertaan. Vaikka vähän on jouduttu sotimaankin. Näin tehdään Kroatiassa.

Kroatiassa on käytännössä kolme ‘itsenäisyyspäivää’. Ajallisesti ensimmäistä niistä vietetään toukokuun lopussa, tarkemmin 30.05. Se on päivä jolloin Kroatian valtion oma demokraattinen parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa. Vuosi oli tuolloin 1990. Päivää pidetään maan uuden demokraattisen ajan alkupisteenä. Toukokuun 30. on noussut Kroatian itsenäisyyden aikana tärkeimmäksi itsenäisyyspäiväksi, äkoska se korostaa modernin valtion syntyä ja demokraattisen järjestelmän alkua. Päivällä ei siis ole suoranaista yhteyttä juridiseen, varsinaiseen, itsenäisyyteen. 

Muuten, jos olette tulossa lomalla Kroatiaan toukokuun lopussa, kannattaa huomioida että 30.05., joka tänä vuonna osuu lauantaille, monet kaupat ja muut palvelut saattavat olla joko kiinni tai vähintäänkin rajoitettuja. Koska täällä juhlitaan parlamentin istuntoa.

Vaan eihän yksi itsenäisyyspäivä riitä mihinkään. Seuraava historiallinen juhlapäivä eli itsenäisyyspäivä täällä on heti kesäkuun 25. päivä. Se itseasiassa on juuri se varsinainen päivä, jolloin Kroatian parlamentti julisti maan virallisesti itsenäiseksi vuonna 1991. Tämä tapahtui kansanäänestyksen jälkeen jossa suurin osa kroaateista kannatti itsenäisyyttä. Nopeasti ajatellen tämä voisi olla se varsinainen, se ihan oikea itsenäisyyspäivä, mutta kuten todettu, kroaatit haluavat juhlia itsenäisyyttä toukokuun lopussa. Vaikka oikea itsenäisyys alkoi siis vasta 25.06.1991. Tai ainakin yritti alkaa. 

Eikä ne itsenäisyyspäivät tähän jää. Varsinainen irtautuminen Jugoslaviasta, eli eräänlainen itsenäistyinen, tapahtui 8.10. vuonna 1991. Tuolloin Kroatian parlamentti, Hrvatski sabor julisti, ettei Kroatia tunnusta enää Jugoslavian liittovaltion keskusvaltaa, ei sen instituutioita eikä muutenkaan mitään valtiollisia yhteyksiä.  Että Kroatia on tästä eteenpäin itsenäinen valtio.  

Tämä lopullinen erkaneminen Jugoslavian liittovaltiosta ei suinkaan ollut mikään ilmoitusluontoinen lähtö, vaan jo edeltävänä kesänä Jugoslavia liittoarmeija Serbian tukemana oli taistellut Kroatiaa vastaan hyvin verisessä irtautumissodassa, koska Jugoslavia ei halunnut hajota ja Serbialla oli intreisseissään rakentaa Jugoslavian raunioille suur-Serbia. Eli hieman oikaisten, Serbia halusi jatkaa Jugoslaviaa, sillä erotuksella, että se olisi Serbia joka olisi ohjaillut tuota valtiota. Ja tätä vastaan Kroatia taisteli. Kohti itsenäisyyttä.

Käytännössä Kroatian ihan oikea itsenäisyys lokakuun julistuksen jälkeen eteni sodan tapahtumien mukaisesti. Kroatia kykeni ottamaan haltuunsa maan eri alueiden hallinnon kunhan oli ensin valloittanut kyseisen alueen. Toisaalta 8.10. oli tärkeä päivä Kroatian kansainväliselle tunnustamiselle ja sille, että Kroatian kanssa alettiin solmia diplomaattisia yhteyksiä. Kentällä se tarkoitti kiihtyviä iskuja Kroatian armeijaa vastaan koska tiettyjen serbijohtoisten alueiden johtajat eivät hyväksyneet päätöstä yrittäessään turvata oman saavutetun aseman.  

En nyt tässä jutussa mene sen tarkemmin tuohon Kroatian irtautumissotaan, mutta todettakoon että se alkoi siis kesällä 1991 jatkuen eri muodoissa aina vuoteen 1995 kunnes Kroatia käynnisti elokuussa operaatio Myrskyn, jossa se valtasi takaisin suuren osan Serbian valloittamassa alueistaan. Varsinainen rauhansopimus kirjoitettiin sitten Daytonissa 1995. 

Näin tällä erää. Tänään oltiin hyvinkin itsenäisiä. Tai ainakin julistettiin sitä. Monta kertaa. 

Minulla alkaa taas työputki, joten tännekään ei juuri juttua ilmesty. Katsellaan aiheita taas uudelleen kesäkuun puolenvälin jälkeen kun olen kotiutunut. 

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää. Tai päiviä. Ja kesän alkua. 

Töissä

Lauantai 9.5.2026 klo 13.59 - JariH

Kun olet lukenut näitä sivuja, olet varmasti päätellyt nokkelasti että olen eläkkeellä. Siinä sivussa, pitkälti huvin ja urheilun takia, teen myös matkanjohtajan hommia. Joskus tuntuu että teen niitä ajoittain jopa liikaa. Tämä tarina kertoo niistä hommista.

‘Ajoittain’ tarkoittaa tässä yhteydessä minun henkilökohtaista, ja siinä sivussa myös ryhmämatkailun, sesonkia. Nämä sesongit ajoittuvat keväisin huhti-kesäkuulle ja syksyllä sitten syys-lokakuulle. Näinä aikoinan matkustavat siis ryhmät. Ja Jari. 

Mitä se matkanjohtaja sitten tekee? Jokainen  matkanjohtaja tekee hommia taatusti omalla tavallaan, joten keskitytäänpä tässä tällä kertaa siihen miten minä tätä työtä teen.

Äkkiä katsoen matkanjohtaja istuu bussin etupenkillä ja höpisee joutavia mikrofoniin. Asioita joita kukaan ei tunnin päästä muista. Ja juuri sitähän se homma on. Helppoa kuin heinänteko. Bussissa istumista ja mikrofoniin länkyttämistä. Onneksi siihen ei tarvitse laulaa….Mutta on se homma myös aika paljon muutakin.

Matkanjohtaja on se tyyppi, jolle Raili tulee kertomaan kun hänellä on hammassärkyä. Matkanjohtaja hoitaa. Ei nyt ihan toimi hammaslääkärinä, mutta kaivaa jostain särkylääkettä. Tai tarvittaessa jopa sen ihan oikean hammaslääkärin. Matkanjohtaja rauhoittelee myös Raimoa, joka on huolissaan siitä ettei tiedä minne hotellihuoneesta voi viedä roskat. Enkä edes aloita niistä jääkaappimagneeteista, joita on etsitty sieltä sun täältä. Luonnollisesti matkanjohtajan johdolla. 

Itseasiassa magneetit eivät suinkaan ole ainoa asia joita on etsitty. Aikojen saatossa reissussa on etsitty niin postimerkkejä, ikoneita kuin t-paitoja. Tämän lisäksi on vastailtu arviolta miljoonaan kysymykseen joiden aihepiirit vaihtevat eri maiden bruttokansantuoteesta, työttömyysasteesta tai teveydenhoidosta urheilun kautta aina perinteisiin kysymyksiin tyyliin ‘Jari, mikä tuo puu on?’ Ja se on poppeli. Aina. 

Matkanjohtaja on vastuussa ryhmästään 24/7. Hän vastaa siitä, että laktoositon ei saa aterioilla maitotuotteitta ja selittää ravintoloiden henkilökunnalle mitä tarkoittaa gluteeniton ruokavalio. Hän varoittelee puhelimen roaming -maksuista, huolehtii passeista rajoilla ja hotelleissa, pissatauoista ajomatkojen aikana ja sisäänkirjautumisista hotelleihin huoneiden jaon lisäksi. Matkanjohtaja järjestää, fiksaa, selvittelee ja ratkaisee asioita. Koska se on sen homma.

Matkanjohtaja hyppää harvoin, väittäisin ettei ikinä, täysin valmistautumatta bussin etupenkille mikrofoniin kiinni. Ei, hän on yleensä tehnyt etukäteistutkimusta matkan kohteista. Mitä pitempi reissu, sen enemmän. Hän on kontaktoinut kollegoita, yhteistyökumppaneita ja kaivanut tietoja kohteista. Henkilökohtaisesti minulla on tapana kertoa bussissa perustiedot maista ja kaupungeista/kylistä, joissa vierailemme. Tämä vaatii melkoista ennakkovalmistelua, varsinkin jos kysymyksessä on matka, jota en ole aiemmin tehnyt. 

Mutta matkanjohtaja saa matkustaa. Hän saa asua hotelleissa ja syödä ravintoloissa. Hän saa matkustaa uusissa, ja vanhoissa, kohteissa.  Hän saa matkustaa hienojen tyyppien kanssa, hän tapaa mielenkiintoisia ja mukavia ihmisiä jatkuvasti, sillä jokainen ryhmä, jokainen matka on erilainen. Yleensä vielä mukava. Koitin miettiä että onko minulla ollut koskaan ryhmää, jonka kanssa matkustamisesta ja asioiden hoitamisesta en olisi nauttinut, enkä ihan heti keksinyt yhtään sellaista. Tai no, ehkä joskus iloisella 80 -luvulla yksi laivareissu erään pörssiyhtiön hallintoneuvoston kanssa oli hieman jäykähkö. Muutoin (lähes) kaikki ryhmät, ja ennenkaikkea matkustajat, ovat olleet mukavia ja kivoja. Osan kanssa pidetään yhä edelleen yhteyttä vaikka yhteisestä matkastamme on kulunut jo aikaa. 

Nyt olette saaneet kalpean aavistuksen siitä, mitä kaikkea se teidän bussissa siihen mikrofoniin höpöttävä tyyppi on tehnyt ennen kuin tarttuu siihen mikkiin. Muutoinhan se vaan makaa laiskana eläkeläisenä, LazyFinn’nä, kuten minua täällä kutsutaan, tuossa viereisellä hiekkarannalla ja rantabaareissa seuraavaa ryhmää odotellen. Ja siihen valmistautuen. 

Nähdään siis lentokentällä, sillä kaikissa matkaohjelmissa on aina lause: “Suomenkielinen matkanjohtaja on vastassa lentokentällä.” Se olen siis minä. 

Kymmenen vuotta

Keskiviikko 6.5.2026 klo 14.12 - JariH

Koin eräänlaisen deja vu -ilmiön kun saavun tänään takaisin Kaštel Stariin. Tällä kertaa tulin tosin ‘vain’ työmatkalta, mutta tasan kymmenen vuotta sitten tilanne, ja fiilis, oli hieman toisenlainen. 

On kulunut vuosikymmen siitä, kun hyppäsin jalat edellä suoraan syvään päätyyn. Toteutin tuolloin haaveeni, jota olin hautonut mielessäni niin pitkään kun muistan. Että muutan Suomesta jonnekin. Muutan uuteen ympäristöön, uuteen kulttuurin. Ja minähän muutin, vaikka periaatteessa minulla ei ollut, eikä ole, mitään Suomea vastaan. Halusin vain saada uusia kokemuksia. Ehkäpä jollain tasolla aloittaa elämän alusta. 

Niinpä olin yllättäen tilanteessa, että minulla oli mahdollisuus toteuttaa tuo edellä mainittu haave. Muuttaa jonnekin. Juttelin luonnollisesti lääkäreiden kanssa, että onko muutto mahdollinen sairauteni takia, ja kun he totesivat että on, alkoi suunnittelu. Alkoi vaihtoehtojen kartoitus. 

Tein excell -taulukon. Tietysti, sillä ilman exceliä ei voi suunnitella mitään. Taulokosta löytyivät kaikki suomalaiseläkeläisten vakiokohteet tyyliin Espanja, Kreikka, Portugali, Malta jne. Ja lopulta myös Kroatia. Josta en tiennyt mitään, en ollut ikinä käynyt maassa enkä aluksi edes miettinyt Kroatiaa vaihtoehtona…. vaan listalle sekin pääsi. 

Tässä vaiheessa ihmiset ympärilläni olivat lähes kaikki että ‘kylläpä sinä olet rohkea kun uskallat tehdä noin’ ja ‘mitä jos et viihdy tai mitä jos kaikki menee pieleen’. Itse en pitänyt itseäni mitenkään erityisen rohkeana, mielestäni se on/oli melko sama asia muutinko Kaštelaan  vai Kouvolaan. Jos en viihtyisi tai jos hommat ei luistaisi, ainahan sitä pääsisi takaisin.  

Miksi kirjoitan aiheesta juuri nyt? Ihan vaan siksi, että tuosta muutosta on kulunut tänään tätä kirjoittaessani tasan kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Tästä voitanee päätellä ainakin se, että kyllä ne hommat sitten kuitenkin luistivat, mikään ei ole mennyt suuremmin pieleen ja lienen viihtyneeni verrattain hyvin. Ainakin paremmin kuin Ylivieskassa josta tälle reissulle lähdin. 

Totuuden nimessä on tunnustettava, että onhan se usko välillä ollut koetuksella. Olen ollut turhautunut Kroatian byrokratiaan, tapoihin, joskus jopa kulttuuriin, olen joutunut opettelemaan uusia asioita, uusia toimintatapoja - ehkä katselemaan maailmaa hieman eri kulmasta kuin mihin olin tottunut. Siitä huolimatta, nyt kymmenen vuoden jälkeen, en edelleenkään ole ihan heti palaamassa Suomeen. Suomessa on mukava käydä, kirjoittelen tätäkin juttua Helsinki-Vantaan lentokentältä lyhyen Helsinki -vierailun jälkeen, mutta kyllä minä toistaiseksi aion pysyä, ja viihtyä, Kroatiassa. Huolimatta siitä, että se(kin) maa saa välillä savun nousemaan korvista.

Olkoon tämä kirjoitus jonkinlainen kunnianosoitus itselleni, rohkeudelleni ja sille, että riuhtaisin itseni irti siitä ‘tutusta ja turvallisesta’ elämästä. Tämä on kunnianosoitus myös Kroatialle ja Kaštelalle, ennenkaikkea Kaštel Starille, josta on aikojen saatossa muotoutunut minulle koti. Sitä en tiedä, olisiko Kouvolasta muodostunut samanlainen kotipaikka jos jostain syystä olisin valinnut sen kohteeksi jossa hankkia uusia kokemuksia ja sopeutua uuteen kulttuuriin, mutta juuri nyt olen sangen onnellinen täällä. Kotona. Kaštel Starissa.

Töihin!

Tiistai 31.3.2026 klo 11.17 - JariH

Trump riehuu Lähi-idässä, Putin Ukrainassa ja Kouvolaa pommitetaan drooneilla. Ja minun makuuhuoneessa on hyttynen. Ei ole maailma entisellään. On maaliskuun viimeinen päivä, ulkolämpötila laskee öisin alle kymmeneen asteeseen ja viime päivät ovat olleet kuivia sekä aurinkoisia. Kaikesta edellä olevasta huolimatta minä herään yöllä siihen, että korvan juuressa inisee hyttynen! Enkä edes asu Kaštel Starin hyttysalueella, ympärilläni ei ole hetteikköjä, ei lammikoita, ei edes pusikoita. Siitä huolimatta makuuhuoneeseeni eksyy hyttynen. Ei ole helppoa ihmisen elämä. Eikä hyttysen. Hänen elämänsä nimittäin päättyi yöllä. Nyt sitten odotellaan kyseisen tyypin kavereita.

Tänään käsitellään työntekoa, palkkaa ja raha-asioita. Sitä ennen kuitenkin muutama vahva televisio-ohjelmasuositus. Näin keväisin allekirjoittaneen television täyttää hyvinkin tiiviisti jääkiekko kun Euroopan huippusarjoissa, ja Suomen Liigassa, pelataan play offs -pelejä. Maikkari tuuttaa lähes joka ilta jonkun pelin jostain sarjasta. Ja tuleehan niitä katsottua.

Vaan kyllä televisio tarjoaa muutakin viihdettä. Jopa sangen suositeltavaa sellaista. Muistanette varmaan Stranger Things -sarjan, jota olen hehkuttanut estottomasti. Nyt Netflixistä löytyi kyseisen sarjan luoneiden Dufferin veljesten seuraava tuotos nimeltään Something Very Bad Is Going To Happen. Odotukset olivat korkealla kun aloitin sarjan katselun ja kyllähän ne täyttyivät. Ainakin osittain. Uudesta sarjasta löytyy taattuun Duffer veljesten tyyliin kaikenlaisia omituisuuksia, koukkuja ja kikkoja, mutta ehkä tämä uusi sarja on kuitenkin hieman venytetty. Jos Stanger Thingsin jokainen tuotantokausi ansaitsi lähes kympin, tämä uusin saa vaikkapa kasin. 

Ja muuta katseltavaa. Netflixissä alkoi norjalainen Harry Hole -sarja, jolle vankka suositus. Erinomaisesti tehty, tuotettu ja kaiken pohjana on Jo Nesbøn taattu tarinankuljetus. Viihdyn Harryn seurassa erinomaisesti. Kuten viihdyn myös suomalaisen, Maikkarilta tulevan, Karkurit -sarjan parissa. Siinä on toki muutama epäuskottava juonenkäänne, mutta muuten sangen mukava sarja tämäkin. Mutta nyt päätän televisiokatsauksen tähän. Ja lähden töihin.   

Reilun viikon kuluttua alkaa henkilökohtainen kevätsesonkini.  Ensimmäinen ryhmä saapuu perjantaina ja sitten mennäänkin tukka putkella ympäri Eurooppaa aina toukokuun alkuun asti. Olen siis ihan kohta ihan oikeasti lähdössä töihin. Hetkeksi. 

Entäs ne toisten ihmisten työt? Onko Kroatiassa, tai tarkemmin täällä meidän huudeilla, töitä tarjolla? Lyhyt vastaus on että kyllä. Töitä rittää. Joten jos työskentely Dalmatiassa kiinnostaa, tällä hetkellä meidän piirikunnassa on avoinna 1363 työtehtävää. Kuten arvattavissa, eniten työntekijöitä tarvitaan ravitsemus- ja matkailualalla, jonne kaivataan niin kokkeja, tarjoilijoita kuin siivoojia. Ja vaikka luulisi, tai ainakin minä luulin, että tehtävät olisivat kausiluonteisia, yli puolet avoinna olevista hommista ovat ympärivuotisia. Eli yritykset etsivät kokoaikaisia työntekijöitä, lähinnä varmistaakseen samalla jatkuvuuden. Ei ihan joka vuosi tarvitse jännittää että löytyykö ihmisiä hommiin ja saadaanko ravintola auki vai ei. 

Mitä näissä hommissa sitten tienaa? Kroatian tilastokeskus on julkaissut alkuvuoden eli tammi-helmikuun palkkatilastot. Niiden mukaan mediaanipalkka tässä maassa on 1304 euroa kuukaudessa. Puolet ihmisistä siis ansaitsi tuota summaa enemmän, puolet vähemmän. Mediaanipalkka on muuten noussut 8,7% viime vuoden vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. 

Veroaste Kroatiassa on progressiivinen ja vaihtelee 17-35,4% välillä hieman riippuen paikallishallinnon asettamista verokannoista. Myös eläkkeistä maksetaan progressiivista veroa, niissä veroaste on 10-30% riippuen eläkemäärästä ja asuinpaikasta. Keskimääräine eläke Kroatiassa on muuten 527 € kuukaudessa. 

Rahaa myös kuluu. Sitä kuluu mm. ruokaan, jonka hinnat ovat nousseet ja nousevat kuulemani mukaan yhä, koska maailmantilanne on mikä on. Hintojen nousu Kroatiassa ehti jo hieman tasaantua, helmikuussa inflaatio ei ollut “kuin” 2,6 %, mutta kiitos mm. Iranin sodan, hintojen pelätään taas lähtevät nousuun. Juuri nyt kerrotaan kananmunien hintojen nousseen 10%, lampaanlihan 7,2% ja naudan- sekä vasikanlihan jopa 20%. Eikä lähestyvä pääsiäinen, joka on tässä maassa yksi vuoden suurimpia juhlia, ainakaan tule laskemaan hintoja. 

Näin tällä kertaa. Aloitettiin hyttysellä ja päädyttiin lihatiskille ihmettelemään nousevia hintoja. Seuraavalla kerralla, joka on varmaan vähään aikaan viimeinen hetkeen johtuen edellä mainitusta työputkesta, sitten taas ihan jotain muuta. Palataan linjoille.  

Henkilökohtaista

Sunnuntai 22.3.2026 klo 16.12 - JariH

Jos olet lukenut juttujani useammin kuin kerran, olet taatusti huomannut että kirjoitusten aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Tällä kertaa menemme siihen laitaan jossa minä kökötän. Ihan itse. Puhumme siis henkilökohtaisuuksia. Ja ihan vähän jostain muista asioista.

Se on talvikausi nyt virallisesti ohi. Ei pelkästään kalenterin mukaan vaan myös täällä kotona. Täällä on nimittäin pistetty extralämmittimet takaisin laatikoihin, teipattu laatikot kiinni ja siirretty ne kaapin syvyyksiin. Koska ihan kohta on huhtikuu. Joka on jo ihan täysi jollei nyt vielä kesä-,  niin ainakin  kevätkuukausi. Loppukevätkuukausi.

Lämpötila on toki hieman laskenut niistä kahdenkymmenen asteen lukemista joista saimme nauttia vielä parisen viikkoa sitten. Nykyään päivälämpötilat pyörivät 13-17 asteen tienoilla laskien öisin 7-10 asteeseen. Merivesi on juuri tänään 14 C.

Kesä, tai kevät, tuo mukanaan myös metsäpalokauden. Tuntuu että täällä palaa metsä jossain päin ihan jatkuvasti. Jo nyt. Se on hämmentävää sillä ei siitä nyt niin pitkä aika ole kun vettä tuli taivaalta lähes päivittäin. Luulisi että maasto on vielä sen verran kostea että sen syttyminen olisi epätodennäköistä. Mutta ei. Metsää palaa siellä sun täällä. Ymmärrän metsäpalot kesäkaudella, koska maasto on kuivaa, mutta miksi jo nyt?

Mikä sen metsän sitten sytyttää? Keväisin ihmiset polttavat roskia, yleensä pihoillaan mut myös luonnossa, ja jos/kun sitä tulta käsitellään huolimattomasti, tuli lähtee käsistä helposti. Kesällä roskien polttaminen on kielletty, mutta käsittääkseni juuri tällä hetkellä se on vielä sallittua. Vahingossa levinnyt tuli on yksi syy, mutta kyllä täältä löytyy myös tyyppejä jotka käyvät tuikkaamassa metsän palamaan ihan vaan siksi, että heidän mielestä se on kivaa…… jostain syystä. Onneksi asun sen verran kaukana puista, että metsäpalojen leviäminen tänne rantaan on mahdotonta. 

Sesonki on aivan kulman takana. Siis oma henkilökohtainen sesonkini.  Suomalainen ryhmämatkakausi alkaa suorien lentojen alkaessa, eli käytännössä huhtikuun alussa. Ja allekirjoittanut menee taas ympäri Balkania. Ja Eurooppaa. Itse asiassa olen käytännöllisesti katsoen koko huhtikuun töissä. Eli matkoilla. Aluksi pyöritään hetkinen Balkanilla jonka jälkeen siirrytään kiertelemään Eurooppaa. Juuri nyt näyttäisi vahvasti siltä, että tuo Euroopan kierros päättyy lopuksi Suomeen, joten ehkäpä vierailen kotimaassani tuolloin. Taisin käydä Suomessa viimeksi pari vuotta sitten ja nyt tänä keväänä mahdollisesti heti uudelleen. Toivottavasti onnistuu, olen tuosta Suomesta melkoisen innoissani. Karjalanpiirakkaa ja lihistä!

Vaan ei se matkanjohtajan homma pelkää reissaamista ole. Työt alkavat jo paljon ennen varsinaista matkaa, koska pohjatyöt. Homma ei suinkaan mene niin, että matkanjohtaja hyppää bussiin, ottaa mikin ja alkaa pälpättämään. Ei, kyllä hommia täytyy tehdä jo paljon ennen pälpättämistä. Täytyy tutkia kohteita, kaivella tietoja, paneutua historiaan, löytää pikku ankedootteja eri paikoista ja ihmetellä tilastoja. Eli kaivella jotain juttuja joista pälpättää. Vanhojen, useammin käytyjen kohteiden kohdalla ennakkovalmistauminen on pitkälti tietojen päivittämistä, mutta kun kohde on uusi, sen eteen pitää tehdä paljon enemmän töitä. Nyt huhtikuussa edessä paljon aivan uusia kohteita, joiden kanssa painetaan hommia juuri nyt. Vaikka itse matkaan on aikaa vielä kuukauden verran.

Silloin tällöin minulta kysellään, että asuuko Kaštelassa paljon suomalaisia tai muita ulkomaalaisia. Suomalaisia taitaa asua minun lisäkseni tasan yksi, terveisiä Marjolle, mutta tuntuu että kansainvälinen yhteisö olisi hiljalleen muodostumassa. Kenties jopa aktivoitumassa. Bulgarian Plovdivissa oli aikoinaan hyvinkin aktiivinen expats -yhteisö, siellä kokoonnuttiin säännöllisesti kerran viikossa, oli kirjoittaja- ja lukukerhoja, tehtiin retkiä kylpylöihin ja laskettelemaan, käytiin yhdessä konserteissa, tapahtumissa ja haikkaamassa. Täällä ei olla, ainakaan vielä, lähelläkään tuota tasoa.

Ero Kaštelan ja Plovidivin välillä on tietty se, että Plovdivissa asuu huomattavasti enemmän ulkomaalaisia. Vaan kyllä ulkkareita täältä meiltäkin tuntuu löytyvän. Ja kuten sanottu, yhteistyö ja tapaamiset tuntuvat olevan hiljalleen aktivoitumassa. Olin tuossa viikko sitten jopa hieman yllättynyt, kun kävin minulle ihan ensimmäisessä expats -tapaamisessa, kuinka paljon meitä täällä onkaan. Tuossa tapaamisessa oli tyyppejä jenkeistä, Saksasta, Englannista, Norjasta ja jopa Syyriasta. Ja yksi vanha ukko Suomesta. Eikä siellä ollut tietenkään kaikki, ei edes suurinta osaa, Kaštelassa asuvista ulkomaalaisista. Täytyy toivoa että toiminta lähtee kunnolla liikkeelle, sillä aina on kiva ja mukava tavata uusia ihmisiä. Kuunnella heidän kokemuksiaan ja saada vinkkejä kuinka taklata joskus hyvinkin haastavia kroatialaisia byrokratian koukeroita. Löytää ehkäpä jonkun kokemuksen perusteella kauppa josta löytyisi syömäkelposta naudanlihaa pihveihin. Vielä ei moista herkkua ole löytynyt.  

Näin tällä kertaa. Nyt ei menty siis suurempiin aiheisiin eikä asioihin vaan pysyttiin turvallisesti lähellä kotia ja omaa elämääni. Itseänikin jännittää jo, että mitähän seuraavaan juttuun keksii. Varmaankin taas jotain aivan erilaista. Käypä siis kurkkimassa. 

Paska kesä

Sunnuntai 8.3.2026 klo 13.39 - JariH

Se on paska kesä tulossa. Kroatialainen kansanuskomus nimittäin kertoo, että maaliskuussa, tai kolmannessa kuukaudessa kuten täällä sanotaan, pitää olla kolme myrskypäivää eli buraa. Nämä kolme myrskyä takaavat kansanmeteorologien mukaan sen, että tulevasta kesästä tulee hieno, aurinkoinen ja lämmin. Jopa sato kasvaa paremmin jos kolmannessa kuukaudessa myrskyää kolme kertaa. 

Nyt tilanne on se, että eletään jo vaikka kuinka monetta päivää maaliskuuta, eikä myrskyjä näy eikä kuulu. Sen sijaan aurinko paistaa ja aina luotettava apteekin lämpömittari tuossa kadun toisella puolella näyttää iltapäivisin yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja. Eli ei tule kesästä mitään. Tuskin kasvaa edes oliivit. Eikä mandariinit. Kun ei myrskyä. Huoh…..

Onneksi päästään sentään torille toukokuussa. Eli viidentenä kuukautena kuten on tapana sanoa. Silloin nimittäin Linda Lampenius ja Parkkosen Pete voittavat Euroviisut. Ainakin jos uskomme kroatialaisia lehtiä. Ja miksipä emme uskoisi. Meille kaikille tutussa Net.hr -julkaisussa kerrotaan, että Suomi on valmis voittamaan Euroviisut. Esitellään Liekinheitin -biisi, Linda ja Pete. Tai no, biisistä kerrotaan lähinnä sen teema ja se että sitä ‘koristaa’ Lindan viulu. Loppu artikkelista hehkutetaan Lindaan. “Vaaleahiuksinen artisti on yksi Suomen tunnetuimmista klassisen musiikin muusikoista……Linda herättää lisäksi huomiota veistoksellisella vartalollaan ja pitkillä hiuksilla”, kirjoittaa Net.hr. Pete jää jutussa täysin sivuosaan, vaikka laulaa kyseisen biisin. Ja hyvin laulaakin. 

Sivumennen kerrottakoon, että olen henkilökohtaisesti halannut Lindaa suorassa tv -lähetyksessä vappuaattona muutama vuosi sitten. Taitaapa olla jopa muutama vuosikymmen sitten. Kysymyksessä oli MTV3:lla pyörinyt ohjelma nimeltään Huuma. Ohjelmassa oli Voita mainoskatko -niminen tietokilpailu, jossa oli mahdollisuus voittaa kanavalla mainostettuja tuotteita. Satuin voittamaan kyseisen kisan ja koska Linda esiintyi myös kyseisessä ohjelmassa, olimme yhtä aikaa lavalla lopputekstien aikana. Ja halasimme. Pääsin muuten ohjelman jälkeen jonojen ohi ravintolaan vaikka oli vappuaatto. Taisinpa saada jopa oluen tai kaksi talon piikkiin, koska olin juuri, saman iltana ollut televisiossa….

Lopuksi varoituksen sana. Minähän olen hehkuttanut Kroatiaa upeana ja turvallisena lomakohteena. Vaan nyt pitänee vetää sanansa takaisin ja varoitella tänne matkaa suunnittelevia. Ei kannata tulla. Ei ainakaan, jos uskomme naapurivaltio Serbian matkustussuosituksia. Ja miksipä emme uskoisi. Serbian ulkoministeriö julkaisee matkustussuosituksia aivan kuten Suomen vastaava ministeriö. Kertoo minne on turvallista matkustaa ja minne ei. Serbiassa on käytössä ns. liikennevalomalli, jossa ‘punaisiin maihin’ ei suositella matkustamista lainkaan ja keltaisen värin saaneisiin maihin ‘vain äärimmäisen välttämättömissä tapauksissa’. Vihreisiin kohteisiin voi reissata vapaasti. 

Serbia on uusinut suosituksensa ja Kroatia on päässyt 28 keltaisten maan joukkoon ainoana Euroopan valtiona. Serbian mukaan Kroatiassa esiintyy välikohtauksia sekä jännitteitä yhä useammin. Täällä on kuulemma epäsuotuisat turvallisuusolosuhteet. Näin varoittelee siis maa, jossa vielä vuosi sitten ihmiset osoittivat mieltään yli noin 400 kaupungissa ja kunnassa mm. hallituksen ja valtaapitävien korruptiota ja nepotismia vastaan. Näissä mielenosoituksissa kuoli 16 ihmistä. Itse henkilökohtaisesti miettisin muutaman kerran ennen Serbian reissua. 

Mutta mutta, jos puhutaan ihan totta ilman asennetta, niin kyllä viime aikoina serbit ovat kokeneet useita häirintätapauksia Kroatiassa. Väkivaltaa ei ole (vielä) esiintynyt, mutta tilanteet on koettu serbien puolelta hyvinkin uhkaavaksi ja pelottavaksi. Välikohtauksia on sattunut erilaisissa kulttuuritapahtumissa, mm. marraskuussa Splitissä Serbian kulttuurin päivänä ja urheilutapahtumissa kuten Balkanin karaten mestaruuskilpailuissa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (OSCE) tilaston mukaan Kroatiassa on viime vuonna kirjattu 53 ulkomaalaisiin kohdistunutta viharikosta ja näistä 21 on suunnattu serbejä vastaan. Kroatian johto on tuominnut tapaukset, mutta sitä syytetään, että se on normalisoinut ainakin jollain tasolla viharikokset nimenomaan serbejä kohtaan. 

Tämän hässäköinnin takana on äärioikeistolaiset tahot, jotka ammentavat vihansa ja oikeuttavat häiriköintinsä vuosien 1991-1995 käydyn sodan jättämillä arvilla. Sodan traumat, nationalistinen politiikka ja äärioikeiston nousu ruokkivat toisiaan ja oikeuttavat joidenkin mielestä nimenomaan serbien ahdistelun ja heidän uhkailemisen. Olivathan serbit sodassa aggressiivisia raakalaisia. En välttämättä kiellä tätä, serbit todellakin tekivät paljon todistettuja sotarikoksia, mutta en oikein jaksa ymmärtää, että miksi vielä nyt, reilut kolmekymmen vuoden jälkeen, pitää vetää mustat huput päähän ja mennä riehumaan johonkin serbien kulttuuritapahtumaan. 

Loppuun rauhoittavia sanoja. Kroatia on turvallinen maa, kyllä tänne uskaltaa matkustaa lomalle ilman että pitäisi edes varautua kokemaan mitään uhkatilanteita. Olen asunut täällä kahdeksan vuotta enkä ole koskaan, en koskaan, tuntenut itseäni millään tavalla uhatuksi. Pahin tapaus on ollut se, että ulkona kuivumassa olleet uimatossut hävisivät sieltä. Enkä ole kuullut että kukaan suomalainen, tai muu länsimaalainen turisti, olisi kohdannut suuremmin minkäänlaisia uhkaavia tilanteita. Joten tervetuloa vaan, Kroatia ei todellakaan ole sen turvattomampi kuin Suomi.  

Kun maailma järisee

Torstai 5.3.2026 klo 14.15 - JariH

Kirjoitin muutama viikko sitten lyhyesti meillä sattuneesta maanjäristyksestä. Se oli vain yksi tapaus, mutta koska juuri nyt näyttäisi että maa järisee lähes jatkuvasti, lienee syytä palata aiheeseen ihan omalla kirjoituksellaan. Järistäänpä siis hetkinen. 

Maanjäristyksien frekvenssi tuntuu siis kasvaneen näillä huudeilla viime aikoina selvästi. Päättyvän viikon keskiviikkona täällä jyrisi 3,7 magnitudilla. Järistyksen episentrumi, eli keskikohta, oli vain 41 kilometriä Kaštelasta. Se heiluttelikin ihan mukavasti. Kuulemma. Minä en tiennyt järistyksestä yhtään mitään koska se sattui yöllä kello 1.23. Kunnon ihmiset nukkuvat tuolloin. Muutama tuttu kertoi heränneensä heiluntaan, osa oli rynnännyt jopa ulos asunnostaan. Sen verran oli kuulemma pelästyttänyt. 

Eikä ne järistykset siihen loppuneet. Heti seuraavana yönä, lähellä Drnišin kaupunkia noin 60 kilometrin päässä meiltä, rekisteröitiin 3,9 magnitudia. Tästäkään minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Ja sitten, 50 minuuttia edellisestä, heilui Murvicassa. Siellä tosin vain 2,9 Richterin voimalla. Tämä viimeisin oli niin kaukana ettei se todellakaan tuntunut meillä. Murvica sijaitsee Zadarin lähellä.  

Siihen, etten ole huomannut näitä järistyksiä, saattaa toki vaikuttaa myös se, että tuossa noin 100-150 metrin päässä asunnostani tehdään katutöitä ja siellä pyörii isoja kuorma-autoja, kaikenmaailman jyriä ja kaivinkoneita, jotka jyrisevät erittäin hämäävästi. Saattaa siis olla että en edes huomaan pienempiä maanjäristyksiä koska luulen niiden olevan rakennustyömaan ääniä. 

Miksi täällä sitten järisee ja miksi sitä tapahtuu entistä useammin? Kroatian seismologisen laitoksen johtaja Krešimir Kuk selittää asiaa, että maan voimakkaampi seisminen aktiivisuus johtuu Adrianmeren mikromannerlaatan liikkeestä. Tämä laatta liikkuu kuulemma kohti Dinara -vuoria ja työntää näitä vuoria ylemmäksi. Eli joku mannerlaattaa jossain maanpinnan alla painautuu järjettömiä vuoria vastaan, jopa niiden alle, nostaen niitä korkeammiksi ja meillä järisee maa tämän  takia. Täysin käsittämätöntä, mutta samalla jollain tavalla myös sangen kiehtovaa. Toki tämä vuorien nouseminen vie aikaa, varmaan vuosisatoja ellei peräti vuosituhansia. Kasvua siis tuskin ihan paljaalla silmällä kykenee havaitsemaan. 

Krešimir Kuk toteaa myös, että seisminen aktiivisuus on lisääntynyt ja samalla siirtynyt korkeamman riskin eteläisestä Kroatiasta luoteeseen. Eli juurikin tänne meidän alueelle. Samaan hengenvetoon Kuk sanoo myös, että vaikka maa järisee hieman useammin, ei paniikkiin ole aihetta. Maan heiluminen ei hänen mukaansa tarkoita mitään erityistä eikä riski suuremmasta järistyksestä ole mitenkään kasvanut. Vaikkakaan mahdollisuutta sellaiseen ei voi laskea kokonaan pois. Tosiasia on nimittäin se, että koko Balkan, mukaanlukien Kroatia, sijaitsee aktiivisen mannerlaatan päällä ja maanjäristyksiä nyt vaan sattuu aika ajoin. 

Ja onhan niitä sattunut. Myös niitä suurempia. Vuonna 2020, tarkemmin 28. joulukuuta, maa järisi pohjois-Kroatiassa Petrinan alueella 6,4 magnitudin voimalla aiheuttaen todella suuria vahinkoja. Petrinassa kuoli 9 ihmistä ja lähes koko kaupunki tuhoutui. Heti seuraavana päivänä Petrinan naapurikaupungissa Sisakissa jälkijärisi 4,9 magnitudia tuhoten mm. sairaalan ja kaupungintalon. Tätä ennen pääkaupunki Zagrebiin oli iskenyt samana vuonna maaliskuussa 5,3 magnitudia rikkoen taloja ja infrastruktuuria kaupungissa.  Zagrebin järistyksessä kuoli yksi 15 -vuotias tyttö. 

Ennen näitä se suurin, tai eniten vahinkoa aiheuttanut, maanjäristys tapahtui 29.5.1979. Tuolloin 6,4 magnitudia tuhosi mm. naapurivaltio Montenegron Kotorin kaupungin vanhaa kaupunkia, mutta vaikutti myös mm. Dubrovnikin vanhaan kaupunkiin. 

Vaikka listaus edellä saattaa vaikuttaa että Kroatiassa maa järisee jatkuvasti, niin jos tarkastelee aikajanaa, varsinkin suurempien maanjäristysten osalta, voi todeta, ettei niitä nyt ihan jatkuvasti tapahdu. Että loppujen lopuksi kuitenkin Kroatia on tässä(kin) yhteydessä sangen turvallinen maa. Vaan mitä sitten pitää tehdä, jos sattuu olemaan paikalla kun maa alkaa järistä?

Pari perusasiaa on syytä muistaa. Pysy rauhallisena. Tee tarvittavat pelastustoimet ennenkuin postaat someen maanjäristyksistä. Näitä tarvittavia pelastustoimia on mm. että hakeudut ulkoseinän viereen ja suojaat pään sekä niska käsillä. Jos kysymyksessä on suurempi järistys, varo putoavia esineitä tai tavaroita. Oviaukko ei muuten enää nykykäsityksen mukaan ole erityisen turvallinen paikka, vaikka muistan lukeneeni joskus että pitäisi hakeutua nimenomaan oviaukkoon. Ei pidä, nykyään kannattaa mennä siis ulkoseinän viereen. Ulos ei kuulemma myöskään kannata rynnätä, koska rakennuksesta voi putoilla kaikenlaista. Kun tärinä  loppuu, tarkista kanssaihmisten vointi. Anna tarvittaessa ensiapua. Ja sitten se some. 

Ihan lopuksi kannattaa varautua jälkijäristyksiin. Niitä tulee melko usein suurten maanjäristysten jälkeen.

Näin tällä kertaa. Järistiin ja heiluttiin. Vaan kuten edellä todettu, ei niitä kannata pelätä. Järistyksiä tapahtuu verrattain harvoin ja sellaisen kohdalle sattuminen loman aikana on hyvin epätodennäköistä. Tervetuloa vaan tänne Kroatiaan. Heilumaan.   

Olympialaiset

Maanantai 23.2.2026 klo 15.31 - JariH

Pukkaa kevättä Kaštel Stariin. Tänne on lupailtu pitkän sadekauden jälkeen tuleville viikoille aurinkoa ja lähes kahdenkympin lämpötiloja. Siitä se lähtee. Se kevät. 

Milano-Cortinan olympialaiset päättyivät sunnuntaina. Kun tässä nyt on pari päivää vedetty henkeä ja sulateltu, lienee aika nostaa pää ja katse hetkeksi tuosta aloituskuvan kylästä ja käydä läpi miltä päättyneet viiden rinkulan kisat kroatialaiselta kotisohvalta näyttivät. Seuraavassa viiltävä analyysi kisoista ja muutamasta jutusta niiden ympärillä. 

Tykkään olympiakisoissa siitä, että kisoja seuratessa tulee väkisinkin katseltua itselleen täysin vieraita lajeja, kuten näissä kisoissa vaikkapa rattikelkkailua ja vuorihiihtoa. Kesäolympialaisissa näitä vieraslajeja on toki vieläkin enemmän. 

Ennen kuin yksikään urheilija oli aloittanut kilpailusuoritustaan, suomalainen media pelotteli lukijoitaan kuinka kisat tulevat epäonnistumaan. Varsinkin Hesari kunnostautui kertomalla meille että mikään ei toimi Italiassa, suorituspaikat eivät ehdi ajoissa valmiiksi, liikenne puuroutuu, matkat on pitkiä, ei ole lunta jne. Olympiakyläkin olisi lehden mukaan ankea, kesäleirityyppinen alue, josta urheilijat eivät tule pitämään. Sängyt sentään saivat lehdeltä synninpäästön, ne olivat kuulemma ihan oikeita sänkyjä eivätkä samanlaisia pahvivirityksiä kuin Pekingin kisoissa oli.  

Vaan kuinka sitten kävikään. Kaikki toimi, kisapaikat olivat valmiit ja urheilijat viihtyivät. Viihtyivät niissä ‘leiriolosuhteissa’ olympiakylässä, jopa niin hyvin että heille varatut kondomitkin loppuivat kesken. Eikä Helsingin Sanomatkaan enää kisojen aikana kovasti kiukutellut.

Entäs se urheilu? Suomen menestys oli Olympiakomitean mielestä tavoitteiden mukainen. Eli heille riittää se, että urheilusta sekaisin oleva kansa saavutti 6 mitalia, joista yksi hopeinen ja loput pronssia. Samaan aikaan eräs norjalainen Johannes Høsflot Klæbo hiihteli maalleen yksinään seitsemän kultamitalia. Siis seitsemän. Kultamitalia. Yksin. En kommentoi enempää. 

Kun hiihtoon päästin todettakoon, että tavallinen maastohiihto on tylsä laji. Suihkitaan menemään määrätty matka ja se on siinä. Nykyään kilpaillaan vielä lähinnä vain kakkostilasta, sillä jos Klæbo on mukana, hän voittaa. Aina. Ja jos mukana yhtään ketään muuta norjalaista, kotikatsomoissa voi jännittää että ottaako Norja kaksois-, kolmois- vai nelosvoiton. Naisissa puolestaan voittaa aina joku ruotsalainen. 

Vaan voi sitä sukset jalassa saada aikaiseksi mielenkiintoisia kilpailujakin. Kuten ampumahiihtossa. Hiihdetään, mutta tilanne muuttuu täysin kun kilpailijat pysähtyvät ampumaan. Vaikka olisit joku klæbo, täysin ylivoimainen ladulla niin kun sitten ammutaan ja  kiskaiset pari-kolme ohi kutia, löydät itsesi yllättäen sijoilta ynnä muut. Kotisohville tämä vaihtelu luo oivan jännitysmomentin sillä mikään ei ole varmaan ennen viimeistä ampumapaikkaa. Voittajat vaihtelevat aivan eri tahtiin kuin maastohiihdossa. Ampumahiihto on hieno laji. Suosittelen. 

Pidetään sukset jalassa ja tullaan mäkeä alas. Harrastetaan slalomia kuten aikoinaan sanottiin. Löysin alppihiihdon jo aiemmin talven aikana katsellessani lajin maailmancupia. Eipä ollut siis ihme, että hakeudun television ääreen tämän lajin pariin myös olympiakisoissa. Ja tykkäsin. Yhä edelleen. Suoritus kestää hieman lajista riippuen minuutista puoleentoista, joten kärsivällisyys riittää helposti siihen kun urheilija tulee mäkeä alas. Erot kilpailijoiden välillä ovat naurettavan pieniä, jotain sekunnin kymmenes- tai sadasosia, mutta nykyajan grafiikka on niin hienoa että penkkiurheilijakin pysyy hyvin kärryillä kuka johtaa ja kenellä ei tällä kertaa oikein kulje.

Sitä paitsi naisten pujottelussa laskee Mikaela Shiffrin, joka on täysin ylivoimainen urheilija tässä lajissa. Vähän niin kuin Klæbo hikihiihdossa. Paitsi paljon paremman näköinen. Suuri suosikkini. Mikaelalla on muuten vieläpä suomalainen valmentaja, Janne Haarala. 

Lopuksi se sokeri pohjalla. Sunnuntaipäivän huipensi ihan oikeasti yksi historian suurimmista jääkiekko-otteluista, olympiafinaali Kanada-USA. Kun muistetaan, että kisojen kiekkoturnauksessa pelasivat maailman parhaat parhaita vastaan, loppuottelussa vastakkain olivat niistä parhaimmista ne kaikista parhaat. Ja peli juuri sen näköistä. Hieno tapahtuma, hieno peli. Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että Leijonat saavutti kisoissa pronssia. Eikä se loppuottelupaikkakaan lopulta kovin kaukana ollut. Aina tuntuu jossain syvällä kun kiekkoturnauksen lopuksi kattoon nousee Suomen lippu. Niinkuin nyt tapahtui, USAn ja Kanadan lisäksi hallissa nostettiin siniristilippu. Pronssimitalin kunniaksi. 

Näin olympialaiset. Ja huomiot. Täytynee vielä kuitenkin todeta, että kisat televisioinut Yle selvisi urakastaan todella hienosti. Katselin siis Ylen kisälähetyksiä,  koska Kroatian television tarjonta oli jostain syystä ‘hieman’ suppeampi kuin Ylen. Tykkäsin kisastudioista, tykkäsin selostajista ja asiantuntijoista. Yle oli ottaut, lajista riippumatta, kyseisen lajin ensisiä aktiiviurheilijoita asiantuntijoiksi ja kommentoimaan tapahtumia, ja tämä toimi hienosti. 

Näin tällä kertaa. Nyt mentiin urheilupainotteisesti, mutta kun tässä kroatialasiella kotisohvalla on viimeiset pari viikkoa eletty olympialaisia, kisat ansaitsi omat kommenttinsa. Seuraavalla kerralla sitten taas ihan jotain muuta. Pysykääpä siis suksilla. 

Vaikea elämä

Lauantai 21.2.2026 klo 10.50 - JariH

Kuulen usein, että kylläpäs sinä oletkin onnekas kun saat asua siellä palmun alla lämpimässä ja auringossa. Näitä viestejä tippuu varsinkin kun Suomessa paukkuu pakkanen tai tulee viistoräntää. Vaan ei se elämä täällä helppoa ole. Kyllä sitä vanha ihminen joutuu kärsimään ja taistelemaan arjen haasteiden kanssa täälläkin. 

Ensinnäkin ihmisen täytyy olla vaihtolämpöinen. Ja sopeutuva. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, asuntoja rakennettaessa eritysmiehet ovat istuneet todennäköisesti kahvilla. Aina. Niinpä kämpät, varsinkin hieman vanhemmat, ovat talvisin ihan järkyttävän kylmiä. Kylmyys pukkaa ovista ja ikkuinoista eikä lämpö pysy sisällä. Niinpä aamuisin talvisaikaan saattaa talossa olla helposti sellaiset 14-15 astetta. Kun tuolta peiton alta yön jälkeen kömpii, melko nopsasti sitä löytää vähintään sukat, jos ei peräti villasukat, jalkaan. Ja aika paljon muutakin vaatetta. Päivällä lämmöt sitten kyllä nousevat 17-18 asteeseen. Ja jos aurinko paistaa, varsinkin kun se paistaa suoraan ikkunasta olkkariin, saattaa lämpötila kivuta siellä jopa yli kahdenkympin. Sitä aurinkoa vaan näkee talviaikaan hieman harvemmin.  

Kesällä vaihtolämpöisen yksilön täytyy luoda nahkansa, sillä silloin kotona on kuuma. Joskus jopa tuskaisen kuuma. Kun ulkona pukkaa neljänkympin lämpöä, asunnossa, jonne paistaa aurinko suoraan sisään, ei paljon tuosta lukemasta jäädä. Ja kun pelkkä sohvalla istuminen pistää hikoilemaan, sitä saattaa joskus jopa kaivata talvisen pirtsakoita lämpötiloja. Onneksi tuosta vierestä löytyy Adrianmeri, jonne voi pulahtaa. 

Kun tuli tuo meri puheeksi, siirrytään seuraavaan aiheeseen. Eli meren aiheuttamiin ongelmiin. Joita ilmenee niitäkin talvikaudella. Kuten muutama juttu sitten kerroin, Adrianmeren suuttuessa se kipuaa helposti ylös kaukalostaan ja tulvii asuntoihin, kahviloihin ja ravintoloihin. Tänä talvena näin ei ole tapahtunut vain kerran tai kaksi, vaan lähes viikoittain. Rannan asukkaat ja ravintoloitsijat joutuivat nimittäin jälleen äyskäröimään vettä kiinteistöistään tämän viikon torstain ja perjantain välisenä yönä kun etelätuuli, eli jugo, nosti meren jälleen rantatörmälle ja sitä kautta kylien vanhoihin kaupunkeihin. Tuntuu olevan melkoisen yleistä jostain syystä tänä talvena.

Henkilökohtaiseen elämääni ei vihainen Adrianmeri onneksi kovin kauheasti vaikuta. Asun noin 30 metrin päässä merestä, ja välissä on vielä puisto, joten ihan meille asti vesi ei jaksa kiivetä. On kuitenkin raskasta seurata kavereiden ja tuttavien, joilla on ravintoloita, baareja ja asuntoja meren lähellä, kärsivän toistuvasti lattialla vellovasta merivedestä. Eihän sinne cafebarin pääse  edes aamukahville kun lattialla on puoli metriä vettä. 

Entäs sitten tämä kieli. Alkuasukkaat täällä puhuvat vierasta kieltä. Kieltä, jota on täysin mahdoton oppia. Monestakin eri syystä. Ensinnäkin kroatiankieli pohjautuu ja perustuu 800 -luvulla kehitettyyn glagoliittiseen kirjoitukseen. Se on vanhin tunnettu aakkosto,  nykyisten slaavilaisen ja kyrillisen kirjoituksien edeltäjä. Tuntuu, että  kielen osalta täällä on jämähdetty jonkinmoiseen välitilaan, vieläpä melko lähelle 800 -lukua. Vaikka kyrillisiä kirjaimia ei käytetäkään. Mutta kieli itsessään on lähes yhtä haastavaa kuin kyrillinen kirjoitus. 

Muutama esimerkki. Kroatialaisissa aakkosissa on 30 kirjainta joista vain 5 on vokaalia. Niitäkin käytetään hyvin säästeliäästi, kuten vaikka saaren Krk nimestä, tai sanoissa prst (sormi) ja smrt (kuolema) voi päätellä. On täysin mahdotonta edes yrittää lausua ymmärrettävästi sanoja, joissa erilaisia konsonantteja on täysin sekaisessa järjestyksessä. Ja niitä sanoja riittää.

Entä ne konsonantit? Huoh. Kroatialaisista aakkosista ei löydy kirjaimia q, w, x tai y. Eikä luonnollisestikaan skandeja ä,ö tai å. Sen sijaan aakkosista löytyy erilaisia suhuja. Aivan riittävästi. Ässiä löytyy kaksi, se tavallinen s ja lisäksi suhu š. C kirjaimia kroatialaisissa aakkosissa on peräti kolme, on tavallinen c, mutta sitten on myös č ja ć. Eikä täällä luonnollisesti pärjätä yhdellä zetallakaan, sen tavallisen zetan lisäksi löytyy tietysti myös suhu ž. Kaiken tämän päälle on vielä hämmentävä d-kirjain, joka kirjoitetaan pienillä kirjaimilla đ ja suurilla Đ. Huomatkaa viivat kirjaimissa.  

Edellä siis esimerkkejä suhisevista kirjaimista kroatiankielessä. Ne kaikki suhisevat vielä eri tavalla siitä riippuen, minkälainen hattu kirjaimen päällä on. Ja ne pitää osata suhista oikein, sillä jos suhiset jonkun kirjaimen väärin, koko sanan merkitys saattaa muuttua aivan eriksi kuin mitä koitat sanoa. Ei ole ihan helppoa vanhalle ihmiselle. Suhista. Varsinkaan oikein. 

Vaikka nyt alkaa aika olla lopussa tämän kirjoituksen osalta, otetaan lyhyesti loppuun vielä yksi ongelma. Eli heiluva maailma. Järistykset. Meillä Dalmatiassa järisee toki sangen vaatimattomasti, ainakin tähän asti, mutta kun mennään hieman pohjoisemmaksi, siellä maa saattaa heilua melko rajustikin. Muutama vuosi sitten pääkaupunki Zagrebia ja Sisakin seutua heilutellut maanjäristys aiheutti melkoisia vahinkoja.  

Meillä täällä järistykset kyllä tuntee, mutta ne eivät ole ainakaan toistaiseksi ole rikkoneet paikkoja suuremmin. Viimeisin järistys näillä huudella oli viime tiistaina. Sen keskus, eli episentrumi, oli 54 kilometrin päässä ja voimakkuus 4,4 richteriä. Se on jo suhteellisen voimakas järistys. Ja kyllähän se heilutteli. Katselin kaikessa rauhassa jääkiekkoa televisiosta, kun tärinä alkoi. Heilui melko lyhyesti, mutta heilui kuitenkin. Tuon tiistain jälkeen on kuulemma heilutellut hieman lievemmin kolme-neljä kertaa, lähinnä öisin, mutta ne ovat kyllä menneet allekirjoittaneelle ohitse aivan täysin. 

Tässä siis muutama vanhan miehen elämää koskettavista asioista täällä palmun alla. Että ei se niin helppoa ole täälläkään. Jäi vielä muutama juttu kertomatta, joten ehkä niistä sitten seuraavilla kerroilla. Katsellaan mitä keksitään. Pysykääpä siis rattailla. 

Ystävänpäivä

Perjantai 13.2.2026 klo 11.36 - JariH

Niinhän siinä sitten kävi kun päätös oli tehty, että tunnin aamulenkkejä, joista on ollut täälläkin puhetta, vedetään 500 päivää putkeen, loppumetreillä iski sairaus. Iski jonkinmoinen flunssa, ehkäpä jopa miessellainen. Olo on ollut niin vetelä ettei tullut pieneen mieleenkään lähteä kävelemään. Näin ollen tuosta 500 päivästä jäätiin harmittavat 5 päivää. Huoh. Onpahan yksi pakkomielle ohi. Sitä seuraavaa odotellessa….

Helmikuun 14. on ystävänpäivä. Että hyvää ystistä vaan kaikille. Koska henkilökohtaisella tasolla ei kyseinen päivä kovasti heiluttele, puretaan se tilastojen avulla. Koska tilastot ovat aina mukavia ja niiden taakse pääsee näppärästi piiloon sitä tosiasiaa että vietän ystävänpäivän (jälleen) yksin. 

Državni zavod za statisku (DZS), eli Kroatian Kansallinen tilastovirasto, ojentaa auttavan kätensä ystävänpäivän tilastointiin. Se on julkaissut suosituimpien rakkausbiisien listan ja liittänyt niiden syrjään vielä faktoja kroatialaisten rakkauselämästä. Joten mennään…..

DZS biisilistan kärjessä on Percy Sledgen “When a Man Loves a Woman”. Se on kuulemma suosituin rakkausbiisi Kroatiassa ja siihen liittyen DZS kertoo, että tässä maassa asuvista on 51,3% naisia ja loput 48,7% miehiä. Kakkosena biisilistalla on Etta Jamesin “At Last” vuodelta 1961. Kerrottakoon samassa yhteydessä että vuonna 2024 Kroatiassa solmittiin 17206 avioliittoa. Sivumennen sanoen kun tuo Etta Jamesin biisi julkaistiin vuonna 1961, sinä vuonna avioliittoja solmittiin peräti 36761. 

Seuraavana listalla on kaikkien tyttöjen suosikkibiisi “(I’ve Had) Time of My Life” elokuvasta Dirty Dancing vuodelta 1987. Biisiin liitetään luonnollisesti avioliiton solmimisen keskimääräinen ikä Kroatiassa. Vuonna 2024 naiset olivat 29,8 ja miehet 32 vuotta vanhoja naimisiin mennessään. Kun Dirty Dancing -elokuva julkaistiin -87, vastaavat iät olivat naisilla 22,3 ja miehillä 25,7. 

DZS:n listalle on päässyt myös ruotsalainen Roxette -orkesteri biisillä “It Must Have Been Love”, jota luonnehditaan kaikkien aikojen surullisemmaksi erokappaleeksi. Ja siihen sopii vallan mainiosti tieto siitä, että vuonna 2024 Kroatiassa rekisteröitiin 4961 avioeroa. Kerrottakoon vielä tilastopläjäyksen lopuksi, että eniten Kroatiassa ollaan naimisissa maan itäisissä osissa, Požegan ja Slavonian alueilla, joissa ns. avioliittolukema on 5,6 tuhatta asukasta kohden. Keskimääräinen lukema koko maassa on 4,5. 

Näin on ystävänpäivä purettu osiin. Että hyvää päivää vaan kaikille vielä kerran. Ja kun rakkausasiat on saatu taputeltua, on hyvä siirtyä alkoholiin. Kroatiassa suunnitellaan nimittäin vakavasti viinan myynnin voimakasta rajoittamista. Pöydällä on ehdotus, että alkoholin myynti kiellettäisiin kaupoissa ja kioskeissa kello 20.00-06.00 välisenä aikana. Esimerkiksi Splitin kaupunki on ilmoittanut, että he ovat valmiina ottamaan rajoituksen käyttöön jo täksi kesäksi. Rajoitus ei luonnollisesti tulisi koskemaan ravintoloita, baareja eikä kahviloita ja se voitaisiin rajoittaa koskemaan vain tiettyjä alueita kaupungeissa. 

Viinanmyynnin rajoittamista perustellaan mm. sillä, että suosituimmissa turistikohteissa esiintyy todella paljon häiritsevää käytöstä kuten ilkivaltaa, äänekästä mouhoamista ja suuria väkijoukkoja. Ns. tavallinen elämä on joutunut ahdinkoon, ja jopa loppunut, turistien riehuessa. Joidenkin kaupunkien vanhat kaupungit ovat muuttuneet viihdekeskuksi työntäen samalla alkuasukkaat pois alueelta. 

Ymmärrän kiellon ajatuksen. Ymmärrän että äänekkäät kännituristit häiritsevät paikallisia ihmisiä juurikin menokohteiden keskustoissa. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Split, joka on vuosien saatossa muuttunut yhä enemmän bilekohteeksi ja jossa biletys on keskittynyt hyvinkin pitkälle juurikin vanhaan kaupunkiin. Ja tuonut mukanaan kaikki mahdolliset haittailmiöt. 

Toisaalta mietityttää, että miten moinen kielto vaikuttaa turismiin. Jolla paikalliset ihmiset kuitenkin elättävät itsensä. Rauhallisemmasta menosta, kulttuurista ja historiasta kiinnostuneille turisteille kielto tuskin pahemmin vaikuttaa, mutta jos/kun kohde on tullut suosituksi juurikin bileiden ja juhlimisen takia, saattaa olla että menoa ja bailuja etsivät turistit löytävät toisen, vaikkapa viinanmyyntiin vapaammin suhtautuvan, kohteen. Onko se sitten suuri menetys, en minä tiedä. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin aina kaikenmaailman kieltoja ja rajoituksia vastaan. 

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka yhteen kuvaan saadaan mahtumaan kaksi hienoa asiaa. Yllä olevassa kuvasta löytyy nimittäin erittäin hyvä ystäväni Robbie Williams, joka on rikkonut uudella albumillaan kaikkien aikojen ennätyksen Englannin listan ykkösalbumeissa. Robbie ohitti uudella Britpop -albumillaan, sen noustua ykköseksi UK listalla, erään pienehkön orkesterin nimeltään Beatles ykkösalbumien määrässä. Beatlesilla ykkösenä oli aikoinaan 15 levyä, kun Robbien uusin on hänen 16. ykkösalbumi. Kaiken lisäksi herra Williamsilla on kuvassa maailman parhaan, ja ehkäpä yhden musiikkihistorian aliarvostetuimman, orkesterin bändipaita. Hieno kuva. Ja hienot artistit. Kumpikin. 

Näin tälle viikolle. Ensi viikolla sitten taas jotain ihan muuta. Palataanpa siis asiaan. 

Vetinen viikko

Lauantai 7.2.2026 klo 12.07 - JariH

Kylläpä on ollut märkä viikko. Keskiviikkona Kaštelaan iski tämän talven, itse asiassa koko tämän vuosikymmenen, pahin talvimyrsky. Adrianmeren pinta nousi, se nousi jopa 76 senttimetriä tavanomaista keskiarvoa ylemmäksi. Aallot olivat Adrianmeren mittakaavassa poikkeuksellisen kokoisia, Palagružassa, eli tuolla hieman kauempana avomerellä, mitattiin jopa 8,1 metrin korkuisia aaltoja.  Eikä tuulikaan ollut mikään pikku puhuri, etelästä puskeneen jugon puuskat olivat pahimmillaan 131,4 km/h. Tämä oli yksi mittaushistorian kovimpia tuulia nimenomaan etelän suunnasta. Metreissä sekunnissa tuo on muuten 36,5 m/s. Suomen ilmatieteenlaitoksen hirmumyrskyn raja on 33 m/s. 

Eikä Adrianmeri pysynyt kaukalossaan kun vauhtiin pääsi. Se kiipesi rantatörmän ylitse ensin rantakadulle ja jatkoi saman tien vanhaan kaupunkiin, talojen, baarien ja ravintoloiden alakerroksiin ja kellareihin. Kaikki tämä siksi, että nämä Kaštelan kylien vanhat kaupungit ovat jo lähtökohtaisesti merenpinnan alapuolella, kun vielä Adrianmeri kohosi lähes 80 cm tavanomaista korkeammalle ja aallotkin olivat melkoisia, eipä ollut ihme että kaupunki kastui. Pahimmat vauriot koettiin Kaštel Novissa ja Kaštel Štafilićissa, joissa palokunta pumppasi vettä pois taloista ja kuivatteli paikkoja vielä perjantainakin. Keskiviikkona, myrskyn vielä riehuessa Kaštelan palokunta sai illan aikana yli 200 avunpyyntöä kansalaisilta. 

Kaštelan talvimyrsky oli uutinen. Se oli niin iso uutinen, että se ylitti jopa kansallisen uutiskynnyksen Kroatiassa. Myrsky oli hyvin poikkeuksellinen, vaikkakin Kaštelan lahti, siis meri kaupungin edessä, on hyvin altis nimenomaan etelästä puhaltaville tuulille. Sieltä  on puhaltanut toki aiemminkin, mutta harvemmin näin kovaa ja suurta tuhoa aiheuttavaa kuin tällä viikolla. 

Vanha uskomus kertoo, että kun jugo eli etelätuuli, puhaltaa, ihmiset menevät sekaisin, tekevät huonoja irrationaalisia päätöksiä ja tekoja. Tiedä mitä kaikkea kaupungissa keskiviikkona tehtiin tai päätettiin, mutta sen tiedän että aika harva myrskystä kauheasti nautti.  

Parin vuoden kuluttua vastaavien tulvakatastrofien pitäisi olla historiaa. Kaštelan kaupunki on julkaissut suunnitelman, jossa pahimpien turvapaikkojen rantapengertä mm. juuri Kaštel Novissa levennetään ja korotetaan. Tämä suunnitelma esiteltiin tosin ensimmäisen kerran jo vuonna 2017, joten asia on ainakin hyvin mietitty. Keskiviikon tulva lienee pistänyt asioihin vihdoin vauhtia, ja töiden pitäisi alkaa tämän vuoden syksyllä turistisesongin päätyttyä. Uuden rantabulevardin arvioidaan olevan valmis vuonna 2028. Mutta. Mehän olemme Dalmatiassa, joten uskokoon aikatauluihin kuka haluaa….. Havainnekuvat ja uusi ranta näyttää kyllä sangen hienolta. Vaan niinhän ne havainnekuvat aina näyttävät. 

Sitten elämästä ulkomailla. Helsingin Sanomilla on viime viikkoina ollut muutama artikkeli, jossa ovat esitelleet ulkomaille muuttaneita ja siellä asuvia suomalaisia.  Ovat käyneet ainakin jossain pienessä espanjalaisessa kylässä tapaamassa siellä asuvaa suomalaispariskuntaa https://www.hs.fi/elama/art-2000011561231.html ja vierailleet Fuengirolassa tutkimassa miten suomalaiset asuvat https://www.hs.fi/kirjeenvaihtajat/art-2000011764061.html. Kävivät niin ‘ökyasunnossa’ kuin kimppakämpässä. Tämän tyyppinen tutkiva journalismi on taatusti mielenkiintoista luettavaa Suomessa, varsinkin jos takaraivossa on ikinä käynyt edes pieni ajatus ulkomailla asumisesta, mutta ulkomailla jo valmiiksi asuvalle jutut eivät juuri anna mitään. Paitsi että niistä voi tirkistellä ja vertailla että jaahas, tuolla asiat tehdään tulla tavalla, ja tuo juttu on noin siellä. Samalla tuntea sitä lämmintä tunnetta kuinka hyvin itsellä asiat ovat täällä Kaštelassa. Toki juuri nyt hieman kosteassa Kaštelassa.

Nyt kun lehdet tulivat puheeksi, niin mainittakoon vielä tähän loppuun, että jossain edellisessä jutuissa mainittua artikkelia allekirjoittaneesta net.hr sivustolla ei ole vielä julkaistu. Totesivat varmaan ettei tuon vanhan äijän tarina ketään kiinnosta. Tai jotain.  

Näin tällä erää. Seuraavaksi sitten jälleen kerran aivan jotain muuta. Jos nämä myrskyt vaikka tästä hieman rauhoittuisivat. Sillä myrskyn jälkeen on yleensä poutasää. Ainakin ennen seuraavaa myrskyä. 

My story, part 1

Perjantai 30.1.2026 klo 14.34 - JariH

Kroatialainen lehti otti yhteyttä. Tekevät juttusarjaa Kroatiassa asuvista ulkomaalaisista ja halusivat kertoa myös minun tarinan. Ja mikäs siinä, antaa mennä vaan. Kun kokosin tarinaa, huomasin etten ole tainnut kertoa muuttosaagaani kokonaisuutena täällä, joten päätin julkaista sen myös täällä. Saatte lukea sen hieman etukäteen. Suomeksi. Juttu, joka on siis kroatiaksi, ilmestynee paikallisessa lehdessä/nettisivulla helmikuun ensimmäisen viikon loppupuolella. Koska tarina on pitkä, jaoin sen  kahteen osaan. Tässä osa numero yksi. Olkaa hyvä.  

Minä olen Jari Hälvä, Kaštel Starissa asuva suomalainen eläkeläinen. Tämä on minun tarinani.

Muistelen haaveilleeni asumisesta Suomen ulkopuolella, jossain toisessa kulttuurissa, lähes koko ikäni. Halusin muuttaa Suomesta kokeakseni jotain uutta, saadakseni uusia elämyksiä. Minulla ei ollut, eikä ole edelleenkään, yhtään mitään vanhaa kotimaatani vastaan. Suomi on hieno maa, minä en vaan halua asua siellä. Ainakaan juuri nyt. 

Kun asuin Suomessa kärsin vakavasta sairaudesta useamman vuoden ja olin sairaslomalla parisen vuotta. Lääkärini ehdotti vuonna 2015 että voisimme hakea minulle sairaseläkettä. Kuten tiedetään, sairaseläkkeen saaminen ei Suomessa ole aina helppoa. Varsinkin minun sairauteni kohdalla eläkeyhtiöt saattavat evätä eläkkeen jopa useamman kerran peräkkäin. Me päätimme kuitenkin yrittää.

Virallinen ilmoitus saapui tammikuun 18. päivä vuonna 2016. Minulle oli myönnetty pysyvä sairaseläke. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että pitkään haaveilemani maastamuutto oli mahdollista. Minulla oli aivan uusi elämä edessä. Tunne oli sangen hämmentävä. 

Aloitin mahdollisten muuttokohteiden vertailu. Minun piti löytää maa EU:n sisältä sairauteni vaatiman lääkityksen ja asioiden hoitamisen helppouden takia. Niinpä excell -taulukossa olivat kaikki peruskohteet suomalaiseläkeläiselle Euroopassa. Siitä löytyivät mm. Espanja, Kreikka, Portugali. Mutta ei Kroatia. Eräänä päivänä siskoni soitti ja kysyi, että oletko harkinnut Kroatiaa. En ollut, joten otin sen vertailuun mukaan. Ja kuinka ollakaan, Kroatia nousi nopeasti listan kärkeen.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että valitsin Kroatian ja Kaštel Starin uudeksi asuinpaikakseni täysin sattumalta. Lähes vahingossa. Jos sisko ei olisi kyselyt minulta Kroatiasta, en tiedä olisinko ikinä tullut edes ajatelleeksi sitä muuttokohteeksi sillä en ollut koskaan käynyt Kroatiassa enkä oikeasti tiennyt maasta yhtään mitään. Mutta asiat loksahtivat paikoilleen. Löysin asunnon Kaštel Starista ja sain koko pienen omaisuuteni myytyä hämmentävän helposti Suomessa. Ostin halvimman mahdollisen auton, se maksoi muuten 300 €, pakkasin vähäiset tavarani ja taistelutoveri Rocky the Dogin autoon ja ajelimme Euroopan läpi uuteen kotimaahanmme. 

Sain lopullisen eläkepäätöksen tammikuun 18. päivä, ja toukokuun 5. päivä kannoin jo muuttokuormaa Kaštel Starista vuokraamaani asuntoon. Muutos oli nopea, mutta onnistunut. Enkä ole katunut, olenhan viihtynyt Kaštelassa kohta jo seitsemän vuotta. 

Valitsin Kroatian siis mm. siksi, että se oli EU valtio. Asioiden hoitaminen piti olla helppoa EU maiden välilä. En tiedä minkälaista se olisi ollut jos olisin ollut EUn ulkopuolella, mutta ei se kyllä kovin helppoa ollut kymmenen vuotta sitten Kroatiassakaan. Oleskeluluvan hakemisessa ei ollut sen suurempia vaikeuksia, paitsi että paperipinosta puuttui aina ‘se yksi paperi’ tai jonkin lappu oli ‘väärin täytetty’. Pankkitiliä varten piti hankkia Suomesta papereita tai jonkinlaisia numeroita, joiden olemassaolosta en ollut koskaan edes kuullut. Suurimmat ongelmat koin kuitenkin kun koitin sujahtaa Kroatian sosiaaliturvan piiriin. Eli HZZO:hon. Se ei onnistunut Kaštelassa vaan piti matkustaa Splitiin asti. Sinne piti matkustaa useampaan kertaan, sillä taas puutui aina vähintään ‘se yksi’ paperi. Eikä aina löytynyt oikeaa henkilöä, joka olisi tiennyt edes mitä tehdä. Mutta lopulta tämäkin onnistui. 

Kaikki tuo tapahtui siis kymmenen vuotta sitten, nykyään asiat sujuvat jo täysin eri tavalla. Yhä edelleen toki jonkinmoisessa byrokratiaviidakossa, mutta selkeästi joustavammin. 

Pykäläviidakosta huolimatta sulautuminen kroatialaiseen, tai tarkemmin dalmatialaiseen, elämäntyyliin sujui hyvin. Opin nopeasti paikalliset tavat, vaikkakin dalmatialainen elämäntyyli aiheuttikin lievää hämmästystä alkuun. Skandinaaviseen täsmällisyyteen kasvaneena oli vaikea tottua, että asiat ei välttämättä toteudu silloin niiden tekemisestä on sovittu. Koska kyllähän sen ehtii huomennakin. Tai että sovittu tapaaminen siirtyy puolella tunnilla, joskus jopa useammalla tunnilla, kun asentaja tapasi kaverinsa ja istui tämän kanssa kahvilla. Tämä 'pomalo' ärsytti, kunnes totesin että pakkohan se on sopeutua ja aloin elää dalmatialaiseen tapaan myös itse. Että pomalo vaan kaikille. Älkää odotella minua sovittuun aikaan mihinkään. Tulen kunhan kerkiän 

Päätin opetella kroatian kielen. Aloitin kielikurssin. Vaan ei se kieli oikein tarttunut. Eikä se ole vieläkään tarttunut. Jostain syystä kroatia on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen vaikeasti omaksuttava kieli, eikä sitä helpota yhtään se, että kun  Kaštelassa ihmiset huomaavat etten puhu kroatiaa, suurin osa ihmisistä kääntää kielen englanniksi. Ja minun kielen omaksuminen siirtyy jälleen. Nyt syksyllä aloitin kielikurssin jälleen kerran. Luonnollisesti edelleen aloittelijoiden ryhmässä. Katsotaan miten se tällä kertaa lähtee. Vai lähteekö lainkaan.

Kielen oppimisen lisäksi päätin tutustua uuteen kotimaahani niin hyvin kuin mahdollista. Niinpä kiersin pitkin poikin Kroatiaa antaumuksella. Kiertelin Dalmatian lisäksi Istriaa ja Kverninlahden alueita, kävin pohjoisessa sisä-Kroatiassa Zagrebin alueella ihmettelemässä kyliä ja kaupunkeja ja pyörin Slavonian lakeuksilla. Voin sanoa että tunnen Kroatian melkein paremmin kuin Suomen. Tai olen ainakin käynyt useammassa paikassa. Reissuillani huomasin kuinka monimuotoinen maa Kroatia on. Istriassa tuntuu kuin olisit täysin eri maassa verrattuna vaikkapa Slavoniaan tai jopa maan pohjoisosiin. Dalmatia puolestaan muuttuu täysin kun kiipeät rannikolta vuorten toiselle puolelle. Niinpä kun minulta kysytään että minkälaista siellä Kroatiassa on, vastaan nykyisin että en tiedä, riippuu ihan siitä mistä osasta maata puhutaan.

Kierrellessäni pitkin poikin Kroatiaa, tutustuin samalla myös eri alueiden ruokakulttuureihin. Yritin nauttia paikallisia herkkuja niin paljon kuin mahdollista. Dalmatiassa peka ja pasticada olivat luonnollisesti jo tuttuja, maistoin kerran jopa crni rizottoa. Enkä maista uudelleen. Istriassa olen syönyt elämäni parhaan tryffelipastan. Saarilla olen nauttinut prsutia, mutta myös erinomaisia juustoja. Slavonissa piti etsiä aitoa paikallista kulenia ja pohjoisemmassa osassa maata zagorski štruklia. Tiedän siis, että tästä maasta löytyy hyvinkin monipuolisesti erilaisia herkkuja sen turistien suosiman pizzan lisäksi. Itse en ole vielä edes yrittänyt valmistaa paikallisia herkkuja, sillä on helppo aina löytää joku, joka tekee sen niin paljon paremmin.            

Kun olin kiertänyt  Kroatian lähes läpi, alkoi tuntua siltä että tämä maa taitaa olla nähty. Aloin kaivata uusia kokemuksia. Niinpä muutin Bulgariaan. Muutin Plovdiv nimiseen kaupunkiin, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja täynnä historiaa. Plovdivissa kerrotaan olleen yhtämittaisia asutusta semmoiset vaatimattomat 8000 vuotta, ja historia pukkaa kaupungissa esille ihan joka paikassa. Jopa Plovdivin pääkävelykatu on rakennettu roomalaisen stadionin päälle siten, että stadionin katsomoita on mahdollista katsella kävelykatua reunustavien talojen kellareissa. Muita roomalaisia raunioita on ihan joka paikassa ympäri kaupunkia. Kaiken lisäksi Plovdiv pitää raunioistaan erittäin hyvää huolta.

Asuin Plovdivissa kolme vuotta. Kunnes huomasin kaipaavaani Kaštelaa. Kaipasin Kroatiaa, kaipasin Kaštel Starin kylää, mutta ennen kaikkea kaipasin Adrianmerta. Plovdivissa asuin keskellä kaupunkia. Siellä lämpötilat nousevat heinä-elokuussa helposti neljäänkymmeneen asteeseen, ja kun Plovdivissa ei ole merta, ei edes uimakelpoista jokea, kuumuus on tukalaa. Ei ollut viilentävää merituulta eikä mahdollista pulahtaa mereen kuten Kaštelassa. Ja kun mahdollisuus sitten aukeni, tartuin siihen ja muutin takaisin Kaštelaan. Muutin takaisin jopa samaan asuntoon, josta Plovdiv-reissulle lähdin. Palattuani takaisin Kroatiaan tuntui, että olen palannut takaisin kotiin. Oikeasti.  

Tässä ensimmäinen osa erään maastamuuttajan elämästä. Osa kaksi ilmestyy muutaman päivän päästä. Pysykääpä  linjoilla.